Oodi pikkuveljelle.

Kivan torstai-aamun tiimellyksessä näin siis myös pikkuveljeäni, jonka kanssa sovimme, että hän tulisi seuraavana aamuna meille aamupalalle yhdeksän maissa. Aamiaiselle yhdeksältä tuntui lähinnä päänaukomiselta siinä vaiheessa, kun nousin S:n kanssa klo.4.47. Alkaa jo hiukan kyllästyttään nuo aamut. Keskiviikkona ja torstaina koitin uutta lähestymistapaa ja hoitelin päikyt niin, että pojat jaksoivat valvoa 1,5-2 tuntia tavallista myöhempään illalla, mutta sillä ei ole ollut pienintäkään vaikutusta heräämisaikaan, joten saavat mennä jatkossakin puoli kahdeksan maissa nukkuun, jääpähän silloin edes mulle ja A:lle illalla aikaa oleiluun. Vein L:n perjantai aamuna kerholle ja hain kaupasta aamupala kamppeita. Maksimointi on kivaa, joten valmistin pikkuveljelle (ja itselleni) hotellihtavan aamiaisen munakokkeleineen ja pekoneineen*. S:kin nukahti L:n kerhoreissulla ja jatkoi uniaan parvekkeella mun ja pikkuveljen syödessä herkku-aamiaista kaikessa rauhassa.

Sitten alkoi tapahtuun kummia. Siinä missä pikkuveljeni on erittäin hurmaava ja tunnollinen nuori mies, on hän kuitenkin perus pikkuveli siinä mielessä, että yleensä hän tulee meille syömään ja nukkumaan ja - no, lähtee sitten kotiin. Tämä ei suinkaan ole koskaan haitannut minua, päinvastoin, onhan se vähän niinkuin isosiskon hommiakin kestitä hunsvotti veljeään. Eilenkin oletin, että pikkuveljeni syö aamiaista kanssani ja lähtee sitten ennen yhtätoista kotiin samalla, kun minä lähden hakeen L:a kerhosta, näin oli kuulemma veljenikin kuvitellut tapahtuvan. Liekö sitten maapallo jotenkin nyrjähtänyt, S:n sulosilmät sulattaneet veljeni sydämen vai jokin taika rauennut, mutta alkaessani tekemään lähtöä L:n kerholle pikkuveljeni sanoi katsovansa S:a sen aikaa, että minä pääsisin hakeen L:n kaikessa rauhassa. Okei. ... Tuntuipas hämmentävältä kävellä ilman S:a kerholle, jos nyt joskus tulee sellainen olo, että ihan kuin olisin unohtanut jotain, niin tunne oli se potenssiin sata, kun kädet vain heiluivat tarpeettomina sivuilla, ilman,että ne olisivat työntäneet vaunuja. Hain L:n , joka myöskin oli aika ihmeissään pikkuveljensä loistamisesta poissaolollaan. Käppäilimme yhdessä kotiin ja sekin oli jotenkin aika ihanaa, kun "saatiin" kulkea ihan kaksin käsi kädessä.

Kotona meitä odotti S, joka ei ollut arvatenkaan pistänyt lähtöäni lainkaan merkille ja pikkuveljeni, joka posket punaisina väsäsi dubloilla huomattavan arkkitehtuurisia muodostelmia. Meissä on pikkuveljeni kanssa hyvin paljon samanlaisia piirteitä, yksi jos toinenkin pikkuveljeni kavereista on ollut hämmentynyt tavattuaan mut ensikertaa, eikä ole meinannut päästä yli siitä, että yht'äkkiä hänen edessään on naispuolinen versio pikkuveljestäni. Ulkonäöllisestikin meissä on kaiketi jotain samaa, mutta luonteissa ja puhetavassa sekä eleissä käsittääkseni olemme erityisesti saman sorttisia, kiinnostuksen kohteista puhumattakaan. Yksi yhteinen kiinnostuksen kohde on ylitse muiden ja se ilmenee usein varsin äkkä; itsestämme puhuminen. Koemme kaiketi olevamme pohjattomia kaivoja, mitä tulee kiinnostaviin asioihin itsessämme.  Kuinka hurmaavaa. Joka tapauksessa, eilen löytyi taas yksi yhteinen piirre; intohimoinen suhtautuminen dubloilla rakentamiseen. Mitäpä sitä aikuiset ihmiset muuta tekisivätkään, kuin viettäisivät aikaa yhdessä ottamalla face offeja dublo-kanojen rakentamisessa? (Mielestäni mää voitin, mutta mää olen kylllä reenannut sitä kanaa/kukkoa aika paljon. Harmi kun en ottanut kuvaa. Teitäkin varmaan harmittaa.)

Tämän jälkeen pikkuveljeni ehdotti yhteistä askartelu-hetkeä. ... !!! Ööö, okei, mää haen askartelu-kamppeet. Mennessäni vilkuilin vielä epäilevästi pikkuveljeni sunntaan ja mietin, että mikäköhän sitä vaivaa. Sitten me askarreltiin ja piirreltiin hyvän aikaa, S:n siirryttyä piirtämisestä vahaliitujen syömiseen me siirryttiin pöydän äärestä pois, mutta pikkuveljeni ja L jatkoivat värittelyitään. Siinä mää sitten makoilin S:n kanssa olohuoneen lattialla ja kuuntelin kuinka pojat jutteli ja touhusi keittiössä omiaan. Super-suloista. Pikkuveljeni on hoitanut kyllä pariin otteseen meijän poikia ja jostain syystä hän ajautuu hoitamaan minun ja siskoni lapsia melko haastavissa olosuhteissa. Erityis-maininta kerrasta, jolloin siskoni oli synnyttämässä toista lastaan, ja pikkuveljemme huolehti tällä väliin perheen esikoisesta. En muista tarkkaan mitä silloin oli tapahtunut, mutta se on jäänyt kyllä veljeni mieleen syystä tai toisesta. L:a hän hoiti ensimmäisen kerran, kun minä menin synnytyksen jälkeen jälkitarkastukseen. Ohjeita taisin jättää sen tunnin ajaksi kolmen a4:sen verran. Ei varmaan yhtään ahdistavaa. Viimeksi, kun pikkuveljeni oli hoitamassa S:a näytti kotimme kuin pahemmaltakin onnettomuuspaikalta kun saavuin kotiin, oli nimittäin tapahtunut pahin mahdollinen, S:lta oli tullut kakat. Pikkuveljeni asettaa yleensä hoitokeikkoihinsa vain yhden rajoitteen, saan olla poissa vain sen aikaa, minkä lapsi voi olla kakat housussa, sillä kakka-jutut on ehdoton nou nou. No viime kerralla S oli kuitenkin kehdannut kakat töräyttää heti lähdettyäni, ja ihanan reipas pikkuveljeni oli päättänyt asian klaarata. Kun saavuin kotiin, oli pyyhe/liinavaatekaappi auki, ja kylppäri kuin pahemmankin vesisodan jäljiltä, pikkuveljeni pestyä S:n suihkun alla todettuaan jostain syystä käsienpesualtaan olevan täysin yliarvostettu. Ehkä maailman sympaattisinta.

Kun L ja pikkuveljeni saivat askartelunsa tehtyä menin vessaan peseen L:n käsiä ja sieltä saavuttuani pikkuveljeni oli pyyhkinyt keittiön tuolista väriliidut pois, vain huomatakseen pyyhkimänsä tuolin olevan nyt viittä muuta tuolia huomattavasti hohtavampi. Joten hän halusi ihmesienen (Onhan nämä jokaiselle ihmiselle tuttuja puhditusvälineitä? Nämä ovat maailman parhaita! Ihan korvaamattomia.), jotta saisi puhditettua kaikki tuolit kunnolla. ... !!! Ööö, okei. (Taas.) Mää haen, haluatko sää ämpärin ja liinan kans? -"Joo." Ja niin pikkuveljeni hinkkasi tuoleja hikipäässä minun leikkiessäni olkkarissa poikien kanssa. Utelias vilkuiluni touhukkaseen pikkuveljeeni yltyi yltymistään, mutta päätin olla puuttumatta asiaa. Miksi ihmeessä olisin puuttunutkaan, tuolit kirkastuivat silmissä mun hengaillessa lasteni kanssa.

Pikkuveljeni saatua tuoli-projektinsa päätökseen tuli puhe ruuasta. Kerroin kuinka olen päättänyt kokeilla marraskuun ajan kasvissyöntä (*pekonia vain pikkuveljelle) ja ideoitteni olevan tällä hetkellä aika nollissa. Kerroin suunnitelmistani kokeilla soijarouhetta, vaikkei minulla ollut aavistustakaan miten niitä käytetään. Ei ollut pikkuveljellänikään, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi tuumasta toimeen, kun puoli huolimattomasti heitin ilmoille idean yhden miehen Kokkisodasta. (En tietenkään myönnä käyttäneeni hyväkseni pikkuveljeni äkillistä... persoonnallisuuden muutosta?) Pikkuveljeni väsäsi meille aivan mielettömät ruuat, minun annettua hänelle Kokkisota aineksiksi mm. soijarouhetta, porkkanoita, kukkakaalia, perunoita ja fetaa. Minun haahuillessani ympäriinsä ja nukutettuani S:n valmitui iltaruuaksi kasvispihvejä, kastiketta ja paistinperunoita. Ja vaikka ruoka maistuikin mielestäni herkulliselta, koitin varmistella, ettei pikkuveljeni vaan pahoita mieltään, sikäli L hylkää ruuan jo ennennäkemättömän ulkonäkönsä vuoksi, mutta mitä tapahtuikaan: L söi lautasellisen tyhjäksi hyvällä halulla, ruoka ei kuulemma ollut lempparia (Se nyt oliskin ollut jo ihan liikaa.), mutta hyvää kuitenkin. Ja sanoja enemmän puhui tyhjyyttään hohkaava lautanen. Ihan mieletöntä.

Syötyämme oli pikkuveljeni aika lähteä kotiin, siinähän se päivä olikin jo mennyt. Ilmaisimme molemmat ihmetyksemme päivän kulusta ja hymyjen leveydet osoitti kuinka erikoisuudessaan varsin mieluisan päivän olimme kaikki juuri viettäneet. Jotain tuttuakin pikkuveljessäni kuitenkin oli, pyysihän hän minua tekemään asiasta blogiin oman postauksen. Tämä nyt oli tietenkin sanomattakin selvää. Maailman ihanin. (Kuvissa pikkuveljeni, pikkuveljeni kegät ja L ehkä pari vuotta sitten.)