Pahoittelut hiljaiselosta, sikäli yhtään lohduttaa niin jos nyt on ollut hiljaista täällä blogin puolella, niin on kyllä ollut täällä kotonakin. Tai siis muuten meno jatkuu yhtä äänekkäänä kuin ennenkin, mutta musta ei lähde pihaustakaan ääntä, no ehkä just se pihaus. Aamupäivällä tuli vielä jotenkuten puhetta, mutta kun mun pikkuveli soitti iltapäivällä oli hän jo varsin vaikuttunut käheydestäni, varmistettuaan eka että puhelimessa todellakin olen minä eikä hän ole vahingossa soittanut johonkin maksulliseen palveluun. Nyt pystyn puhuun vaan kuiskaamalla. Aika mielenkiintoinen kokemus on ollut hoitaa poikia ilman vakuttavaa, ehkä snadisti normaalia painokkaampaa (kovempaa) äänenvoimakkuutta. Napakka: "-Nyt lopetatte heti!" on huomattavasti tehokkaampi kuin hiljainen kuiskaava kehotus, jolle pojat aivan maksimissaan suovat nopean huvittuneen katseen jos sitäkään, mitään efektiä moisesta piipityksestä ei seuraa, paitsi mulla tietty pieni turhautuminen.
Tarpeeseen tullut viikonloppu on ollut juuri sitä mitä kaipasinkin. Olen nukkunut poikien päikkyjen ajat ja muutenkin koittanut ottaa mahdollisimman rennosti. Ihan menneen viikon kaltaista univajetta ei ole nyt tosin ollutkaan, koska pojat ovat nukkuneet jo lähes kuuteen asti. Getting there.. Lauantaina mentiin erääseen kauppakeskukseen, A meni ostaan itselleen uusia reenihousuja ja me muut hengaileen. Inasen tarpeetonta tosin oli, että me saavuttiin paikalle jo yhdeksältä, kun kauppakeskuksen liikkeistä noin 95% aukesi vasta kymmeneltä. Pääasiassa hengattiin lemmikkikaupassa, tällä kertaa en jaksanut edes esittää, että olisimme ostamassa mitään lemmikkiä, vaan kun pojat olivat saaneet katsella kaloja ja pupuja ja marsuja kyllästymiseen asti, kävin kiitokseksi siitä, että myyjä ei häätänyt meitä pois hakemassa hyllystä pikkuveljen koiralle kiinnostavan näköisen herkku-kengän ja ostin sen. (Voi hitsi, missäköhän se on?!)
Yleensähän me lähdetään kauppakeskuksista pois hiukan ärtyneinä. Yleensä jotenkin niin, että mää kysyn A:lta, että syödäänkö jotain paikan päällä ja A sanoo, ettei oo mitään järkee, kun kotona on jääkaapissa jauhelihaa odottamassa ja sit mua alkaa harmittaan, mutten oikein kehtaa näyttää harmistumista noin järkevästä ajattelusta ja sit tapahtuu jotain ja mää kadotan A:n ja toisen pojista (yleensä just jonnekin urheiluvaatekauppaan) ja sit mää soitan A:lle kun mun vastuulla oleva lapsi alkaa kitiseen, että: "-X on väsyny ja nälissään, nyt mennään, me odotetaan ulkona. Siellä sataa. Moi." Ja sit painelen samantien ulos närkästyyn siitä kun A:lla kestää ja sit hurautetaan hyvällä fiiliksellä kotiin. Jotain tän suuntasta yleensä. Tällä kertaa oli jo ihan samoja merkkejä, olin kyselly, että jos mentäis syömään jotain valmista, mutta kotona odotti kuulemma jo joku ruoka, ja sit otin molemmat pojat, kun A meni sovitteleen urheiluvaatekauppaan vaatteita ja sit soitin, että "-Nyt mennään!", mutta ulko-ovella seisoikin ihania tätejä punaisine Nenäpäivä -nenineen ja kun bongasin yhdellä naisita keräyslippaan ajattelin heti, että tässä olisi pieni tsäänssi muuttaa kurssia ja päätin kaivaa kukkarostani L:lle kolikoita annettavaksi. Koko kukkaro levahti lattialle ja mun noin 34 välttämättömintä korttia levisi levälleen lattialle, mutta saatiin me ne kolikotkin sieltä. Kun L tiputti ne lippaseen, kertoi täti, että siinä heidän pisteessään olisi lapsilla mahdollista askarrella oma helistin (pääsiäismunan muovinen pallo täytettiin makaroneilla, teipattiin kiinni ja sitten liimailtiin tarroja ja piirreltiin tussilla). Mulle melko epätyypillisesti me jäätiin siihen askarteleen ja ne tätit oli siitä niin onnellisia, kun me oltiin ensimmäisiä jotka siihen tuli, yksi täti otti meistä kuvia itselleen ja toinen säesti haitarilla vieressä. Ihan loistavaa.
Launtai-illaksi sovittiin vielä naapureitten kanssa menevämme pihaan koko porukalla ja koska ulkona on iltapäivällä ja alkuillasta jo aika ankeeta ja pimeetä, niin keitin pari termarillista kahvia mukaan ja juoksin hakeen Makuunista vielä suklaita makupaloiksi, noin niinku varmistellakseni viihtyvyyttä. Oli kyllä ihana ulkoilla pitkään ja tulla sitten suoraan iltapuurolle ja siitä pojat unille. Ei tonne ulos vaan tule oikein lähdettyä iltasin kauheen usein kun onhan siellä nyt koleeta ja kurjaa, varsinkin jos ei oo seuraa. Noin muutenkin koen ton klo.18-20 aikavälin päivän työläimmäksi. Kaikkia jo väsyttää, ei jaksais enää oikein keksiä leikkejä ja lähinnä vaan odottelee iltatoimien alkamista. Sitten kun on korrekti aika aloittaa iltatoimet, niin sehän on yhtä juhlaa (kevyen kevyt liioittelu) kun homma rullaa tasasesti eteenpäin ja lopussa kiitos seisoo, tai tässä tapauksessa nukkuu. Iltapuuro, potalla käynti, hammaspesu, univaatteet, vähän vettä, halit ja pusut ja poika sänkyyn. Tadaa!
Sunnuntain ohjelma oli varsin poikkeuksellinen, sillä olimme jo vajaata kahta kuukautta aikaisemmin sopineet serkkuni yllätys-synttäreistä, jonne paukautimme tyttöporukalla iltapäivällä, ilmoittamatta. Mulla alkoi kuume nouseen just ennenkuin kuin mun piti lähtee juhliin, mutta en halunnut jäädä kemuista poiskaan, joten napsin särkylääkkeitä ja vitamiineja ja toivoin parasta. Hyvin juhlat sujuikin myöhään yöhön, saunoen, syöden, juoden, tanssien, laulaen ja jutellen, Tosi kivaa! Aamulla heräsin sitten kovaan kurkkukipuun, ja aloitin päivän reippaasti Finrexinillä. Sellaista tänne. Mitäs muille?
Pahoittelut (taas) kun kuvat ei oikein liity tekstiin. Kuvia on kyllä Nenäpäivä-askarteluista ja mun serkun kemuista jne, mutta a) ne on pokkarilla otettuja ja siksi vähän epätarkkoja b) en oo huomannut kysellä kuvissa näkyviltä ihmisiltä sopiiko kuvia tänne laittaa ja c) en halua kaikista henkilökohtaisimpia kuvia täällä julkaista. Silti tykkään, että kuvia kuitenkin on, niin koitan aina keksiä jotain kuvia tekstin sekaan laitettavaksi. Kertokaa, jos on mielipidettä asiaan, kuvilla vai voiko olla ilmankin? (Nyt musta tuntuu kyllä siltä, että oon kirjottanut tämän saman asian jo aika monta kertaa. Ei se mitään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti