Anoppi ja poliisi.

(Kannattaa ehkä jättää sivu latautuun ja tyhjentää sillä välin vaikka tiskikone ja pyykinpesukone. Hakea posti, ulkoiluttaa koira ja nukuttaa lapset. Tuli vähän innostuttua noitten kuvien kans.)

Voi vitsi mää oon tyytyväinen itseeni. Ihana tunne. A:lla oli eilen koulutus toisella paikkakunnalla ja odotettavissa oli, että saisin klaarata koko päivän poikien kanssa yksikseni. Yleensähän A tulee töistä siinä viiden maissa ja sikäli ei tule, on vaimo yleensä enemmän tai vähemmän - (mikä on mielissään -sanan vastakohta?) otettu tilanteen saamasta käänteestä. Mää ainakin jaan voimavarani ja kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteni päivän mittaan niin, että kaikki nämä aikalailla loppuvat kun kellon viisarit näyttää 17.00. A:n onneksi lisäaikaa antaa vielä Pikku Kakkonen. Mulle on aivan eri asia jos asiasta sovitaan etukäteen. Jos osaan varautua siihen, että A tulee myöhemmin, osaan myös jakaa voimavarani jaksamaan niin kauan kuin tarve vaatii.

Ja koska uskoisin, että mikään ei ole niin rasittavaa, kuin palata töistä kotiin kuuntelemaan kuinka kurja päivä kotona on ollut, päätin, että teen päivästä kivan (kevyellä we don't need no man -mentaliteetilla varustettuna). Kurja on yleensä yhtä kuin tylsä ja kiva yhtä kuin vauhdikas. Joskus tosin, melko useinkin, vauhdikas muuttuu hyvin äkkiä kurjaksi, mutta se on asia erikseen.

Eilinen aamu käynnistyi sillä, että huomasin kahvin loppuneen ja anoppi oli tulossa kylään. Nämä kaksi asiaa eivät sovi samaan yhtälöön. Koska tykkään tehdä kaiken heti ja nyt -asenteella, tuntui kello matelevan yhdeksään, joskin olimme heränneet taas jo ennen kuutta, että kyllä siinä sitä aikaakin oli ennen kuin kaupat aukesivat. Tai Anttila aukesi, 500 metrin säteellä olisi varmaan ainakin neljä pienempää kauppaa jotka aukeavat jo seitsemältä, mutta halusin Anttilaan (p.s. puhun Anttilasta myös silloin kun viittaan sen yhteydessä olevaan ruokakaupaan), kunnes sitten kuitenkin menin yhdeksältä yhteen niistä kaupoista jotka olivat auenneet jo seitsemältä. Aamun kulutimme siivoamalla kevyesti, jotta näyttäisi huolettomalta ja sellaiselta "tälläistä meillä aina on, anteeksi kun en ehtinyt siivoamaan", mutta johon huolettomuuteensa nähden uppoaa yllättävän paljon aikaa ja tekemällä joulutorttuja (viidettä kertaa tänä vuonna).

Kauppaan lähtiessä sain ajatukseksi ottaa kameran mukaan itselleni ja L:lle, oli semmonen kuvaus -fiilis. Mää oon hiukan itsetietoinen kuvatessani tuolla ihmis-vilinässä, mutta eilen päätin olla välittämättä siitä ja olla vain rohkeasti turisti ja yli-innokas äiti joka taltioi kullannuppujen jokaisen liikkeen, kauppareissullakin. L:lle sanoin ohjenuoraksi, että sikäli hän kuvaa ihmisiä, tulisi hänen ensiksi tiedustella heiltä, että sopiiko heitä kuvata. Joten eilen sitten kuuluikin useampaan otteeseen, että "-Saanko kuvata?" ja heti perään *räps*, L:n kuva-kansiossa (tietokoneella) onkin nyt kiinnostavia otoksia satunnaisista ohikulkijoista.

Teimme kauppareissun pidemmän kaavan mukaan, siis matkasimme eri reittiä kuin normaalisti ja kaupassa L sai olla ensimmäistä kertaa (minun kanssa ollessaan) kärryvastaava. Sehän sujui tosi hyvin ja poika oli niin ylpeä kun sai olla kaupassa näin merkittävässä roolissa. Kaupassa lähteissä sattui yksi tilanne, jotka ovat mielestäni inhottavia. Kaupan täti kommentoi jotain siitä, kuinka on hyvä kun antaa lapsen osallistua ja tehdä, vaikka se sitten olisikin aikaa ja hermoja vievää, johon minä kommentoin olevani juurikin se ihminen jolle hitaasti tekeminen tuottaa vaikeuksia ja joka tekisi asiat mieluummin itse, mutta koitan kuitenkin antaa L:nkin välillä tehdä itse. Varsinkin jos ei ole jonoa. Ihana kaupantäti alkoikin sitten kertomaan sukulaistytöstään innostuneesti jolloin L kyllästyi ja alkoi painelemaan ulos kaupasta itsekseen, mikä on kiellettyä ja vaarallista, sillä kaupan ulko-ovien välittömässä läheisyydessä on autotie. Voi että musta on inhottavaa, kun joku kertoo mulle jotain, varsinkin tollasella innokkuus -asteella, ja mää joudun koko ajan pälyilemään toisaalle, ja huutelemaan L:lle, että "Ei saa mennä! Takasin!". Tosi inhottavaa, kun tekisi mieli ottaa osaa toisen kertomukseen, niin joutuukin vaan kiireisesti nyökytteleen ja hymyileen (takakireisesti lapsen temppuilusta johtuen), pakkaan kamat ja juosta nopeesti lapsen perään "Kiitti hei!":tä huudellen. Tätä tapahtuu aika paljon, mutta silti se on joka kerta yhtä inhottavaa. (Paitsi jos jututtaan ja lapsia silitteleen tullut on esim. kovassa humalassa ja haluaisi vaihtaa kanssasi (ja lastesi kanssa) ajatuksia, on aika tervetullutta, että voi vaan sanoa, että "-Sori, pakko mennä.".) Vaikka myönnettävä on, että joskus L myös tottelee ja tulee takaisin ja saan vaihdettua pikaisesti kassaneidin, postinjakajan tai naapurin mummon kanssa ajatuksia.

Kauppa/kuvausreissumme jälkeen tultiin kotiin tekeen ruokaa ja koska L on pyytänyt jo useamman kerran, että myös koristelisimme tekemämme piparit, teimme pipareita ja koristelimme ne kaupasta ostamallamme... jutulla. Saanen myös pistää pystyyn pienen kilpailun; kuka saa tehtyä joulupipareista keväisempiä kuin mää ja L? I dare you! Ja vaikka anopin/mummin vierailuaika klo.13.00 osuikin just eikä melkein poikien päikkyaikaan ja minulla oli epäilykseni kuinka reippaita pojat mahtaisivat tuohon aikaan olla, sujui kaikki kuitenkin hyvin, kun S nukkui varsin ihmeelliset aamu-unet kymmenestä kahteentoista ja L jaksoi tsempata herkkujen voimalla. Pistin muuten merkille, että mummi on ainoa vieras jonka saapuessa L parkkeeraa välittömästi hänen viereensä odottamaan, että mitä tämä tuo tullessaan. Aika kiusallista. Mummi tosin on ainoa vieras joka tuo aina jotain tullessaan ja kieltämättä mun "Ei tarvi/olis tarvinnut tuoda mitään." -kehotukset tuntuu aika turhilta, kun toinen seisoo suunnilleen kädet ojossa odottaen, että mitäs mummi tuo tällä kertaa.
Kahviteltuamme leikkasin ja kiharsin anopin hiukset. (Naiset, naiset, teillä on niiiiin paljon opittavaa multa.)

Mummin lähdettyä S:a alkoi taas ramottaan (=nukuttaan, mää oon aina yhtä yllättynyt kuinka harva tietää mitä toi termi tarkottaa. Synnytysalissakin A joutui tulkkaan mua kätilölle, joka alkoi huolestuun tajuntani hämärtymisestä ja sai asiaa tiedutellessaan multa vastaukseksi "Ramottaa.", siirrettyään kysyvän katseensa mieheeni sai kätilö asiaan selvennyksen, "-Sitä väsyttää.", sen perään A myös kertoi paikkakunnan mistä olen kotoisin, jonka hän kaiketi ajatteli omalta osaltaan selittävän sana-valintaani. Tai mahdollisesti käyttäytymistäni ylipäätänsä. Kaikella rakkaudella, kaikella rakkaudella.) Wau, maailma pisin sulkumerkintä! Kun S nukkui me jatkettiin L:n kanssa piparien koristelua ja legoilla leikkimistä. Yksi syy miksi olen tyytyväinen eiliseen toimintaani on se, että S:n päikkyjen aikaan ihan oikeasti leikin L:n kanssa, enkä vain lukenut Me Naisia, kehottanut L:a leikkimään itsekseen ja välillä hiukan muka osallistunut leikkiin, vaikka tosiasiassa luin vain lehteä. Tätä tulee tehtyä jonkun verran, minun jostain syystä (siitä, että ennen pojat nukkui molemmat päikkäreitä ja vielä samaan aikaan) sisäistettyä, että S:n päikky-aika on myös minun omaa aikaani. Siinä missä aikuisetkin kyllä huomaa jos heidän jutut ei toista kiinnosta, uskoisin, että lapset huomaavat tämän vähintäänkin yhtä hyvin, joten olinkin eilen ylpeä malttaessani keskittyä täysin legopalikoilla monstereiden rakentamiseen, vaikka samana päivänä oli uusi Me Naisetkin tullut.

Kun olimme viiden maissa syöneet iltaruuan ja pojat katsoivat Pikku Kakkosta tiesin ratkaisujen ajan olevan käsillä. Jäisimmekö vain väsyneinä sisälle odotteleen A:ta saapuvaksi kotiin vai lähtisimmekö ulos kuluttaan aikaa, vaikkei sinne oikein jaksaisi raahautua? L ei halunnut ulos, niinkuin arvasinkin, sillä poika oli jo melko väsynyt ja ulkona pimeetä ja telkkarista tuli tosiaan Oktonautit. Sitten muistin edellis-illan kauppareissulla bonganneeni (Miten toi sana kirjotetaan? Näyttää väärältä noin.) S:n kanssa kaupungille sytytetyt jouluvalot. Ja niiden varjolla sain L:n houkuteltua ulos Oktonauttien loputtua. Taas napattiin kamerat mukaan ja lähdimme kuvaamaan.

Päätin oikein maksimoida ja kävelimme läheiselle kävelykadulle ja parkkerasin meijät näyttävästi hyville kuvaus-mestoille ja välittömästi salamavalojen alettua räiskymään alkoi horisontista lähestymään autonvalot. Kuka ajaa autolla kävelykadulla?! Poliisi. Poliisi saa ajaa kävelykadulla. En tiedä johtuko se juurikin ujoudestani kuvata ihmispaljouden keskellä vai mistä, mutta tulin kiusaantuneeksi ja halusin pois. L sen sijaan halusi vain ja ainoastaan kuvata poliisiauton jokaisen liikkeen. Minä yritin näyttää rähjäisestä habituksestani (miksi mää haluan näyttää kodittomalta?) huolimatta kunnialliselta kansalaiselta ja tilanne vaikuttikin jo lupaavalta poliisiauton valuessa ohitsemme, mutta sitten se pysähtyi. Pysähtyi ja peruutti takaisin vierellemme. Mun kiusaantuneisuus nousi aivan uudelle tasolle ja huojennus olikin melkoinen, kun poliisiauton ikkunasta konstaapeli huikkasikin L:lle tervehdyksen ja tiedusteli tuleeko hyviä kuvia. Aika mahtava kaveri. L oli kohtalaisen otettu. (En viitsinyt laittaa tähän kuvaa itse poliisi-sedästä, josta L siis myöskin nappasi kuvan, sillä sekin tuntui musta taas laittomalta.)

Kuvattuamme jouluvaloja (vähintäänkin) tarpeeksi jatkoimme matkaa "-Saako sua kuvata?" -kysymysten ja tuntemattomien ihmisten vaivaantuneiden "Pitääkö mun poseerata vai jatkanko vaan kävelyä?"- katseiden (ja hymyjen) saattelemana uusille apajille. Ja siinä missä luulimme jouluvalojen olevan vaikuttavia löysimme matkan varrella jotain vieläkin henkeä salpaavampaa. Suoranaisen valo-shown. Ihmeteltyämme valaistua monumenttia aikamme, menimme vielä läheiseen leikkipuistoon leikkimään hetkeksi. Kotiuttuamme olimme eteisessä ottamassa ulkovaatteita pois kun A saapui kotiin jeesaamaan iltatoimissa. Loistava ajoitus! (Vaikka totta puhuakseni olin ihan hiukan pettynyt, koska olin suunnitellut klaaraavani koko päivän kunnialla loppuun yksin, mutta "Ai sää tulit jo kotiin!"ääneen sanominen antaa aivan väärän signaalin.)

Hei ja näin kun poliisi-asioissa muutenkin liikutaan, niin sikäli jotakuta on jäänyt mietityttään se löytämäni ja kuivattamani viiden euron seteli, niin tänään käytiin poikien kans ostamassa sillä L:n kerhonvetäjille (ja mahdollisesti kerholaisille, tätä en kuitenkaan maininnut L:lle) pipareita ja glögiä. Eiks se nyt ollut ihan ok? Jahas, jahas, illalla sitten hyvin hartaasti odotetut Halloween naamiaiset, jee!

P.s. Tällä kertaa mukana myös L:n ottamia kuvia päivästä. Aika huikeita otoksia!