Kääk!

Seuraavaa juttua tehdessä ei ole vahingoitettu ketään lasta, ei henkisesti, eikä fyysisesti. L on pukeutunut "Punaviitaksi" eikä ole näin ollen oppinut ainuttakaan sanaa, joka hänen pukeutumistaan ehkä paremmin kuvaisi, mutta joita en lapseni arkikieleen toivoisi tulevan. S:n naamaan on käytetty asiantuntijan lapsille suosittelemaa kasvoväriä, jonka leityksessä S kikatti hervottomasti ja pois pyyhkimistä ei todennäköisesti edessä kylvyssä huomannut. Juhlien jännittävä teema oli juhliin osallistuvien lasten mentaliteetti (tai joku) huomioon ottaen todettu heille sopivaksi.

Kun eilen kauan odotetut Halloween -naamiaiset vihdoin koitti, nieleskelin hetkeä ennen lähtöä keittiössämme kyyneleitä. Minua väsytti, harmitti ja itketti. Ja ennen kaikkea otti päähän, että olin huonolla fiiliksellä silloin, kun olisi niin kiva olla ollut iloinen. A:n koulutus oli siis kaksipäiväinen, torstain olin hoidellut hienosti, mutta perjantaina alkoi tökkimään, eikä vähiten sen takia, että torstaina A oli päässyt kotiin puoli kahdeksalta ja perjantain naamiaiset oli sovittu alkaviksi puoli kuudelta. Poikien päikkäriajan käytin A:n muumio puvun tekemiseen ja ompeluun (Näkisittepä mun ompelupakin, se on korurasian kokoinen! Mä en välitä käsitöistä.) vaikka mieli olisi tehnyt vain nukkua itsekin. Molempina päivinä oli stressiä aiheuttanut myös S:n hengenahdistukset. Poika jostain syystä on herännyt kesken päiväuniensa jokseenkin paniikissa ja henkeään haukkoen, yskien kuivaa norppayskää tai vaihtoehtoisesti kovinkin limaista. Eilen jouduin antaan Ventolinea, kun en keksinyt muutakaan syytä pojan hätään. (Viime yönä oli sama juttu, ihmeellistä.) Kun A eilen neljän jälkeen soitteli, että koulutus oli juuri loppunut, eikä hän ehtisi kotiin millään puoli kuudeksi alkoi harmistus olla jo melkoinen. Siirrettiin Naapurin Rouvan kanssa juhlia kuuteen ja sovittiin, että sikäli A ei olisi silloin vielä kotona, menisin juhliin poikien kanssa kolmistaan ja A tulisi perästä.

Meikkasin itseäni ja poikia ja yritin pitää yllä hyvää virettä. En usko, että normaalisti mua olisi haitannut ihan kauheesti vaikka menisimmekin juhliin hiukan eri aikaan, mutta eilen se tuntui ihan kohtuuttomalta. Takana oli jotenkin erityisen työläältä tuntunut viikko ja olisi vaan ollut niin kiva kun oltais laittauduttu ja menty juhliin yhdessä, kun sitä oltiin kaikki niin kovasti odotettu. Nyt tuntui ettei mikään sujunut, L heilui hiilihankonsa kanssa ja kysyi jatkuvasti "Joko mennään? Joko mennään?", S ei pysähtynyt hetkeksikään, paitsi repiäkseen kummituspukunsa pois päältään ja mun oli kuuma ja tuskanen olo ja mua ärsytti etten saanut mitään tehtyä kunnolla, ja jouduin käyttään melkoisen suuren osan energiastani siihen, etten suuttuisi tilanteesta A:lle, joka ei kuitenkaan asialle mitään mahtanut.

Kun me kuudelta teimme poikien kanssa lähtöä, huivi valui mun hartioilta, kamera meinas tippua, S rimpuili sylissä ja L - no, L oli vaan super-innoissaan ja kärsimätön. Ja kun naapurien ovi aukesi ja näin kuinka suuren vaivan naapurit olivat juhlien eteen nähneet, meinasi poru taas tulla. Lastenhuoneeseen pääsi vain luolansuun läpi, katossa oli hämähäkin seittejä, vessä oli "Löyhkä-luola" ja kaikkialla oli jännittävää ja hienoa, tarjoomisista puhumattakaan. Ja sitten sinne saavun vieraaksi minä, minä joka pidättelen porua, enkä saa harmistukseltani melkein sanaa suustani. Ja kun naapurin tytön odotus ja jännitys purkautui "Mää oon ihan huono." -itkulla, teki mun mieli sanoa, että älä välitä, niin määkin. On ihan mielettömän turhauttavaa olla huonotuulinen, kun haluais olla tosi hyvällä fiiliksellä. Joskus se tunne on vaan valitettavasti niin voimakas, ettei sille mahda mitään. Tein myös sen virheen (?), että koitin olla kuin mikään ei olisi vialla, sillä ajattelin, ettei kukaan halua juhliinsa vierasta joka vain valittaa väsymyksestä ja harmistuksesta, kun mies ei päässyt samaan aikaan paikalle. Jotenkin hävettikin, että annoin moisten asioiden pilata juhla-fiilikseni.

A saapui paikalle noin tuntia myöhemmin, ja jälleennäkemisen riemun sijaan välttelin miestäni koko illan. Mulla on sellainen juttu, niinkuin varmaan aika monella muullakin, että sikäli itkettää (okei, mua ehkä itkettää kyllä tavanomaista useammin), niin sen itkun saa kyllä pidäteltyä aika hyvin jos on pakko, mutta on tietyt asiat, tai ihmiset, joiden näkeminen tai kuuleminen avaa padot, minulle melko luonnollisesti tämä henkilö on A. A:n lisäksi näitä ihmisiä on äitini ja siskoni. En halunnut pillahtaa itkemään A:n kainalossa vaan pidin etäisyyttä ja touhotin lasten kanssa. Veikkaan kyllä, ettei paikalla ollut ainuttakaan aikuista tai lasta, joka ei olisi huomannut, että Hannalla on vähän huono ilta. Tai no joo, ehkä S ei huomannut, kun häntä kiinnosti niin paljon enemmän tiskikone, keittiövälineet, kerrossänky ja tarjoomiset.

Harmitti sekin, että S sotki kummituskaapunsa ja naamansa heti keksillä ja oli siitä lähtien vain valko-otsainen univaatteissa käyskentelevä taapero ja minä luovutin kuumissani heti alkutekijöihin, ja otin noidan hatun päästä pois ja pistin hiukset nutturalle, eikä A näin ollen edes ehtinyt näkeen meitä laitettuina. Musta on muutenkin ärsyttävää, jos jotkut tekee jotain sillain puoli-huolimattomasti (niinkuin minä siis eilen luovutettuani niin nopeasti), siis tulee just vaikka naamiaisiin pelkissä hassuttelulaseissa näkemättä yhtään vaivaa tai juhliin pukeutumatta asiaan sopivalla tavalla, se on musta epäkunnioittavaa juhlien järjestäjiä kohtaan. Wau, tuleekohan kaikki (tämän lukevat) seuraaville L:n synttäreille kansallispuvuissa...? En mää tarkoita että pitäis maksimoida ja olla vimpan päälle, mutta kyllä nyt pitää hiukan panostaa, jos joku sut juhliinsa kutsuu, ja mieluummin aina yli kuin ali. (Paraskin puhumaan... Muistan ikuisesti kuinka istuin eräissä häissä sittemmin edesmenneen mummoni edessä ja sportattuani niihin aikoihin ah, niin trendikästä kanan persus tukkaa, totesi mummoni, että "-Hannakin on ehtinyt laittaan kaikkien muiden (siskoni ja äitini kaiketi) hiukset, mutta omat on jäänyt laittamatta." Voi mummo kultaa, olisipa tiennyt mikä määrä lakkaa ja aikaa tupeerauskamman kanssa oli kuosiini laitettu.)

Kotiin tultuamme, menin suoraan (suihkun kautta ja pojat kylvetettyä, syötettyä ja nukkumaan laitettuamme) sänkyyn, harmitti niin mielettömästi, olisi tehnyt lähteissä mieli halata Naapurin Rouvaa ja pyytää anteeksi, mutta se olisi saattanut toimia aikamoisena moukarina padon hajoittamisessa. Ollessani juuri nukahtamassa kuului tekstarin ääni; Naapurin Rouva kiitteli illasta. Silloin sentään vastasin takaisin kiitoksen ja että oon pahoillani, että olin niin apea ja hiljainen. Asia oltiin kuulemma pistetty merkille, mutta se ei haitannut mitään. Enkä kyllä niin uskonutkaan, näitä nyt sattuu, ens kerralla paremmalla fiiliksellä. Ja nyt kun näitä kuvia katselen, niin olihan meillä ihan hauskaa, lapsilla oikein aikakin hauskaa, jotenkin se oma fiilis vaan jäi harmittamaan. Tänä aamuna päästiinkin heti ottamaan naapureitten kanssa uusinta, tosin pihassa ja ilman naamiaisasuja (kirjotin eka että ilman vaatteita, sekin olisi saattanut vetää hiukan hiljaiseksi) ja kun ei ollut itku kurkussa pystyi helpommin kertoon, mikä mieltä on painanut ja johan tuli parempi fiilis. Sitten tosin luulin jo haistavani hanskassani vanhentuneen maidon, joka osoittautuikin koiran kakaksi jota olin saanut jostain kaivettua päälleni enemmänkin. Se haju, wau, se seuraa mua vaikka pesisin ja puunaisin kuinka. Miten somaa.