Veljekset huomion haussa.

Mulla on ihan epätodellinen olo, ensinnäkin se, että nyt on muka perjantai?! Mun äiti haki L:n keskiviikkona iltapäivällä mummulaan yökylään ja riemu oli rajaton, kun kyläily nyt vihdoin onnistui sen siirryttyä pari kertaa L:n sairasteluiden vuoksi. Oli jotenkin niin hellyyttävää katsella, kun L istui ulkovaatteet päällä ja kaikki kamppeet pakattuina Aku Ankat kädessä hyvän aikaa tuolissaan ja vain odotti, koska mummu tulis hakeen. S nautiskeli koko iltapäivän ja illan kun sai molemmilta vanhemmilta huomioo runsain määrin. Hän kun ei käsittääkseni ole sitä viime aikoina omasta mielestään tarpeeksi saanut.

S:lla on ollut viime aikoina menossa joku vaihe, että on ihan kauheesti mun perään, haluaa koko ajan syliin ja musta tuntuu, kun poika roikkuisi koko ajan puntissa itkemässä, että "Syliin, syliin!". S vaikuttaisi myös olevan jonkun verran mustasukkainen musta, jos leikitän vaikka muita lapsia, niin ei mene kauaakaan kun S juoksee kädet ojossa mun luokse. Puhumattakaan siitä, kuinka kuulen nykyään vielä alaovesta ulos astuessanikin, kuinka S itkee kotona mun perään. Välillä tuntuu vähän hankalalta, kun jos pojilla on vaikka kinaa jostain ja molemmille tulee lopulta huono mieli, niin S juoksee aina mun luokse nyyhkyttään soliskuoppaan ja L marssii harmistuksissaan pois paikalta. Vähän - epistä, koska L ei missään nimessä ole pääsääntöisesti se pahis, kun veljekset ottaa skabaa keskenään. Mammanpoika, S siis.

En tiedä onko se(kin) väärin, mutta joskus musta tuntuu kyllä hyvältä sanoo S:lle, että "Nyt teit tuhmasti!", jättää poika kasvatteleen silmänalus-lätäköitään keskenään ja mennä antaan L:lle lämpöä, läheisyyttä ja sympatiaa ja todeta tälle, ettei se aina mene niin, että isomman tarvii vaan kärsivällisesti jaksaa pikkuveljen ärsyttämistä, "-Toi S on välillä kyllä ihan mahdoton.". Tuntuu, että L:kin aina silloin vähän yllättyy tilanteen saamasta käänteestä. Joskus L saattaa ihan ohimennen paljastaa, että S on vaikka napannut tätä jollain puukapulalla päähän ja sillonhan helposti tulee sanottua, että: "-No teitpä hienosti kun et lyönyt takasin.", mutta eikös se oo vähän hassusti sanottu? Vähän niinkun että "Hyvä kun otit iskut kiltisti vastaan." se ei todellakaan ole se viesti minkä mää haluan L:lle välittää veljesten välisesti kahnailusta tai ihmisten välisistä suhteista ylipäätänsä, vaan lähinnä haluan keskittyä varsinkin nyt, kun S ei ole enää täysin puolustuskyvytön vauva, että se joka löi teki tuhmasti, se on väärin ja se on se pääasia. Ja pakko myöntää, että joskus tässä alkaa ehkä S:kin oppiin, että "sitä saa mitä tilaa" ja musta se kuuluu elämään, varsinkin sisarusten välillä. Mun sisaruksista (osa) on ainakin antanut mulle ihan kullanarvoisia opetuksia siitä, että kannattaako ärsyttää toisia loputtomasti ja rääpiä tuolla kadulla päätänsä olettaen, ettei kukaan muu saa pitää puoliaan ja nousta mua vastaan sanoin tai teoin. Ei kannata. (Ei kannattais varmaan kirjotella myöskään tämmösiä tänne, kun sisko (joka ei kylläkään kuulu tähän elämän brutaalin vastavuoroisuuden opettamiseen sisarusten kesken millään lailla) ei oo enää kommentoinut mitään aikoihin. Pitäisköhän mun soittaa, että onks kaikki ok vai esim. vihaako se mua. (Aamulla soiteltiin.) Vetois kuitenkin joihinkin työkiireisiin, hoh hoijaa, hoh hoijaa.)

No nyt lähti taas ihan asian vierestä rönsyileen, tää asia on vaan ollut nyt viime aikoina vähän mielessä, sattuneesta syystä. Mielenkiintoista seurata tota sisarusten välistä meininkiä ja vähän peilata sitä omiin sisarussuhteisiinsa, jotenkin nahisteluineen päivineen aika hurmaavaa. Eilen illalla nukuttaminen meni taas ihan tosi surkeesti, mutta tänään kun asiaa mietin, niin alko hymyilyttään, kuinka pojilla oli kyllä ihan viimeiseen asti kova yhteishenki päällä ja ihan selvä strategia illan kulussa; jos toista alkaa väsyttään, niin toinen jaksaa pitää yllä hyvää "Me vastaan äiti ja isä" -tsemppausta. Ai kamala. Siis ne nauro, ne hekkaloi ja kilju ja kikatti ja oli niin ilkikurisia kuin olla jo voi. Ei naurattanu eilen, mutta on naurattanut tänään.

Ai että kun tulee paljon asioita mieleen. No, menkööt. En oo tainnut kertoa, että kun L:n kerholta kyseltiin, että jatkaako L siellä syksyllä, niin kun sitten juttelin asiasta yhden vetäjän kanssa ja sanoin, että kyllä L jatkaa ja sit pohdin, että alkaakohan L oleen jo "liian iso" siihen ryhmään jossa on lapsia kahdesta ikävuodesta ylöspäin, niin se ohjaaja sanoi, että: "-Mää oon kyllä vähän varannut siihen pienten ryhmään L:n lisäksi paikkaa S:lle, kun sää joskus mainitsit, että S täyttää kesällä kaksi. Eiks se olis kiva, jos veljekset vois olla samassa ryhmässä?". Yllättäen, silmät lähimmäisen huomaavaisuudesta kostuen sain vastattua, että sehän on ihan mahtava idea. Voi vitsit! Eiks oo ihan älyttömän hienoa meininkiä? En edes lähde tähän purkaan sitä, kuinka paljon mua kikatuttaa, että meijän pikku-S:sta tulee syksyllä kerholainen, se vaatii ehkä oman postauksensa, mutta tommoset asiat ja tommonen huomaavaisuus on mun mielestä ehkä upeimpia asioita maailmassa. Kun ei siis tarttis, mutta silti tekee, eikä se olis edes väärin että ei tekis, mutta kun haluaa tehdä. Korvaamatonta.

Mää en nyt edes päässyt eiliseen päivään, joka oli se mun varsinainen syy tulla postaileen, mutta ehkä ens kerralla sitten siihen. Hauskaa viikonloppua, ootte mahtavia!