Yön pimeydessä.

Pari postausta sitten mainitsemani muistisääntö pitää edelleen kutinsa. Hoh-hoijaa. Muutaman päivän tässä jo vaikutti siltä, että taudit on takanapäin, taudeilla viittaan kurkunpääntulehdukseen, joka molemmilla pojilla on ollut. Käytimme kundit viime viikon lopulla lääkärissä ja setä kertoi yskän jatkuvan hyvin mahdollisesti vielä viikon jos toisenkin. Lääkäri määräsi pojille jotain taikarohtoa, jolle voisin vaikka kirjoittaa runon. Ou nou - nyt mulle tuli pakottava tarve kirjottaa siitä runo ihan oikeesti. Pitäiskö kokeilla?
Mullahan on siis muutama Muistoja -laatikollinen täynnä runovihkoja tuolta ala-asteen/yläasteen taitteesta kun elo oli rankkaa ja sydän riutui, että runot on kyllä hallussa.
Nyt mun on pakko yrittää, mää koitan tehdä tän silleen spontaanisti niin, etten mää täällä riimittele koko iltaa ja muokkaa vielä ennen julkistamista vaan annan palaa vaan - tässä ja nyt.
Odottakaas, haen eka sen lääkkeen tohon viereeni mun muusaks.
Noni;

Yön pimeydessä tajuntaan iskevä ääni,

se joka tuskaisuudellaan täyttää pääni,

tunkeutuen kiristää sydäntä ja rintaa,

tuo kyyneleet pintaan.

Yön pimeydessä riipaiseva tunne,

huolesta kasvoihin muodostuva juonne,

kuinka voin rakkainta auttaa,

kun minkään en soisi häntä satuttaa.

Yön pimeydessä keventävä helpous,

kuin yllättäen toteutunut toivomus,

tuo mukanaan hiljaisuuden,

tyrehdyttää joet kyyneleiden.

Yön pimeydessä kiitollisuus,

kun lääkekaapissa on tehokas aine uus;

SIR. EPHEDRIN PAEDIATR.

the help of every child, mother and father.

Ihan mahtavaa, I still got it! Huomaan myös, että olen vuosien saatossa pysynyt tyylilleni uskollisena, kaikissa kappaleissan on oltava tuo punainen lanka, tässä tapauksessa viittaukset yön pimeyteen ja sit noi rimmauksethan on aivan aliarvostettuja nykypäivänä, ne vaan siis - sointuu ja tuo just sitä kaivattua uskottavuutta. Ehkä, ehkä, runon rytmiikka kärsi hiukan viimeisessä kappaleessa, mutta siis, vaikuttavaa. Ja sikäli jollain on hihassa ylettömästi sanoja jotka rimmaisi kivasti tohon lääkkeen nimeen, niin bring it on.

Joka tapauksessa, lääkkeen myötä poikien yöt alkoi sujuun tosin hyvin, eikä yskä häirinnyt yöaikaan enää juurikaan. Vietimme mukavan viikonlopun, äitienpäivä sujui rennon letkeästi porukoilla ja sitten; tuli viime yö.

Juuri kun olin vaipumassa uneen siinä yhdentoista maissa L hiipaili vierelle ja pyysi saada juomista. Annoin ja vein pojan sänkyyn. Kun olin saanut haettua itselleni suunnilleen hyvän asennon ja ummistettua silmäni, oli poika siinä taas: "Mun korviin saattuu."

L:lla on ollut korvatulehdus jokusenkin kerran, mutta koskaan ne ei ole haitannut pojan yöunia, vaan ne on tullut yleensä ilmi niin, että yskä ja nuha on vaan jatkunut ja jatkunut. Mutta tällä kertaa poikaan sattui, suorastaan herkistävän urhoollisesti kaveri kyllä koitti nukahtaa, mutta ei siitä vain tullut mitään, koko ajan janotti ja sitten taas jo pissatti ja sitten tuli jo nälkäkin. Sitten tarvi hieroa jalkoja, koittaa nukkua omassa sängyssä, koittaa nukkua meijän sängyssä, koittaa nukkua olkkarissa sohvalla ja sitten jo lattialla. Mutta ei, aina jo minuutin-parin hiljaisuuden jälkeen alkoi kuulua itkeskelyä ja valitusta, aika raasu.

Lopulta valvoimme L:n kanssa yhdestätoista neljään, jolloin menin sanoon A:lle, että "Jatka sää, mun on pakko nukkua pari tuntia ennen kun sää lähdet töihin." Puoli viideltä L nukahti mun ja A:n väliin. Ja seitsemän aikaan alkoi A:n jännittävä haaste-tehtävä: "Kuinka saada vaimo hereillä suututtamatta tätä pahanpäiväisesti.". L oli tähän mennessä jo herännyt ja näin ollen nukkunut ilta-ja aamuyöstä yhteenä viitisen tuntia, mutta kun aloin saamaan tajuntani joten kuten raavittua pois unen horroksesta tunsin lievää ahdistusta siitä, että unta oli kertynyt mulle kaksi ja puoli tuntia ja nyt oli aamu. A oli lähdössä töihin ja mun tarttis alkaa hommiin. Kahvikuppi tuli jo toisena aamuna peräkkäin sänkyyn, mutta edellisaamuna tunnelma oli aika paljon vastaanottavaisempi.

Olo huonosti nukutun yön jälkeen on inhottava, niinkuin kaikki varmasti tietävät. Ei se väsymys, mutta se itku-herkkyys, hermojen menetys-herkkyys, pääkipu, horrosmainen valvetila, oksettava olo ja hikoilu ja vetämättömyys, vertaisin tunnetta aika lailla identtiseksi vahvaan krapula-tilaan. 

Ensimmäisenä mulle soitti sisko. Kerroin hänelle edellisestä yöstä melko tyynen rauhallisesti, kunnes sitten keittiön pöydän ääressä piirtelemässä ollut S tuuppasi kynätelineenä toimineen kukkaruukun lattialle ja sen mäjähtäessä pirstoutuen maahan, lopetin puhelun ah niin tutuilla sanoilla kesken toisen lauseen: "-Apua, pakko lopettaa, moi!" Alkoi kismittään. Ja itkettään. Siivosin sirpaleet ja vastasin siskoni lähettämään "Onko kaikki kuitenkin hengissä?" viestiin, että "Joo, kaikki paitsi yks kukkaruukku.". Jo useamman päivän ajan mulla ja yhdellä mun ystävällä on ollut pienoisia ongelmia saada toisemme tavoitettua. Tänäkin aamuna hän oli jo koittanut soittaa jossain välissä, mutta en ollut kuullut, minun koittaessa soittaa takaisin puhelin oli varattu. Harmitti sekin. Jospa vain ystäväni olisi tiennyt mitä häntä yhden "Soita" näppäimen päässä odottaa hän tuskin olisi soittanut . Tai no, olisi hän.

Siistiä jutella pitkästä aikaa toisen kanssa, kun ei saa itkulta sanaa suustaan. Voi hyvänen aika. Kun sitten lopulta rahoituin punoimme loistavan sota-suunnitelma päivästä selviytymiseen: antibiootteja, vain ja ainoastaan mikron käyttöä vaativa päiväruuan valmistus, piirrettyjä ja jotain herkullista. Puhelumme aikana oli jo Naapurin Rouvakin kottanut soitella ja kysellä kuulumisia, vastattuani oli apua heti tarjolla sikäli sitä tarvitsisin. Hetkeä aikaisemmin luodun sotasuunnitelmani turvin olin kuitenkin luottavainen, että saisin homman hoidettua ja kyllä vain; kello.14.00 täällä nukkui kolme väsynyttä ihmistä, mahat täynnä lihaperunasoselaatikkoa ja donitsin suklaakuorrutetta, tiskipöydällä lepäsi kerran kätetty antibioottiruisku, ja olkkarista kantautui vielä vaimea Postimies Paten tunnusmusiikki. 

Kohta kun ummistan silmäni,

täytän koko sydämeni

toiveella siitä että heräisi en

ennekuin olisi huominen.

:)