Lukemista.

Hitsi mää oon kyllä uskollinen bloggaaja, koska voin luvata ja vannoa, että oon ahminut Tarhapäivä -kirjaa kaiken mahdollisen joutenolo aikani ("-Kattokaa hetki vielä telkkaria, äiti lukee tän kappaleen ja sit mennään."), jotta saisin kirjan päätökseen mahdollisimman pian ja täten voisin palata taas tietokoneen ääreen. Ai että mää tykkäsin tosta Tarhapäivästä ja sitä edeltävästä Yösyötöstä, ihan loistavia. Kalapäivä <3. En ehkä kestä. (Lohta on jääkaapissa.) Noitten kirjojen kirjotustapa on kyllä niin mielekästä lukemista mulle ja vähän väliä nousee hymy korviin, että; "-Voi vitsi, vähän hyvin kirjotettu!" ja ihan siitä asia sisällöstäkin, että: "-Joo, joo! Just niin!". Suosittelen. Molempia. Edelleen.

Sen ajan kun en ole ollut nenä kiinni kirjassa olemme ulkoilleet. Aamusta ulos, sisälle syömään ja päikyille ja takas ulos. Iltaruualle ja Pikku Kakkoselle sisälle ja mahdollisesti taas ulos, tai sitten on vaan venytetty iltaruokaa myöhemmäks napsimalla karjalanpiirakoita ja banaaneja (ja vohvelikeksejä ja pillimehuja) ulkosalla. Viimeinen PT-tunti oli eilen ja ennätyksiä pamahteli rikki, mihin oli tietenkin mukava lopettaa (ainakin toistaiseksi) mun ja PT:n yhteinen taipaleemme. Naapurin Rouvan kanssa ollaan lenkkeilty vesisateessa ja auringonpaisteessa ja välillä naurettu niin, että pissat on meinannu tulla housuun ja välillä itketty (mää oon itkeny, ei mitään yllätyksiä täällä), perus-lenkkeilyä. Eilen A toi mulle työpäivän päätteeksi kotiin paketin josta löytyi pinkki-musta sekuntikello ranteeseen, nyt ei tarvi sitten enää juosta naapureitten munakello kädessä. Hauskaa kuinka A ostaa mulle aina pinkkiä, siis A:n mulle ostama ulkoinen kovalevykin on pinkki, mikään muu mulla sitten ei olekaan. Miehet on ihania.

Kävin kukkakaupassa ostamassa pioneja, kun olin mielessäni rakentanut kuvan runsauttaan rönsyilevistä romanttisista kukista, joita ilman en yksinkertaisesti osannut olla. Menin kukkakauppaa ja hetken pälyiltyäni vastasin myyjän kysymykseen "-Mitäs sulle sais olla?", että "-Pioneja tulin hakeen, mutta ei teillä taidakkaan olla niitä." ja koitin piilottaa kasvoiltani paistavan tunteen, jota kuvaisin sanalla underwhelming (suomennokset: ei kovin sykähdyttävä ja odotettua latteampi ovat myös ihan käypiä), kun myyjä sanoi: "-Ei kyllä ne on ihan siinä sun edessä." - "-Ai. Okei. Kolme sellasta - sitten." Alun hienoisesta pettymyksestä selvittyäni olen kyllä oppinut arvostamaan pöydällä keikkuvia pioneja (pioneita? Oonko maininnut, että tein netissä äidinkielen testin, jonka mukaan olisin kirjoittanut yo-kirjoituksissa äidinkielestä i:n? Lohdulliset 4 prosenttia saavat kuitenkin minua huonomman tuloksen.) ja runsauttakin näyttäisi tulevan päivä päivältä enemmän.

S:n elämä ilman tuttia on sujunut uskomattoman säyseästi. Iltaisin nukahtaa itsekseen juteltuaan eka kuulumisensa seinälle ja yön nukkuu heräilemättä. Tai miten sen nyt ottaa, jos herää "aamulla" klo. 5.15., mutta joka tapauksessa, hienosti on mennyt. Selittämättömiä "-Anna! Anna!" -kohtauksia ilmenee ajoittain joiden uskon liittyvän tuttiin, mutta niistäkin selvitään (sanomalla "-En anna."). Vaikka vuoden päivät taisin kantaa enemmän tai vähemmän huonoa omaatuntoa tutin roikkumisesta pojan suupielessä, niin tämä oli kyllä nyt nähtävästi oikein hyvä (no helppo) väli heittää tutit pois, kun poika jo ymmärsi, että tutit meni roskiin, niin eihän sille mitään mahda. Paitsi, että nyt voin kertoo teille salaisuuden josta tietää vaan mun äiti ja isä, eikä edes A. Mulla on koko ajan ollut tutti jemmassa. Mää oon saanut siitä lohtua ja kärsivällisyyttä, että oon koko ajan tiennyt, että jos nyt joku kauhea kohtaus tulisi ja lapsi ei saisi tutti-ahdistukseltaan happea, niin tutti on mulla koko ajan lähettyvillä. En sanonut asiaa edes A:lle sen takia, että joskushan on helppo sälyttää vastuu toisen harteille, varsinkin jos yöllä lapsi itkee täyttä huutoa: "-Mee sää, mulla on tutti laukun sivutaskussa jos se ei meinaa hiljentyä." tms.

Äiti soitti ja pyysi tänään syömään lättyjä. Mun äiti on kyllä mahtava. Ja mun iskä. Ne heitti mut viime viikonloppuna kotiin ja kun äiti kysy, että "-Onkohan - - -?" ja mää vastasin, että "-En tiedä." niin iskä sano, että: "-Eli ei, kun Hanna sanoo en tiedä.". Kattelin auton takapenkillä ikkunasta ulos ja hymyilin, kun tuli niin hyvä mieli, että ne tuntee mut niin hyvin. Yks puhelu tarttis kyllä varmaan tehdä ja kertoo, että "-Kyllä mää yritin, mutta ne arvas.".