No nyt sitten taas harmittaa.

Hei.

Mää oon ollu pari päivää snadisti masentuneen oloinen. Vähän semmoinen väsynyt suossa löntystäjä. Mun on tehnyt toistuvasti mieli sanoa yhtä inhokki-sanontaani: "-Just niin mun tuuria." Kyseinen lausahdus kuuluu inhokki -listalleni sen vuoksi, että jos alkaa ajattelemaan, että kaikki kohdalle sattuvat kurjat asiat ovat jotenkin henkilökohtaista, niin tulee oleen raskasta. Huonoa tuuria on vuoronperään kaikilla, se on kaikkien tuuria, ei sun eikä mun. Noin, sekin tarvi nyt sitten tehdä kaikille selväksi.

Mää oon aloittanut postauksen tekemisen jokusen kerran, tänäänkin olisi ollut hyvää aikaa, kun L oli juuri aloittamassaan isojen kerhossa, joka on iltapäivällä ja kestää 3 tuntia, minkä ajan S nukkui tyytyväisenä parvekkeella, mutta kun ei irtoo, niin ei irtoo. Aloin myös kirjoittamaan siitä miksi olen mieleni pahoittanut, mutta se kuulosti niin typerältä ja vähäpätöiseltä, että en sitten viitsinyt. Sen sijaan olen puinut asiaa puhelimessa 3-4 henkilön kanssa, heidän suureksi ilokseen. Ja tietty A on päässyt kuuntelemaan tuntemuksiani asian tiimoilta toistuvasti. Mää siis pahoitin mieleni minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen töykeydestä ja siitä, että minusta tuntui, kuin hän arvosteli minua. Eikä vain minua, vaan minua äitinä. The worst. Harva osaa sivaltaa yhtä tehokkaasti kuin toinen äiti toiselle. Sitä paitsi mää oon ihan kiva ja hyväntahtoinen, että siinäkin mielessä melko kohtuutonta. Kaiken lisäksi mää olin jo niin väsynyt ja lyödyn oloinen siinä vaiheessa päivää, että onko pakollista lyödä lyötyä?

Ja eniten mua on tässä mun rypemiseni keskellä harmittanut se, että mää oon tällänen nössö. Mulle aina spontaani reaktio tylyille ihmisille on pyrkiä saamaan heidät pitämään itsestäni. Mitä tylympi ihminen, sen suurempi haaste ja sitä kivempi olen. Mulla tulee valitettavan pitkällä viiveellä aina mieleen, että voi hitsi, olisimpa puolustanut itseäni, tai korjannut jos toinen oli väärässä. Mää en missään nimessä haluaisi olla sellainen, joka tylyttää takaisin kaikille, jotka vähääkään kritisoivat mua, mutta kyllä mun tarttis osata pitää puoleni, jos joku kohtelee mua huonosti.

Tästä yksi esimerkki on, kun olimme kerran tulossa laivalta. S oli liikenteessä vaunuilla ja koska mua pelotti, että tungoksessa ajan liukuportaissa (tai niissä liukuslaideissa, mitä ne nyt on) ihmisten päälle, jos tulee äkillinen stoppi ja ajattelin mennä hissillä S:n kanssa. Kun hissi pysähtyi huomasin sen olevan lähes täynnä, mutta koska jonoa oli hisseillä paljon ja kaikilla kiire kotiin, ajattelin mennä hissiin, vaikka sitten hiukan jouduttaisiinkin tiivistämään, ketäpä se haittaisi jos hissiin kerta mahtuu. Se haittasi yhtä humalaista miestä paljon. Koko, hyvinkin pitkältä tuntuvan hissimatkan ajan tämä mies haukkui minua ja käytöstäni: "Mikä * kuvittelet olevasi kun änget tänne? Voi * teitä äitejä! Sitä * ajatellaan omistavamme koko *:n maailma kun on lapsi. *:t muista ihmisistä, kun mulla on * lapsi, niin mulla on *etuoikeus joka *:n paikkaan." Jne.

Vastalauseeksi purin huulta ja koitin pidätellä itkua. Ja noin 30 minuuttia myöhemmin porasin A:lle, että olis pitäny sanoo sille, että: "-Mikä ihme sen tekosyy oli kulkea hissillä, mulla oli sentään lastenrattaat ja mun takana jonossa oli vielä ihminen pyörätuolissa?! Mitä se teki siellä hississä yhden muovikassinsa kanssa?" Toki tiedän, ettei humalaisille kannata alkaa haastamaan ja siinä mielessä tein ihan oikein, mutta ärsyttää silti. Olen myös melko varma, etten olisi tätä väittelyä voinut voittaa, vaikkakin tähän päivään asti olen vakuuttunut siitä, että minulla ja S:lla oli enemmän asiaa hissiin kuin hänellä, eikä se ollut keneltäkään pois, että me tulimme samaan hissiin vaikka ahdasta olikin. Huh, taas nousi angsti pintaan. Sitä paitsi musta tuntuu, että ne on aina just noi kerrat kun ei sanonut sitä mitä olisi halunnut, jotka jää kaiveleen.

Mulle myös yksi tärkeimmistä asioista tämän blogin kirjoittamisessa on kertoa asioista rehellisesti. Yhtään enempää ei tarvita sitä pullantuoksuisen arjen kuvailemista, joka a.) ei ole totta ja b.) saa kaikki äidit tuntemaan itsensä surkeaksi, jotka eivät tähän mystiseen kaikesta selviämiseen hymyssä suin ja hyvältä näyttävänä pysty. Johon ei siis pysty kukaan, mutta illuusiota luo joku jossain niin vahvasti, että sen melkein luulee toisinaan olevan totta. Toki kerron niistä kaikista hetkistä kun hommat sujuu, kun tunnen itseni hyväksi äidiksi ja kun leivon sitä pullaa, onhan sitä kivempi kirjoittaa ja lukea, kuin tämmöstä vetistelevää paatosta, mutta elämä ei ole aina sitä, se on välillä vähän syvältä. Enkä pidä itseäni kiittämättömänä ja huonona ihmisenä vaikka välillä tuntuu, että mää en jaksa. Mää en jaksa tehdä ruokaa, mää en jaksa siivota, mää en jaksa raahautua ulos vesisateeseen, mää en jaksa leikkiä, mää en jaksa ymmärtää miksi L ei suostu pukemaan itse päällensä vaikka osaa ja mää en jaksa hymyillä kun S heittää täyden ruokalautasensa taas lattialle. Korjaan - Mää en jaksais, mutta pakkohan se on. Mutta en usko ketään, joka sanoo, että jaksaa tehdä kaiken tämän aina joka sekunnista (/päivästä) nauttien.

Että sellasta tällä kertaa. Syys-masistelu taisi tehdä comebackin. Pahus.
(Vaikkakin mulla olis pari kivaakin juttua, mutta ei ne nyt käy tähän.)