Sopii kokeilla.

Oh, yes I did. Säälittävä on niin hurjan vahva sana, että käytetään musta vaikka mieluummin nimikettä sympaattinen. Mutta tosiaan, sähköpostihan oli se hanna.easy.livin@gmail.com, että sinne saa lähettää kuvia omista dublo -kanoistaan, sikäli pokkaa piisaa uhmaamaan mun loisteliasta yksilöä. Ja kun mää sanon kanaa, niin mää käytän sanan merkitystä melko löyhästi, sillä otinhan itsekin "kanaani" elementtejä melko rohkeasti ainakin kanasta, kukosta ja ankasta.

Toi kana ei oo ihan täydellinen, mikä on aika erikoista, mutta se johtuu vaan ja ainoastaan siitä, että meillä ei oo enempää keltasia dubloja. Mutta siitä huolimatta, onhan se hurjan hieno.

Mulle on aika vaikeeta toisinaan vaan unohtaa kaikki muut asiat ja keskittyä täysillä poikien kanssa leikkimiseen. Jotenkin sitä aikuisena kai haluaa, että kaikessa mitä tekee on jotain järkee. Ja lähes kaikesta mikä ei ole hyödyllistä kantaa jonkin sortin huonoa omaatuntoa. Tällä viikolla oon kuitenkin saanut ihan uutta draivia tähän kotona olemiseen, on ollut jotenkin rauhallinen ja onnellinen olo. Mää oon ensinnäkin tosi tyytyväinen, että oon luopunut mun tavasta painella pihalle kasin jälkeen oli sää ja fiilis mikä tahansa. Nyt ollaan olettu aamut rennosti ja lähdetty ulos vasta kun ei olla keksitty sisällä tekemistä. Mua (ja epäilemättä myös A:ta ja poikia) ärsyttää mun tapani pitää harmillisen usein yllä kiireen tuntua, kun meillä ihan oikeasti on melkoisen harvoin kiire mihinkään. 

Niinkun oon tainnut ennenkin mainita, niin jos me ollaan menossa vaikkapa puistoon, niin mehän mennään eikä paljon sivuille katsella. Perillä sitten leikitään ja tutkaillaan. Samoin kun syödään, niin sillon syödään, harukkaa toisen eteen suitsait ja sitten: "Kiitos ruuasta!" Ei kai oo mikään ihme, että päivät tuntuu musta toisinaan niin pitkiltä, kun mää teen kaiken niin nopeesti?! Mää oon viime aikoina alkanut huomaan itsessäni muutoksen merkkejä, joista olen kovasti mielissäni. Aamuisin me saatetaan olla yövaatteissa vielä yhdeksältä, tänään puistoon mennessä pysähdyttiin hyväksi toviksi ihmetteleen koskesta kalastavia miehiä ja ennen kaikkea oon malttanut leikkiä poikien kanssa kaikessa rauhassa, antanut L:n osallistua ja tehdä itse, vaikka siihen menisi kuinka aikaa ja malttanut istua ja potattaa S:a, yhä uudestaan ja uudestaan, pääasiassa tuloksetta. 

Ompa ollut mukavaa. Mun ihana kummitätini sanoi mulle joku aika sitten, että nyt kannattaa nauttia, kun vielä ei tarvi lähteä mihinkään. Pian (melko joustava aikamääre) meilläkin elämä on aika paljon sitä lähtemistä. Aamulla lähdetään päiväkotiin, lähdetään töihin, lähdetään harrastuksiin... Mun ja poikien ei tarvi lähteä vielä minnekkään, jos ei meitä hotsita, miten hienoa se on! Multa on vienyt suunnilleen kolme vuotta tajuta, että se on hienoa. On ollut aikoja, jolloin oon vaan halunnut lähteä jonnekkin, ihan sama minne, opiskeleen, töihin, minne vaan, kunhan ei tarvis päivästä toiseen olla kotona. Nyt mää sit vihdoin ja viimein oon kaiketi saanut jonkun ahaa -elämyksen, että wau, aika mieletöntä, mää voin vaan olla, eikä mun tarvi edes todistella tehokkuuttani kenellekkään, riittää kun oon pojille läsnä, teen niille ruokaa ja pidän kodin about kunnossa. Ja mikä parasta, kun en koko päivää vaan suorita ja suorita ja suorita, tekemällä (tai pyrkimällä tekeen) asioita niinkuin aattelen, että joku jossain varmaan jaksaa tehdä, niin kun A saapuu töistä kotiin, ei täällä odotakkaan häntä väsynyt ihmisraunio, vaan mää jaksan ihan kiitettävän reippaasti iltaan asti. Varsinkin kun nykyään pojille näyttäsi riittävän, että leikitään bändiä ja ollaan yhdessä.

Vitsi, mää oon ihan tulessa. Kai kaikille on muuten jo selvää, että mitkään mun päätökset ei kestä kauaa, mun fiilikset seilaa laidasta laitaan jne., että sikäli oon taas ens viikolla ihan puhki kaikesta tehoiluistani ja tämä maailmaa syleilevä rentous tipo tiessään, niin älkää ihmetelkö. Sille on muuten syynsäkin, miksi oon vähän väkisin joutunut ottaan rennommin jaksaakseni pitempiä päiviä, ja se on, että A on joutunut tekeen pitkää päivää töissä, mikä tietty on tavallaan kurjaa, paitsi, kun tietää mistä se johtuu: ensi viikolla A pitää syysloman! Jee! Tosi kivaa! (Oho, onks kukaan huomannu kuinka lähellä sanat syysloma ja isyysloma on toisiaan?! Onkohan kenellekkään käynyt koskaan pikku mokaa, että on kirjoittanut isyysloman alkavan vaikka on pitänyt kirjottaa syysloman? Eiks oo ihastuttavan avointa kuinka mää näin auliisti kerron mun ajatuksen juoksusta?) Mää yks päivä taas tuumasin, että mihin mää käytän kaiken muistikapasiteettini, joskus oon aiemminkin teille kertonut tästä samasta asiasta, sillon taisin kertoa numeroyhdistelmiä joita muistan, mutta nyt on selvinnyt muutakin, mitä säilön muistiini. Tässä niistä esimerkkejä, samalla haastan muutkin kotiäidit (mää nyt haastavan vaan kotiäidit, koska aattelen, että sitten kun oon ite töissä, eikä koti oo mun ainoa näyttämöni, niin nämä seuraavat asiat jää taka-alalle. Vai jääkö, voisko työssä/koulussa käyvät ihmiset kertoa, tarviiko näitä sitten enää muistaa?) tähän muisti-visaani, eli osaatko kertoa:

-Montako kalapuikkoa on pakastimessa olevassa avatussa kalapuikkolaatikossa? - Mää muistin eilen, toisessa 2, toisessa 3.

-Arvio montako leipää on leipäpussissa? Saa heittää maks. kahdella leivällä. Mää veikkaan, että 5 ruispalan puolikasta - No se meni ihan käteen, niitä oli 14. (A kävi eilen S:n kans marketissa, en tajunnu huomioida sitä. Kylläpä harmittaa, koko visa on pilalla. Kaikki ihan pilalla. No menkööt.)

-Montako maitotölkkiä on jääkaapissa? 3 avaamatonta, 2 avattua ja yksi avattu hyla.- Spot on, I rule!

-Montako banaania löytyy hedelmäkulhosta? Kolme, todellakin on, ei tarvi edes tarkistaa.

Veikkaisin, että ananaspurkkeja on 5, tonnikalatölkkejä 3, lihaliemikuutioita 2 ja sipuleita 1. Ymmärtänette yskän. Mun egoni suorastaan murahtaa, kun A tekemääni kauppalistaa tarkistellessaan kysyy joskus, että "ootko sää tarkistanu onko meillä tota?" Tarkistanut? Kuka se oikein luulee olevansa? 

Hei okei, tästä tulee nyt aika moninutkainen postaus, mutta pakko tunkee kaikkia asiat tähän, kun mää oon nyt sit nykyään niin super-mellow, etten tiedä koska maltan seuraavaksi lopettaa fiilistelyn ja tulla koneelle. Ja siis kuluneen viikon muistiin painuvimmat asiathan on vielä jakamatta. Se, kuinka letitin iloisesti kylppärissä hiuksiani, kun tajuntaani iski yksi sana: "Vaippa." Taas hidastettu elokuvakohtaus; piikkikamman kilahdus sen tippuessa kylpyhuoneen lattialaatoille, letin aukeaminen juostessani kohti kuopustani, alahuulta pureva hampaani, kun huomaan että se se oli. Vaippa se oli minkä mää unohdin ja - kakat oli puntissa. Pian myös mm. mun korvan takana.

Toinen sykähdyttävä hetki oli, kun tulimme ulkoa sisälle, menimme hissiin, painoimme nappia, ovet sulkeutuivat ja - ei mitään. Ovet ei aukea, hissi ei kulje. No, onneksi ovet sain avattua painikkeella, mutta hissi ei kyllä kulje, ei ole kulkenut nyt kahteen päivään. Se pistää mamman vähän hikoileen. Onneks S nauraa aina joka tömäyksellä kun mennään ylös ja alas vaunujen kans, niin sekään ei tunnu niin raskaalta. Kaiketi sen ei keskiverto-ihmisestä kuuluisi tuntua raskaalta missään tapauksessa, mun lihaksisto on nyt vaan jostain syystä redusoitunut. Mutta tosiaan, dublo-kana anyone?