Kevätretki.

Tänään on ollut mukava päivä. Vaikkakin eilen oli jo L:n kerhon kevätjuhla, niin tänään oli vielä kerhon järjestämä kevätretki, jolle sai osallistua halukkaat. Kun osallistujia kyseltiin jo hyvän aikaa sitten, ajattelin heti, että haluan mennä retkelle L:n kanssa kaksin, sori vaan S, mutta sää oot järvi/sauna/nuotio -ympäristössä toisinaan vähän raskas. (Kaikella rakkaudella, tietenkin.) Hoitopaikka hoitui S:lle vaarilta ja mummulta ja niimpä lähdimme jännittävälle linja-autoretkelle L:n kanssa heti aamusta. Aurinko paistoi, repussa oli voileipiä ja mehua ja pari keksiäkin löytyi kaapista herkuiksi. Kerhokavereista huolimatta L halusi istua äitin vieressä ja ensimmäiset kilometrit matkattiin käsi kädessä, kun oli niin jännää ja kivaa. Mun suureksi iloksi L halusi antaa takanaan istuneelle kaverille yhden vähistä kekseistään ja siitä se sitten lähti. Kaveri halusi palauttaa hyvyyden moninkertaisesti ja ikkunan viertä pitkin ilmestyi kala-nameja tuon tuosta. Pian pojat jo juttelivat iloisesti keskenään ja kun bussin ovet perillä aukesivat kaverukset juoksivat jo käsikädessä penkeille istumaan. Päivän aikana pistin merkille, että kyllä kai se vähän niin on, että samanhenkiset ihmiset usein löytää toisensa, sillä nämä kaverukset (ovat siis kaveeranneet kerhossakin) olivat ainoat koko porukasta, jotka istuivat pitkien lahkeiden joukossa shortseissaan, eivätkä suostuneet pihakonsertissa esiintymään lainkaan. Ja täytyy kyllä sanoa, että olin aika äimistynyt, kun konsertin jälkeen oli "open mic"-hetki ja 3-5 vuotiaita lapsia käveli esiintymään yksikseen useita. Siis lauloi. Improvisoiden. Mikrofoniin! Yksin! Yleisölle! Ihan uskomatonta miten rohkeitä esiintyjiä ja hyvät hyssykät, olipahan sydämeen käypää tulkintaa ja sanoitusta. Toisaalta olin kyllä varsin kiitollinen, ettei L esiintynyt juurikaan tänään, eikä eilen kevätjuhlassakaan, sydän parkani ei ehkä olisi sitä kestänyt. Eilenkin kun poika hajamielisesti kulki esityksissä muun joukon mukana ja varovasti tuumaili kenen pariksi menisi pari-kohdissa, teki mieli vain kaapata poika syliin ja juosta kotiin, että "-Ei sun oo pakko jos et sää tykkää.".  ("-Äiti on tässä, äiti on tässä, ei oo hätää, äiti on tässä.")

Tulipas lämmin ja nostalginen olo kaikesta leiri-toiminnasta, lipun nostosta, kerääntymisestä piha-alueelle, saunomisesta, jalkojen pesemisestä ämpäreissä ennen saunaan menoa, nuotiosta, makkarasta, mehusta ja ennen kaikkea laulusta nuotion äärellä. Järvimaisema oli upea, kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin ja kaikki maistui tietenkin ihän älyttömän hyvältä ulkosalla ja mää sain hauskuutta lapsia. Mun lemppari-touhua. Kaikella rakkaudella kaikkia aikuisia kohtaan, mutta kyllä mää lähes poikkeuksetta valitsen piirissä seisovien ja juttelevien aikuisten tai ympäriinsä säntäilevien ja nauravien lasten väliltä ne ympäriinsä kirmailevat lapset. En ehkä anna itsestäni kovinkaan seurallista kuvaa, mutta ei se mitään. Itseasiassa valitsisin myös mieluummin piirissä seisovat ja juttelevat lapset mieluummin kuin ne samaa hommaa tekevät aikuiset. Varsinkin jos ne aikuiset ei oo kauheen tuttuja, niin kyllä mää meen mieluummin leikkiin lastenhuoneeseen kun kahvipöytään jutteleen, että "-No, mites - töissä?". Oon jostain syystä (...) huomattavasti luontevampi lasten kuin aikuisten seurassa. L:n leikkikaverina olleen pojan äidin kanssa meillä oli kivaa ja kuljimme ennemmän tai vähemmän porukalla koko päivän ja edelleen kallistun vahvasti siihen, että samanhenkiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan: Meidän lapsilla oli shortsit, hän on kirjailija - joten mustakin tulee varmasti kirjailija. Näättehän tekin tän aasinsillan kristallin kirkkaasti? :) Retkipäivä oli kaikin puolin onnistunut, L:lla oli kivaa ja musta oli ihanaa olla koko päivä ulkona ja jotenkin huolettomana, kun ei koko ajan tarvinnut murehtia, että missä S on ja eihän se satuta itseensä ja jos mää nyt haen itelleni makkaran, niin eihän se juokse sllä välin järveen. 

Kotimatkalla oli väsynyt matkalainen, joka vielä ennen nukahtamistaan näytti mulle mikä on hänen salainen rakkaus-merkkinsä. Jonkun verran korvaamatonta matskua.

Kukkia.

Olen melko vahvasti fiiliksen mukaan kirjoittaja ja tänään olen yrittänyt kirjoittaa menneestä viikonlopusta, mutta tuntuu teennäiseltä kirjoittaa iloisesta juhla-tunnelmasta, kun nyt on siipi maassa. Olen myös erittäin avoin ihminen, enkä oikein pysty ajattelemaan enkä puhumaan muusta kun siitä mikä on päällimmäisenä mielessä ja siitä on jotenkin pakkokin puhua, tai olo ei helpota yhtään. Mulla on tosi paha mieli, veikkaan ettei mulla ole koskaan ollut niin paha mieli kun eilen - tai tänään. Tänään olen jo koittanut hiukan tsempata, mutta silti olen itkenyt L:n kerhon leikkihuoneessa, kävelyllä S:n kanssa ja kesken ruuanlaiton, oikeastaan tämän tästä vähän kaikkialla. Surettaa, vaikka koitankin keskittyä vain positiivisen ajattelun voimaan, haen nyt vain tsemppi-henkeä päivän - tai pari. Koska kukat ja valokuvaaminen ovat mulle suuria ilonlähteitä, olen harrastanut molempia koko päivän niin paljon kuin mahdollista, olen istuttanut kukkia, olen ostanut pöydälle leikkokukkia, pojat ovat saaneet kukkakaupasta omat kukat, L on saanut valita torilta oman kukan ("perhoskukka" eli orvokki) istutettavakseen ja olen kuvannut ihania kukkia L:n kerhomatkalla.

"-Äitin super-tärkee ystävä on tosi kipee, siks äitillä on paha mieli."

Viehättävä vaaleanruskea.

Ihan loistavaa! Juon tässä aamukahviani kaikessa rauhassa ja vain L on hereillä (klo. on 6.30) ja katselee olkkarissa piirrettyjä. Yht'äkkiä meijän vasta talouteen muuttanut telkkarimme (A on halunnut melko pitkään uutta (isompaa) telkkaria (vaikka meillä katsotaan vaan Pikku Kakkosta, no joo ja leffoja) ja nyt tehtiin diili, että jos A saa uuden telkkarin, niin mää saan uuden tv-tason. Tosi kivaa, sillä mää suunnittelin tv-tason ja A tekee sen, ollaan molemmat varsin innoissamme projektista ja tiedoksi kaikille, jotka näkivät kuultovalkoisen TrippTrappimme jälleenmyyntiarvon valuvan sormiemme välistä maalatessamme (isäni maalatessa) sen myrkyn/limen vihreäksi, niin telkka-tasosta tulee saman värinen, valkoisilla, puisilla, vanhanaikaisilla vetimillä varustettuna, jei!) alkoi piippaan ja L sanoi; "-Äiti, miksi tämä sammui?" ja kun menin kattoon, niin telkkarin näytöllä vilkkui; "Olet liian lähellä ruutua!" tms. Wau! L peruutti takaisin sohvalle ja piirretty alkoi taas pyöriin. Eihän tässä tarvi kohta kasvattaa lapsiansa ollenkaan, kun telkkarikin hoitaa jo oman osuutensa. Vielä kun joku alkais piippaan aina jos herkutellaan muuten kun lauantaina, niin hommahan olis jotakuinkin paketissa!

Eilinen oli vähän tylsähkö päivä. L ei olis aamusta halunnut millään lähteä kerhoon, vaan olisi halunnut kuulemma olla vaan kotona. Tämmösiä vaiheita on ollut kyllä ennenkin, kotona marmatetaan, mutta sitten kerholle päästyä ei oo enää mitään ongelmaa ja kotiin ei haluttais lähteä tietenkään millään. Kun mentiin hakeen L:a kerhosta pojalla oli pihamaalla tosi hauskat leikit toisen kerholaisen kanssa, huutelivat koko ajan kun katse oli ulkolelussa toistensa nimeä, tyyliin "-Oothan sääkin vielä täällä, eihän sunkaan äiti oo saanut sua vielä lähteen?!". Kotona L kertoi: "-Ville, Timo ja Kai oli pois kerhosta, niin siksi leikin Matin kanssa ja meillä oli tosi kivaa!" (Nimet muutettu.) Aika raadollista, vaikka lopputulema olikin varsin positiivinen. Ajatelkaas kun joku kaverinne soittais teille: "-Moikka Hanna! Lähtisitkö mun kans elokuviin? Sanna, Minna tai Kaisa ei päässy lähteen, niin soitin sit sulle."  Toisaalta, palkinto se on lohdutuspalkintokin.

Kerhon aikana oltiin käyty ostaan S:n kans kaupasta välipalaa ja saippuakuplia, kun suunnitelmissa oli letkeä päivä pihamaalla. Harmi vaan, että pihassa tehtiin usean miehen voimin pihatöitä. Yhdessä suunnassa rälläköitiin (?) kipinät lentäen, toisaalla lauloi siimaleikkuri ja penkillä lepäsi joku, melko terävän näköinen, sirkkeli. Letkeää indeed. Tungin parit patongin palat suuhuni ja keskellä kipinöitä ja lenteleviä voikukkia ajattelin, että "Ei tässä mitään, onnistuu tää näinkin.". Noin viisi minuuttia myöhemmin kavuttiin lannistuneina kotiin, S:n alettua osoittaan heräävää kiinnostusta juurikin niitä kipinöitä kohtaan. (Mutta nyt on pihassa pöytä ja uudet penkit, niin ulkosyöminen on vieläkin kivempaa!)

S:n päikkäreiden aikana ajattelin värjätä hiukseni, kun havaitsin, että ehkä en kuitenkaan voi kasvattaa sekä hiusväriä että kynsilakkoja pois samanaikaisesti ja hiuskuontaloni alkoi vahvasti näyttään siltä, että joku oman värin kasvatus projekti olisi meneillään ja... hmm... mikäs se sana nyt onkaan... niin joo... - täydellinen. Voi vitsi, hiuksista tuli juuri sellaset kun halusin, melko mieltäylentävää. Tuskin tulette huomaamaan eroa, mutta omaan silmääni muutos on juuri sitä mitä hain, eli hiukan aikaisempaa vaaleammat pituudet ja latvat ja oikea sävykin niissä, mikä on aina plussaa. Ihmkös tuo, kun valitsemani sävy oli Viehättävä vaaleanruskea. Aika paljon lupaileva sävyn väri sanoisinko.

No mutta, nyt on koko sakki jo hereillä ja kohta tarttis olla jo ulkona, kun ollaan sovittu Naapurin Rouvan kans aamu-intervallit. Huoh. Ihme tehoilua.  Illalla onkin sitten mulla ja A:lla treffi-ilta, kun pojat menee mummulaan yökylään. Oikeastihan meillä on kahden meijän kaverin yhteis-valmistujaiset, mutta kun päästään meneen molemmat, niin sillon voi aina aatella sen olevan treffi-ilta. Hauskaa viikonloppua!

Mustikoita ja mansikoita.

Heipparallaa! Mua väsyttää, mutta jostain syystä en malta mennä nukkuun. Ehkä siks, etten haluais, että olis vielä huominen, koska aamulla on PT-tunti ja tänään oli eka päivä kun sain kädet nostettua suoraan ilmaan edellisen tuntimme jäljiltä. Viikonloppuna A joutui auttaan mua paidan ottamisessa pois päältä, kun sattu niin lujaa. PT puhu viime kerralla jostain "leuanveto-haasteesta" ja vieläpä "siitä leuanveto-haasteesta" ja mää en kyllä yhtään tiedä mistä oli kyse, mutta tottelin, tietty. Kai meillä sitten on joku leuanveto-haaste, tosin sen harjoittelukin teki niin kipeetä, että odotukset ei ole kovin korkealla. Ihanan lannistunut fiilis, siitä on aina hyvä ponnistaa. :) Yläkropan tilanteen ollessa mitä on, olemme käyneet Naapurin Rouvan kanssa intervalli-lenkkeilemässä. Aika mieltäylentävää, kun saa juosta sekuntikello kädessä ja sanella (komennella): "-Nyt, juoksua!" "Riittää jo!" yms. Ah, ollappa vielä pilli kaulassa. Kaiken tämän tehoilun ohella on tietenkin myös keskitytty hengailuun. Poikien kanssa käytiin tänä aamuna hakemassa torilta kesän ekat mustikat, mansikat ja herneet. Nam. Niistä ja karjalanpiirakoista on mun ja poikien kesä tehty. Naapurin, ensi kuussa 80 v. täyttävä mummokin tuli maisteleen mustikoita, aika ihanaa. Kyseinen mummo käy jutullamme oikeastaan päivittäin ja nyt olen nyhtänyt hänestä irti syntymäpäivän ja voi vitsi, mitähän sitä oikein mummolle keksis?! Tämä kun ei meinaa juhlia pitää lainkaan, sen mää vielä ymmärrän (no en oikeastaan, tein sen kyllä varsin selväksi), mutta muistamista ei voi estää kukaan. Hmm, hmm, jotakin, jotakin.

Eihän kukaan siellä tuomitse mun kynsilakkoja? Sain Naapurin Rouvalta jokin aika sitten kivan kynsilakan ristely-tuliaisina ja innoissani lakkasin kynnet tietty heti. Ensinnäkin, vitsi se lakkaaminen on vaikeeta! Jotenkin sitä tulee tässä kolmenkympin lähestyessä vähän itsetietoisemmaksi, kun kesken lakkauksen vaan lääppii toisella kädellä vähän suurimpia kynsinauhojen yli valuneita lakkoja pois ja siirtyy seuraavaan kynteen. Koska habitukseni ei ole millään muotoa huoliteltu noin muutenkaan, niin hiukan kärjistä kuluneet kynsilakat ei haittaa lainkaan, nyt tosin lakkauksia ei voi enää millään muotoa väittää fashion statementiksi, vaan nähtävästi olen vain päättänyt kasvattaa lakat pois. Jos on hyväksyttävää kasvattaa hiusväri pois, niin sitten on oltava tämänkin. 

Eilen en enää jaksanut vastustaa pienen ihmisen suurinta toivetta, ja kun iltapäivällä lämpöasteet kohosi, annoin suuressa laupeudessani L:n laittaa pihalle shortsit. Tätä on kyllä odotettu! Ulkona oli taas iltapäivällä paljon leikkikavereita ja voi että noi vanhemmat (6-8v) lapset(kin) on niin ihania. Ja kärsivällisiä! Ne on niin mahtavia tuon S:nkin kanssa. Talvella kantoivat poikaa jos oli niin paljon lunta ettei kaveri tahtonut päästä eteenpäin ja muutenkin ottavat tosi somasti poikaa leikkiin jos suinkin malttavat. Tällä viikolla ollaan menty parikin kertaa pihaan niin, että isommilla pojilla on ollut hiekkalaatikolla hienot pikkuautoradat tehtynä ja sinnehän sitä S:a tietenkin eniten kiinnostaa mennä katsomaan. "-S, leiki tässä meijän vieressä, älä astu tielle. S, älä ota pikkuautoja, ota tää traktori." Jotenkin ihastuttavia, eilenkin yksi tuli kysyyn ihmeissään, että mitä S mahtaa tarkoittaa kun sanoo: "-Ga ga.". Toista vähän harmitti kun ei ymmärtänyt mitä S haluaa. :) Plus mikäpä tekisi itsetunnolle parempaa, kuin toimia suurena tiedonlähteenä ja nauttia valtavaa luottamusta nuorten ihmisten (aikuisten suhteen olen jo menettänyt toivoni, he eivät vain käsitä mikä valtava määrä informaatioo minusta löytyisi, ehkä sekin vaikuttaa, että korostan usein tunneälyn tärkeyttä...) silmissä. "-Hanna, onko Hyvinkää muka kaupunki?" "-On." "-Aijaa. On se kaupunki, Hanna sano." ("-Missä se on?" "-En tiedä." "-Onko se Suomessa?" "-Ai, siis joo, on.")

Niin joo, kuluneella viikolla tein senkin mitä olen meinannut tehdä monta kertaa, mutten ole tohtinut. Otin pari kuvaa kerholta. Taas lasten leikkien äänet kaikui jo kauaksi, kun oltiin S:n kanssa menossa hakeen L:a kerhosta ja kerhon pihalla oli mahtava meininki. Viime kerralla kuului kitaransoitto kaus asti, nyt ei ollut kitaraa, mutta silti jotain perin hauskaa. Ja noi metallimukit, ne on musta vaan niin somat.

Semmosta tällä viikolla. Kai se on nyt pakko mennä nukkuun, palaillaan taas! Mistäs teijän kesä on tehty?