I-ha-naa.

I-ha-naa. noin kahden viikon uuvuttavan kiukuttelun jälkeen on erittäin mieluista huomata vallitsevan fiiliksen itsellään olevan onnellinen ja iloinen. Eilen se jo alkoi, heräsin päivään erittäin onnellisena siitä, että yö oli nukuttu hyvin, aurinko paistoi ja olin innoissani tulevasta valokuvauspäivästä. Onko joku muukin ottanut siihen osaa? Eli siis siihen, että 15.5. kaikkialla maailmassa ihmiset kuvaisi arkeaan ja sitten ne kuvat ladataan yhdelle sivustolle. Nythän se siis on jo myöhäistä, että turha innostua, mutta siis, innostuko kukaan muu asiasta eilen? :) Musta se on huiman kiva idea, toivottavasti kuvia tulee paljon, itse oon yrittänyt eilisen ja tän päivän saada kuvia ladattua sinne, mutta se on kaiketi hiukan ruuhkautunut. No, kerkeehän sitä.

Me lähdettiin poikien kans jo (jo? hyvänen aika, entinen aamuvirkku-Hanna antaa minulle parhaillaan tuntuvia avareita ympäri poskia) ennen yhdeksää eilen liikenteeseen ja koitin pitää homman mahdollisimman realistisena, vaikkakin pyrin tietenkin saamaan mahdollisimman kauniita kuvia. Täytyy kyllä sanoa, että kuvauspäivä sattui juuri oikeaan saumaan, kun pitkästä aikaa lähdimme kaikki intoa puhkuen ja onnellisena ihan perus aamu-ulkoilullemme. Kaikki näytti ja tuntui ja tuoksui niin kauniilta ja ihan oikeastikin meidän sisällä lymyilymme aikana kaikki on puhjennut kukkaan ja lehteen, ihanaa. 

Mää oon kyllä (kuitenkin) niin onnellinen tästä mun meiningistä. Tästä kotona olosta ja tästä kaikesta mitä mun ympärillä on. Aina joskus, ihan oikeasti tosi harvoin, mutta joskus mää mietin, että oonko mää/ollaanko me A:n kans vähän itsekkäitä, kun halutaan asua näin keskustassa pienten lasten kans, oikeastaan vain ja ainoastaan sen takia, että me A:n kans tykätään asua kaupungissa. Koska onhan se touhu maalla ja jo vähemmän keskustassakin vapaampaa, lapset voi olla itekseen pihassa ja leikit sijoittuu salaperäisiin ja jännittäviin metsiin ja pihassa voi hyppiä (huoletta) paljain varpain, kun ei tarvi pelätä, että joku on edellis yönä rikkonut siihen pullon. Onhan siinä silleen eroa tähän, etten mää uskalla päästää vielä L:a tohon pihaan yksin, useammastakin syystä, vaikka todennäköisesti hän siinä kyllä kavereittensa kanssa pysyisi ja pärjäisi, metsäreissut rajoittuu läheisille lenkkipoluille ja mummulaan ja paljain varpain juostaan, mutta ei ihan huoletta. Ja kun mää kuitenkin nautin luonnosta, niin siihen nähden mää oon hakeutunut ympäristöön, jossa sitä ei ihan valtavasti ole ympärillä, mutta, ehkä juuri siksi mää siitä nautinkin. 

Mää aattelen sen homman kuitenkin niin, että lapset on onnellisia sillon kun äiti ja isä on onnellisia, ainakin noin pääsääntöisesti. Aina varmaan voisi olla vielä onnellisempi, mutta sen ajatteleminen on vähän - tyhmää. Uskon myöskin, ettei onnellinen lapsuus ole kiinni ympäristöstä ja puitteista, jossa sitä vietetään, vaan (kauniista mehukannuista, värikkäistä lakanoista ja taikapölystä) siitä kuinka siitä omasta ympäristöstään ja elämästään osaa löytää mahdollisimman paljon asioita, jotka tekee onnelliseksi ja iloiseksi. Mää oon viime aikoina alottanut lauseita rasittavan tiheään tahtiin sanoilla; "-Aattele jos sää kuolet huomenna...". Oon käyttänyt sitä kieltämättä hiukan kyseenalaisissakin tilanteissa, mutta pääasiassa ajatus taustalla on ollut hyvä. Niinkun että, mää itse ainakin koitan ajatella ja tehdäkin niin, että nauttisin kaikesta mahdollisimman paljon, vähän just tyyliin, että mitä jos mää en voiskaan tehdä tätä huomenna? Nyt tästä täytyy nauttia. Nyt mää iloitsen vaikka tosta auringosta niinkuin ei olisi varmuutta siitä että se nousee huomennakin.

Olin yksi ilta lenkillä, kun lapset oli jo nukkumassa ja ajattelin kokeilla ekaa kertaa miltä se juoksu tuntuisi talven jälkeen. Juokseminenhan tuntui ihan kamalalta, kun lopulta hyväksyin, etten mää nyt tällä kertaa vaan jaksa pidemmälle, huokaisiten myönsin tappioni, laitoin musiikin pienemmälle, käännyin ja lähdin käveleen takaisin kotiin. Koska mun tilani oli mitä oli, se myös pakotti mut käveleen aika rauhallisesti ja kun kotona oli odotettavissa katkonainen yö ja ahdistus rinnassa ei kotiinkaan ollut sillä hetkellä vielä kova kiire. Kello oli mulle jo paljon olla yksin tuolla liikenteessä ja vielä keskellä viikkoo, mutta siis ai että mää nautin. Mää nautin kun mää näin kaksi äitiä L:n kerholta, jotka hekin olivat löytäneet vain se ajankohdan itselleen lähteä liikenteeseen ilman lapsia, mää nautin kun juna posotti mun ohi, mää nautin tuulesta ja siitä, että koko ajan meni autoja ohi ja ihmisiä oli paljon liikenteessä, mutta kaikki tuntui jotenkin olevan rentoutuneita ja kiireettömiä vaikka koko ajan ympärillä tapahtuikin. Tosi ihanaa, mun teki mieli mennä tohon järven rantaan seisoon silmät kiinni ja tunteen tuulen hiuksissani ja hengittään rauhassa. En sit menny, kun alko jo kiinnostaan miten kotona voidaan, mutta henkisesti piipahdin sielläkin.

Eilen kun oltiin poikien kans matkalla sinne puistoon, mää näin tuolla läheisellä kalliolla miehen istuvan penkillä. Se näytti jotenkin kauniilta se hetki, luulin eka, että siellä oli istumassa joku raksamies, kun hällä oli huomioliivi päällä ja ajattelin, että: "Aika södee, että tyyppi on tullut eväitten syömisen lomassa hiukan fiilisteleen.", mutta kun käveltiin lähemmäksi, päättelin penkillä istuvan sittenkin ehkä kodittoman tai joka tapauksesssa hiukan "polulta eksyneen" sedän, siinä oli hänen pyörä vieressä ja mies vaan istui ja tuijotti järvelle. Ehkä sekin, että olin koko aamun kuvannut kaikkea, ja katselin kaikkea hiukan siihen malliin, että "Tosta sais ihanan kuvan.", niin mulle tuli jotenkin ihan pakottava tarve mennä sedän luokse ja kysyä, että saisinko ottaa hänestä vähän kuvia, mää olin jo päättänyt vastauksenikin, jos tämä kysyisi, että miksi; "-Sää näytät siinä niin hienolta." Mutta mää en uskaltanu mennä. Niinkun mega-whomp,whomp,whomp. Mää mietin koko puistossa olon ajan asiaa ja päätin, että me kuljetaan sitä kautta takaisin kotiin ja jos setä on siinä vielä, niin sitten menen kysyyn. Kun lähteissä näin miehen vielä olevan siellä päätin soittaa ja kysyä A:n mielipidettä, koska A on ihan päteviin asianhaaroihin nojaten kieltänyt mua menemästä (enää) vähääkään kyseenalaisiin tilanteisiin, varsinkaan jos mulla on pojat mukana. A ei vastannut ja setä näytti nukahtaneen, joten käännyttiin pois päin, mutta se jäi kyllä vaivaamaan. Mun motiivitkin on hiukan mietityttänyt mua, toisaalta ajattelin, että sehän vois olla sille miehelle tosi kiva juttu, mutta sitten toisaalta, kuten sanottu, omat motiivit on tollasissa tilanteissa ehkä hiukan kyseenalaisia. Taitaa kenties hiukan harmittaa etten menny..? Vaikka toisaalta, en tiedä rohkenisinko mennä nytkään jos mahdollisuus uudestaan tulis, joten... Mutta jos olisi oletettavissa, että huomenna kuolen, niin ihan varmana olisin menny. :)

Hmm, aika paljon tulee nyt viittauksia esim. kuolemaan, ottaen huomioon, että tulin kertoon, olevani taas onnellinen ja iloinen ja moisen masistelun ja riutumisen (jotka kylläkin kuuluu elämään, on se kurjaa, mutta kyllä sitä tarttee joskus oikein harmittaa v:llä) jälkeen taas oikein erityisesti nautin kaikesta ympärilläni; auringosta, perheestä, naapureista, leikeistä ulkona, pihassa olemisesta, pihan lapsien hauskuuttamisesta ja seurasta, salilla käymisestä, siivoamisesta, nukkumisesta, tuulesta ja ennen kaikkea ulkona syömisestä, ihan sama onko se karjalanpiirakka mikä on eväänä vai hesetä lounaaksi haetut hampparit, nautin. Se on taas niiin ihanan helppoo kun ei tarvi olla hanskoja ja voi istua maassa. (Ainut mistä en nauti on se kalatahna, josta sain ennen paljonkin iloa elämääni, mutta sit tuli se kalatahnaan vahvasti sidoksissa ollut oksennustauti ja sen jälkeen siteemme ei ole kalatahnan kanssa ollut entisellään, eilen annoin vielä vanhalle toverille mahdollisuuden, mutta ei. Ainakin me ollaan nyt pitkällä tauolla.)

Kuvat kuvastaa nyt mun onnellisuutta, laitan myöhemmin niitä varsinaisia kuvauspäivän otoksia.

P.s. Olen myös pistänyt merkille, että n.kaksi viikkoa oletin L:n uhman pahenneen radikaalisti, ihan kerta kaikkiaan, pojan uhmakkuus oli sietämätöntä, mutta sikäli pojan kiukutteluun suhtautumiseni ei ole kytköksissä omaan mielialaani, niin pakko kyllä sanoa, että ompa kaverilla melkoisen kausiluontoinen uhma meneillään.