"En lannistu tästä, jos valvotaan ja sairastetaan, niin ei mahda mitään, toivotan A:lle hauskaa reissua, enkä edes mainitse sitä, kuinka käsittämätöntä voi olla, että pojat/poika tulee aina kipeeksi, kun A:lla on jotain omaa menoa ja klaaraan homman kevein mielin kotiin. Näin olen päättänyt."
Huh huh. Voin kertoo, että tekee/on tehnyt tiukkaa. Edelleen oon mielissäni siitä, että oon ollut A:lle koko ajan reipas ja hyväntuulinen, tai siis tämän lähteissä olin, sen jälkeen olen laittanut hälle ehkä kolme tekstaria (joista yks oli oikeastaan tarkoitettu Naapurin Rouvalle), joissa en ehkä ole saanut pidettyä yllä ihan niin iloista virettä kuin olisin toivonut. Jossain vaiheessa, kun A teki lähtöä koin meidän vaihtavan katseen, josta olen sittemmin päätellyt A:n lukeneen edellisen postaukseni ja tienneen mun päätöksestä pitää yllä hyvää fiilistä olosuhteista huolimatta ja tunsin saavani asian vuoksi arvostusta ja kiitosta, vaikkei siitä sen enempää puhuttukaan. Mitä tulee yleiseen keveyden tunteen ylläpitämiseen, niin ei se ihan koko ajan oo mitenkään erityisen keveä ollut. Kahtena viime yönä oon nukkunut yhteensä 9 tuntia. Keitin itelleni aamulla kuus kuppia kahvia ja silleen. Hymy on ollut välillä tahmeahko.
Jos joku ihmettelee miksi mää koitan näin tsempata, niin se johtuu suurilta osin siitä (ettei se toinenkaan vaihtoehto houkuttele), että jos toinen nyt on päässyt hauskalla reissulle ja jos sillä kotiin jääneellä ei ookkaan niin kauheen hauskaa, niin musta on tosi tarpeetonta, jos sen hauskan reissun fiilistä häiritsee alati kotoa tulevat "Täällä on ihan syvältä. Pojat on koko ajan vaan kipeempiä ja mua väsyttää. Tulisitpa jo kotiin." -tyyppiset viestit. Mitä järkeä? Ei se toinen voi sillä hetkellä auttaa ja ihme kyllä sekään ei auta vaikka se toinen murehtis siellä reissullaan vaan sitä kuinka kotona voidaan, eikä pystyis nauttiin hauskanpidosta. Mistä sitten näin käsittämättömän joviaalina tyyppinä tiedän, että kotoa voi moisia viestejä saada? Olen arvatenkin lähettänyt niitä oman osani. Ja lähes poikkeuksetta se on harmittanut myöhemmin, "Voi vitsi, kyllä kai mää olisin sen yksinkin saanut klaarattua.". Varsin rasittavaa on kyllä, että pojat on oikeesti aina kipeinä, jos A:lla on jotain omaa menoo ja siitä johtuen mulla on aika usein vaikeuksia olla kauheen mielissäni A.n suunnitelmista.
A on myös jättänyt osallistumatta yksiin jos toisiinkin kemuihin ja illanviettoihin, jos pojat tai mää oon sairastunut ja nyt kun vuorossa oli jotain näin spesiaalia, niin en missään nimessä halua millään lailla pilata tunnelmaa. Ihan, ihan pikkusen epäilen itseänikin siinä mielessä, että saisinko armeijakavereitten hulvattoman kokoontumisen tunnelmaa latistettua edes jos yrittäisin, mutta nyt en koe millään lailla tarvetta edes kokeilla. En tiedä onko sillä kaikille edes niin suurta merkitystä, että mikä on fiilis kotoa lähteissä tai onko puoliso miten kannustava toisen lähteissä yksin jonnekkin, mutta mulle sillä on ainakin tosi iso merkitys, että antaako toinen lähteissä suukon ja sanoo "Pidä hauskaa!" vai onko tunnelma lähdön hetkellä jähmeä. Tästä syystä oletan sillä olevan merkitystä muillekkin.
Huvittavintahan tässä on, että silloin kun pojat sairastaa, niin mää haluan olla koko ajan heidän kanssaan. Mää haluan tarkastaa, mää haluan pitää sylissä, mää haluan rauhotella, mää haluan kokeilla kaikkea mikä vois auttaa ja mää haluan olla koko ajan siinä. Mää oon tosi rasittava ja vaikka meillä/mulla on jo oikein vitsikin "-Äiti on tässä, äiti on tässä, ei oo hätää, äiti on tässä." tyyppisestä itseni korostamisesta, niin mää oon just sellanen ihan oikeestikkin kun pojat on kipeinä. Eli sen sijaan, että mää haluaisin, että A varsinaisesti olis täällä hoitamassa poikia ja heräilemässä välillä yöheräilyitä mun puolesta, niin mää vaan haluaisin, että A olis täällä, vaikka nukkumassa, mutta olis täällä. Hoitamassa mun psyykettä, kun mää hoidan poikia. Kaikki kai jo tietää, että mää ressaan liikaa kun pojat on kipeinä? Mää vaan haluaisin, että A olis (leikittämässä tervettä lasta, päästämässä mua päikkäreille ja) sanomassa mulle tarpeen mukaan "-joo"/"-rauhotu"/"-okei"/"-se on musta vähän tarpeetonta". :)
No joo, päivät on sujunu ihan ok:sti, on ollut lähinnä tylsää ja pitkäveteistä. En tiedä mikä tuolla L:lla on, kun kaveri on aina aamulla ihan kunnossa, mutta sit iltapäivän aikana alkaa kuume nouseen ja illalla se on sit korkeimmillaan ja poika palelee ja valittaa silmiä ja jalkoja ja kaikista eniten kurkkuaan. Viime yö tais olla kuitenkin joku käännekohta, kun kaveri aloitti puolenyön jälkeen jonkun ihme sekoilun, kulki ja naureskeli täällä ja sit kun vein L:n potalle huomasin hänen olevan hiestä ihan litimärkä. Loppuyöksi otin pojasta itselleni kainalokaverin. Ehkä se oli joku tervehtymis-piikki.
Tänä aamuna alkoi se mitä olen pelännyt ja koko ajan ounastellut saapuvaksi, S alkoi yskimään ja hengittään niin äänekkäästi, että sai aamupalaksi Ventolinea. Onneksi meillä on se, kuitenkin, vaikka se tuntui alkuun aika ahdistavalta, niin on se hyvä, kun se on aina kaapissa. S:n olo helpottui huomattavasti ja poika jaksoi leikkiä aamupäivän ihan hyvin. Päikyillä yskä oli taas jo kova, niinkun aina makuulla ollessa ja poika nieleskelee siihen malliin, että kurkku on melko kipee. Aika mälsää.
Eilen illalla en saanu kumpaakaan poikaa syömään juuri mitään, mikä hiukan ahdisti, kun eivät olleet mun mielestä syöneet suunnilleen mitään koko päivänä ja kun koitin nukuttaa poikia toinen keksi aina jotain nokkelaa kun toinen hetkeks rauhottu ja hommasta ei tullut mitään. Vein L:n meijän makkariin, mutta sitten pojat keksivät alkaa koputteleen toisilleen ja saivat siitä taas uutta voimaa vastustaa unta. Oih ja voih, normaalisti moinen veljesten välinen yhteen hiileen puhaltaminen olis ehkä ollut ihan huvittavaakin (no jaa, ilta-aikaan on kyllä aika vaikea arvostaa mitään temppuilua), mutta ei eilen. Mua suututti jotenkin ihan hirveesti, purin takahampaita yhteen, puhaltelin, venyttelin niskoja ja suolsin mielessäni yhtä jos toista astetta rumempaa tekstiä. Vielä senkin jälkeen kun sain pojat nukkuun, mulla oli semmonen olo, että teki mieli lähettää viesti jollekkin kaverille, että: "Voitko kertoa mulle, että mää oon ihan kiva.".
Nyt sitten kun sais itsensä pidettyä reippaana vielä kun A tulee kotiinkin, jos mää annan vaikka itselleni semmosen deadlinen, että A.n täytyy olla ollu tunti kotona ennen kun saan sanoo: "-Hoida lapset, mää meen nukkuun."
A on myös jättänyt osallistumatta yksiin jos toisiinkin kemuihin ja illanviettoihin, jos pojat tai mää oon sairastunut ja nyt kun vuorossa oli jotain näin spesiaalia, niin en missään nimessä halua millään lailla pilata tunnelmaa. Ihan, ihan pikkusen epäilen itseänikin siinä mielessä, että saisinko armeijakavereitten hulvattoman kokoontumisen tunnelmaa latistettua edes jos yrittäisin, mutta nyt en koe millään lailla tarvetta edes kokeilla. En tiedä onko sillä kaikille edes niin suurta merkitystä, että mikä on fiilis kotoa lähteissä tai onko puoliso miten kannustava toisen lähteissä yksin jonnekkin, mutta mulle sillä on ainakin tosi iso merkitys, että antaako toinen lähteissä suukon ja sanoo "Pidä hauskaa!" vai onko tunnelma lähdön hetkellä jähmeä. Tästä syystä oletan sillä olevan merkitystä muillekkin.
Huvittavintahan tässä on, että silloin kun pojat sairastaa, niin mää haluan olla koko ajan heidän kanssaan. Mää haluan tarkastaa, mää haluan pitää sylissä, mää haluan rauhotella, mää haluan kokeilla kaikkea mikä vois auttaa ja mää haluan olla koko ajan siinä. Mää oon tosi rasittava ja vaikka meillä/mulla on jo oikein vitsikin "-Äiti on tässä, äiti on tässä, ei oo hätää, äiti on tässä." tyyppisestä itseni korostamisesta, niin mää oon just sellanen ihan oikeestikkin kun pojat on kipeinä. Eli sen sijaan, että mää haluaisin, että A varsinaisesti olis täällä hoitamassa poikia ja heräilemässä välillä yöheräilyitä mun puolesta, niin mää vaan haluaisin, että A olis täällä, vaikka nukkumassa, mutta olis täällä. Hoitamassa mun psyykettä, kun mää hoidan poikia. Kaikki kai jo tietää, että mää ressaan liikaa kun pojat on kipeinä? Mää vaan haluaisin, että A olis (leikittämässä tervettä lasta, päästämässä mua päikkäreille ja) sanomassa mulle tarpeen mukaan "-joo"/"-rauhotu"/"-okei"/"-se on musta vähän tarpeetonta". :)
No joo, päivät on sujunu ihan ok:sti, on ollut lähinnä tylsää ja pitkäveteistä. En tiedä mikä tuolla L:lla on, kun kaveri on aina aamulla ihan kunnossa, mutta sit iltapäivän aikana alkaa kuume nouseen ja illalla se on sit korkeimmillaan ja poika palelee ja valittaa silmiä ja jalkoja ja kaikista eniten kurkkuaan. Viime yö tais olla kuitenkin joku käännekohta, kun kaveri aloitti puolenyön jälkeen jonkun ihme sekoilun, kulki ja naureskeli täällä ja sit kun vein L:n potalle huomasin hänen olevan hiestä ihan litimärkä. Loppuyöksi otin pojasta itselleni kainalokaverin. Ehkä se oli joku tervehtymis-piikki.
Eilen illalla en saanu kumpaakaan poikaa syömään juuri mitään, mikä hiukan ahdisti, kun eivät olleet mun mielestä syöneet suunnilleen mitään koko päivänä ja kun koitin nukuttaa poikia toinen keksi aina jotain nokkelaa kun toinen hetkeks rauhottu ja hommasta ei tullut mitään. Vein L:n meijän makkariin, mutta sitten pojat keksivät alkaa koputteleen toisilleen ja saivat siitä taas uutta voimaa vastustaa unta. Oih ja voih, normaalisti moinen veljesten välinen yhteen hiileen puhaltaminen olis ehkä ollut ihan huvittavaakin (no jaa, ilta-aikaan on kyllä aika vaikea arvostaa mitään temppuilua), mutta ei eilen. Mua suututti jotenkin ihan hirveesti, purin takahampaita yhteen, puhaltelin, venyttelin niskoja ja suolsin mielessäni yhtä jos toista astetta rumempaa tekstiä. Vielä senkin jälkeen kun sain pojat nukkuun, mulla oli semmonen olo, että teki mieli lähettää viesti jollekkin kaverille, että: "Voitko kertoa mulle, että mää oon ihan kiva.".
Nyt sitten kun sais itsensä pidettyä reippaana vielä kun A tulee kotiinkin, jos mää annan vaikka itselleni semmosen deadlinen, että A.n täytyy olla ollu tunti kotona ennen kun saan sanoo: "-Hoida lapset, mää meen nukkuun."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti