"-Äiti, kato!"

Toisiinsa liittyviä ja liittymättömiä tapahtumia ja ajatuksia kuluneilta päiviltä:

-L työnsi ensimmäistä kertaa herneet sieraimiinsa. Kummitätini on joskus maininnut minulle, että jossain vaiheessa tyypit alkaa tunkeen kaikkee kampetta nenäänsä ja asia on jäänyt mieleeni, koska ajattelin silloin välittömästi, että siitä rulee mulle raskasta. Eilen kun ajeltiin kotiinpäin, takapenkiltä kuului iloinen "-Äiti, kato!". Sen äänensävyn kyllä tunnistaa, sen jolloin ei oikeastaan tee mieli edes katsoa, vaikka toinen onkin niin innoissaan. Sieraimista pilkottivat herneiden pohjat ja mää huusin "-Seis! Älä koske!" ja mietin vain, että ainoat rationaaliset ratkaisut on kotona odottavat pinsetit tai ensiapu. Kertakaikkiaan. A sen sijaan tokaisi pojalle tyynen rauhallisesti. että "-Töräytä ne ulos.". Vilkaisimme A:n kanssa toisiimme tiedostaen, että on 50/50 mahdollisuus siihen, että töräyttäessä vielä melko hiomaton taktiikka unohtuukin ja poika ryystää herneet vain syvemmälle. Herneet lensivät kaaressa auton lattialle.

-Koitan balansoida super-onnellisen ja super-surullisen välimaastossa. Tuntemattoman sairastumisesta voi ajatella oppivansa jotain - elämään hetkessä ja nauttimaan itsestäänselvyyksistä, mutta ystävän sairastuessa tuntuu epälojaalilta oppia tilanteesta yhtään mitään. Siltikin huomaan välillä keskittyväni nauttimaan asioista ja hetkistä entistä enemmän ja oleen tosi onnellinen kaikesta mitä mulla on. Seuraavassa hetkessä olen taas surullinen ja kuuntelen Chisun Kolmatta pyörää. Tänään pistin menemään salilla, hikoilu ja itsensä rääkkäminen tuntui jonkinlaiselta kyyneleettömältä itkulta, kotiin kävellessä hymyilytti ja olin tyytyväinen, että olin käynyt tekemässä kunnon reenin, oli reipas ja iloinen mieli. Silmänräpäyksessä näin itseni sieluni silmin potkaisemassa metalliroskista niin kovaa, että siitä lentäisi kansi irti ja huutamassa samalla niin lujaa kuin keuhkoista lähtee, että "-V***u!". Oli niin paljon lapsiperheitä kuitenkin liikenteessä, että tein tunteenpurkauksen vain mielessäni, kasvoillani hymy joka ei varsinaisesti ylettynyt enää silmiin asti. Sitten mietin, että miksiköhän ajattelin just metallista roskista ja mua alkoi naurattaan kuinka tyhmältä näyttäis, jos joku potkis sellasta maahan upotettua Molokia.

-Tänä iltana tuli sellainen olo, että halusin keksiä L:lle jotain ihanaa. Sillä välin kun pojat katselivat tietokoneelta piirrettyjä ja söivät iltapuuroonsa kävin rakentamassa L:lle pikkulegoista lego-maan. Kun puurot oli syöty, vein S:n nukkuun ja pyysin L:a katsomaan mitä olin tehnyt. "-Sää saat leikkiä sillä nyt illalla.". Kaveri oli ihan onnesta ymmyrkäisenä, kun ei tarvinnutkaan mennä vielä nukkuun. Sillä välin kun L leikki, A tuli reeneistä kotiin ja tein meille kolmelle voikkareita, teetä, mehua ja vielä keksejäkin. Pyysin L:n iltapalalle uudestaan ja meinas alkaa oma alahuuli väpättään, kun toinen oli niin iloinen ja hämmästynyt kaikesta erikoisesta, keksejä iltapuuron jälkeen äitin ja iskän kans kolmistaan. Juteltiin, eikä kukaan häslännyt mitään. Sen jälkeen leikittiin lego-maalla vielä kolmisteen. Ihan korvaamatonta, L oli niin onnellinen, varmaan monestakin asiasta. Itselle hiipii väkisinkin mieleen, että miten tämmöstä tulee tehtyä niin harvoin, ettei toinen meinaa sitä edes todeksi uskoa.

-Mielessä pyörii kahtena seuraavana viikonloppuna olevat häät, joista olen innoissani. Besides the obvious, iloitsen häistä sen takia, että toisissa olen kuvaajana (iiiks, super-jännää, super-kivaa, en osaa päättää kumpaa enemmän) ja toisissa on ihana teema, jonka mukaan vieraiden tulee pukeutua. En malta odottaa, että pääsen laittamaan rullat päähäni, punaamaan huuleni ja olemaan ehta 50-luvun rouva yhden päivän ajan, se kun on tyylillisesti ehkä kauimpana omasta tyylistäni kuin mikään. Hauskaa! P.s. Kuinka otettu olin, että mua pyydettiin kuvaan häitä? Asteikolla 1-10 ehkä joku 32.

(Mää oon pahoillani kun täällä on nyt viime aikoina ollut niin paljon kuvia musta. Mulla on varmaan jokin tiedostamaton itseni eheytys omakuvien kautta meneillään.)