"-Hanna, mun täytyy pyytää sulta jotain."

Mainitsinko jo, että suuren osan matkanteon viihtyvyyteen teki musiikki, joka oli - huikeeta. Pikkuveljelläni oli muistikortti täynnä musiikkia ja mulla oli hommattuna Intiaanikesä Vol.4.(!!). Aika vaikuttavaa settiä. Oli nostalgiaa ja nykypäivää, eniten muistojaa tarjoili varmaankin Frederikin Kolmekymppinen, joka mulla on tavallaan suht ajankohtainenkin kipale, mutta eniten se säväyttää sen vuoksi, että muistan aina ne viikot, kun reenasin kappaletta koulun laulukilpailuun. "Tässä tulee vanha stara läpi elämän, mä muistan viisi-kymmenluvun joka iskelmän, jo silloin opin temput joita täällä tarvitaan. Mä pääsin miesten tavoille jo aikanaan..." yms, oli kaikkien harjoittelemieni tuntien jälkeen kuitenkin jonkun mielestä (äiti? isä? opettaja? Tuskin minä.) inasen liian rouhea kolmasluokkalaisen esitettäväksi kilpailussa, joten vapisevin äänin ja vailla tunnetta kävin heittämässä lavalla Tikun ja Takun.

Joka tapauksessa, aamiaisen jälkeen Peksi kävi kysymässä ihastuttavalta respan tädiltä, johon olimme ihastuneet ikihyviksi jo edellisenä päivänä, että missä Porissa on kirpputoreja, niiden kierteleminen kun oli yksi reissumme agendoista (tai joistain) Käppäilimme rauhakseen kirpparilta seuraavalla ja kiittelimme pikkuveljeni kanssa vuolaasti toisiamme siitä, kuinka molemmilla oli loma-askellus. Normaalisti olemme molemmat melkoisia hiihtelijöitä ja posotamme kohti määränpäätä hiki pinnassa, mutta nyt, kuin yhteisestä sopimuksesta, molemmat löntystelivät.

.

Löytöjäkin teimme, perus-pyyteettömyyttämme henkien tietenkin myös muille kuin vain itsellemme. Kuvassa näkyykin mun, melko armeija-henkinen uusi salikassini, ihan mahtava. Äsken oltiin juuri poikien kanssa salilla, ja otin kassin ekaa kertaa käyttöön, en ehkä varsinaisesti huokunut sporttisuutta kulkiessani vesisateessa maiharit jalassa, maastonvihreä parka-takki päällä ja toi kassi selässä, assosiaatio saattoi heilahtaa melko vahvasti viikonloppuvapaille päässeesseen alokkaaseen, mutta kassi palveli hienosti ja kamat mahtui sinne helposti. Kirpparikierroksen jälkeen etsittiin kukkakauppa, josta käytiin ostamassa sille ihanalle ja avuliaalle hotellin vastaanoton tädille kukkakimppu kiitokseksi hänen - ihanuudestaan. Kukkakaupassakin oli niin ihana täti töissä, että kun lähdettiin sieltä, tuumattiin pikkuveljen kanssa lähes samasta suusta, että hällekkin olis tehnyt mieli viedä kukkia, harmi kun toinen oli töissä kukkakaupassa. Käytiin viemässä kukat, minä hoidin puhumisenja pikkuveli ojentamisen: "-Me haluttiin tuoda sulle kukkia kun sää oot niin hurmaava. Okei. Moi." Hiukan hermostuneen naurun saattelemana mentiin syömään. Kuvissä näkyy vain alkupalat. Todellakin. :)

Ruuan jälkeen tallustelimme takaisin autolle ja lähdimme ajeleen, ilman varsinaista ajatusta siitä mihin menisimme. Mullahan siis kuulemma on puhelimessa näppärä navigaattori, mutta mää en usko (osaa käyttää) navigaattoreihin, joten päätimme tulla toimeen ilman, sitä paitsi kartoissa on ihan oma fiiliksensä. Harmi kun ei ollut karttaa. Matkanteko oli kyllä niin huoletonta ja rentoa, etten olisi oikein edes uskonut, että itsestäni on siihen. Ihan virkistävää saada selville, että jos ei mulla oo mitään määränpäätä tai aikataulua, niin olen ihan lunkki tyyppi. A:kin saattais olla kiinnostunut moisen piirteen näkemisestä.

Muutamaa kirppari-kylttiä ja hauskaa metsätietä seurattuamme saavuimme Merikarvialle. Merikarvia Camping -kyltti oli jotain niin puhuttelevaa, ettei meille oikeastaan jäänyt edes muita vaihtoehtoja, kun seurata sitä.

Camping-alueella teimme myös suuren ratkaisun ja päätimme käydä pyytämässä kartan. Sen jälkeen käytiinkin yksi reissun vakavahenkisimmistä keskusteluista. "-Hanna, mun täytyy pyytää sulta jotain. Mää tiedän, että se on tosi paljon pyydetty, enkä mää tekis sitä jos ei olis pakko." "-No?" "-Sun täytyy lukee karttaa." Kaikki jotka tuntevat mut tietävät, että mun maantiedon tuntemus on katastrofaalinen, olin yläasteella muistaakseni ainut luokaltamme, joka ei päässyt läpi karttakokeesta ja mää joudun ilmansuuntia miettiessäni aina alotaan sen "pohjoinen-itä-etelä-länsi"-värssyn alusta, "ko-ka-lo-lu":sta puhumattakaan, vasenta ja oikeeta miettiessä joudun aina tarkistaan vasemman vilkaisemalla kummassa kädessä on sormukset. I don't do maps. Tällä kertaa paineet olivat kuitenkin niin vähäiset, että olin valmis haasteeseen.