Kun mää vein L:n aamulla kerhoon, poika hoki koko matkan, että: "-Jos mää syön tarpeeksi tulta, mää muutun lampaaksi." Vaikea taas sanoa, mistä kaveri on moisen keksinyt ja kerholle päästyä L:n oli tietenkin päästävä kertomaan sama juttu kaikille kerhonvetäjille. Ilmeet olivat jokseenkin hämmentyneitä, koska innostuttuaan omasta tarinankerronnastaan jatkui juttu vielä sen verran, että: "-...sitten mää lyön valaita." Semmosta. Kerhonvetäjien katsellessa ihmeissään vuoroin L:a ja vuoroin toisiaan, ja kyseltyään L:lta mistä hän on moisia juttuja keksinyt, käänsivät he kysyvät katseensa minuun. Kiillottaakseni julkista kuvaani ja herättääkseni luottamusta kävi mielessäni, että sanoisin, että: "-L oli kyllä sunnuntaina mummun ja vaarin kanssa kirkossa, että olisikohan siellä ollut puhetta lampaista?" Ja sitten kunnollisuutta huokuva hymy naamalle. Päätin kuitenkin säästää tämän oljenkorren tuonnemmaksi, sillä tilanne ei ole mielestäni vielä ihan niin hälyttävä. Enkä myöskään keksinyt, että miksi kirkossa olisi puhuttu valaiden lyömisestä. (L oli tosiaan mummulassa yökylässä ja mun porukat oli ottanut pojan sunnuntaina kirkkoon mukaansa. Siellä L oli sitten istunut valitsemansa, tuntemattoman perheen vieressä koko 1,5 tuntia. (!!!) Kirkko oli kyllä joku kenties perus-jumalanpalvelusta menevämpi lasten kirkko, mutta silti. Olin aika vaikuttunut.) Tämä maanatai onkin sitten ollut aika maanantaimainen, juurikin siten, että se, etten saa S:n peukaloa millään tumpun oikeaan koloseen, tuntuu siltä, kuin koko universumi aukoisi minulle päätänsä. Puhumattakaan siitä, että osa mun ostamista ruispaloista on leikkautunut niin, että puolet leivän päällypuolesta on jääny kiinni alapuoleen. Se jos mikä tuntuu henkilökohtaiselta kiusanteolta.
Koska tästä päivästä ei ole juurikaan mitään kiinnostavaa kerrottavaa vielä kertynyt, jaan teille juttuja lauantaistamme, jolloin meille tuli kylään ihana kummityttömme. Koska yleensä, jos ajatuksena on vain olla yhdessä, lapset vaihtoehtoisesti joko tylsistyvät tai riehaantuvat, useimmiten ensiksi tylsistyvät ja sitten riehaantuvat. Päätin, että näin ei tarvitsisi käydä ja aikataulutin päivämme hyvinkin tehokkaasti. Kun kummityttömme saapui klo.8.30, vaihdoimme ulkovaatteet ja menimme ulos klo.8.40. Ulos tuli myös lapsia naapureista ja pian pihassa oli yhdeksän lasta, joista vanhin oli 6 vuotta. Aika kului varsin nopeasti, kun koitti vain pitää lapsista lukua ja huolehtia, ettei kukaan satuta itseään tai häviä.
Klo.10.00 oli nopean välipalan aika. Pihasta lähteminen muuttui melko sydäntä särkeväksi, kun huolimatta siitä, että koitin tuijottaa L:a ja kummityttöämme tiukasti silmiin ja katseellani kertoa, että "Älkää sanoko sitä, älkää sanoko sitä." He sanoivat sen silti. "-Moikka! Me lähetään HopLoppiin!" Pahus. Jotkun muutkin olisi arvatenkin halunnut tämän kuultuaan mukaan. Välipala venähti 20 minuutin pituiseksi, kun A:n ehdotuksesta suostuin, että lapset saavat ottaa välipalan ajaksi ulkovaatteet pois, vaikka tämä tietäisikin aikataulusta lipsumista. Olen rento ja hetkessä elävä, I know. (Hetkessä eläminen on muuten vaikeeta, kun tänään kerhomatkalla huomasin, että kävelykadulle asennettiin jouluvaloja! Okei.)
Kuten kuvista huomaa, pistimme S:n ylle jotain melko - näkyvää, jotta emme kadottaisi kundia vilskeeseen. S on ollut kerran ennenkin HopLopissa, mutta tällöin poika oli vielä ihan pieni ja konttasi siellä vauvojen alueella. Nyt poika pääsi jo tositoimiin, eikä tarvinnut edes pelätä S:n jäävän muiden jalkoihin, kun koko paikassa ei juuri muita ollut lauantai aamuna. A:n ja mun suureksi yllätykseksi meijän spurttailija oli HopLopissa varsin rauhallinen ja varovainen. Oletin, että kaveri juoksisi vailla päämäärää ympäri ja päin ja läpi, mutta ei. Toki hän kiersi kaikki paikat ja oli utelias, mutta ei ollenkaan niin päätöntä menoa kuin ounastelin. Ehkä sitten ensi kerralla, kun ei enää tarvitse olla kaikesta niin ihmeissään. Mikään ei muuten saa oloa yhtä lihavaksi ja kankeaksi kuin HopLopissa olo pienen lapsen kanssa. Vastuuntuntoisesti menin S:n perässä kaikista putkista ja käytävistä, ja kun laskimme vauhdikkaasti alas umpinaisesti kierreliukumäestä A kysyi alhaalla, että "-Sattuiko? Sun takapuoles kipinöi." Kyllä, tulimme niin vauhdikkaasti, että kipinöitä lensi, ja kyllä se sattuikin hiukan, ei ne kipinät, mutta ne putken saumat. Yksi elämäni tähtihetkistä ei ollut, kun jäin kerran hetkellisesti yhteen putkeen jumiin ollessani HopLopissa L:n kanssa seitsemännellä kuulla raskaana ollessani. Mää en vaan yksinkertaisesti taittunut kasaan. Muistan aina, kuinka menin sen jälkeen etsimään A:ta joka oli kahvipaussilla ja A:n nähtyä minut, häneltä läikähti kahvia kupista, kun hän huolestuneena (minun ja epäilemättä myös syntymättömän lapsemme hyvinvoinnista) kehotti minua istumaan ja kysyi mitä ihmettä on tapahtunut. Ei mulla mitään kummempaa, kiersin L:n kanssa 10 minuuttia HopLopissa ja näytin siltä kuin olisin kävellyt 25 kilometriä, tehnyt 140 kyykkyhyppyä ja sen jälkeen saunonut.
HopLopin jälkeen tulimme meille, ja aloin tekeen päiväruokaa. Aamulla kun kummityttömme tuli meille hän kysyi, että "-Mitä on päiväruuaksi?" Vastasin, että: "-Mää en oo päättänyt vielä." "-Mää oon päättänyt. Makaronia ja jauhelihakastiketta." Ah, ihailtavaa suoruutta. Asia kunnossa, sitä siis. Se oli muuten aika lailla vastoin mun omia makumieltymyksiäni, mutta jos kummityttö sitä haluaa, niin kummityttömme sitä myöskin saa. Eiks niin, että se semmonen tavallinen jauhelihakastike, se ruskea, kuuluu syödä perunan kanssa ja makaronin kanssa syödään sit tomaattimurska-pohjainen pastakastike. Eikö? Jauhelihakastike ja makaroni toi mulle hyvin vahvasti mieleen yläasteen ruokailun, mutta ei se kyllä ollut yhtään huono kokemus. Niinkuin ei ollut yläasteen ruokailutkaan.
Ruuan jälkeen klo.13.00 oli 5.40 herännyt L saatava päiväunille, joten minä postuin kummitytön kanssa kaupungille poikien päikkäreiden ajaksi. Vaihtoehtoina oli Nalle Puh elokuva tai shoppailu ja suureksi yllätyksekseni kummityttömme valitsi shoppailun. Olin päättänyt antaa neidille (6 v.) vapaat kädet, mutta kun yhdessä legginssi-kuosissa oli kissoja ja koiria ja kukkia ja rusetteja ja pupuja, päätin puuttua asiaan. Lopulta saimme hänen valitsemistaan mm. kahdeksasta lemppari-paidasta valittua ne kaksi paitaa ja yhdet leggarit, jotka täyttivät meidän molempien kriteerit. Ja sit tietty pinnejä, missä oli poneja. Kävellessämme kummityttöni kanssa kaupungilla, nousi mieleeni ihan oikeasti ajatus, että luuleekohan joku meitä äidiksi ja tyttäreksi, tai luuleekohan joku meitä isosiskoksi ja pikkusiskoksi. (...) Ihan oikeesti. Mikä mua vaivaa?! Koskakohan mää saan iskostettua harhaiseen mieleeni, että mää en ole enää nuori, eikä 6 -vuotias todellakaan näytä mun pikkusiskolta. Enkä myöskään ole varsinaisesti nuori äiti, niinkuin tosinaan huomaan ajattelevani. Ja jos keskustelupalstalla on ketjun otsikknona "Nuoret äidit." se ei tarkoita minua, vaan siellä keskustelevat ovat mua esim. 10 vuotta nuorempia. Samoin kuin missit, ei sillä, että vertaisin itseäni misseihin, mutta jotenkin mua silti pöyristyttää ajatus, että Miss Suomi -kisoissa kisailevat naiset ovat tavallaan muhun verrattuna tyttöjä.
Vaatekaupoilla pyörimisen jälkeen kummityttömme halusi kahvilaan syömään jäätelöä, joten menimme jäätelöannoksille. Aika vähän muuten sellaisia paikkoja, joista saa jäätelöannoksia. No, onneksi sellainen löytyi, vaikkei meistä kumpikaan jaksanut annoksiaan läheskään loppuun. Kun tulimme kaupungilta kotiin oli vuorossa sitä rentoa yhdessä oloa, joka itseasiassa oli juurikin sitä. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että meidän pojat nukkuivat edelleen ja kummitytöllämme leikit vaikutti olevan jokseenkin rauhallisempia kuin mihin olen tottunut. Veimme tytön kotiin klo.16.30. Juuri sopivasti aikataulussa. P.s. Mää haluan kuuden vanhan energiatason esim. just tänä maanantaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti