Hyvä hetki aikaistaa aamuja.

Ihanat kännykät!!! Mää en tiedä onko kännykät siirtänyt aina itsensä kesä- ja talviaikaan, mutta mää en ole jostain syystä sisäistänyt tätä vieläkään. Aamulla L ryykäs taas meijän makkariin tarmoa uhkuen, vaikka vallitsevasta pimeystasosta pystyi helposti päättelemään, että kello on vielä liian vähän. Itse makasin hiljaa ja liikkumatta esittäen kuollutta vaikka nukkuvakin olisi varmaan piisannut ja toivoin, että A nousisi poikien kanssa ja minä saisin jatkaa uniani. Huono omatunto iski välittömästi kun A alkoi hankkitua ylös, olinhan edellsiaamuna saanut nukkua pitempään. Varovasti, arvaten paljastavani valvetilani, kysyin, että paljonko kello on? "-Viis.", vastasi kännykkäänsä vilkaissut A jokseenkin kypsällä äänellä. "Voi *****, siis neljä." oli oma reipas reaktioni. Makasin hetken sängyssä pohtimassa olinko ansainnut jäädä vielä nukkumaan, olinhan yöllä valvonut S:n kanssa kello 2.00-3.00 välisen ajan. Tuumasin asiaa sen verran kauan, että arvasin etten saisi enää unta, A sen sijaan, joka tuntuisi omaavan uskomattoman kyvyn nukahtaa milloin vain, omasta tahdostaan, saa helposti nukahdettua uudestaan, vaikka olisi jo jalkeilla käynytkin. Joten nousin, kiillotin hihansuulla sädekehääni ja marssin ulos makkarista ilmoittaakseni A:lle sulosanoin lempeydestäni: "-Mene nukkuun." A:-"Ei, kyllä mä - -" "Mene."

Kuulin kuinka pihalta kuului naapureiden ääniä heidän palaillessaan baarista kotiin ja pistin kahvia tippuun, vilkaisten samalla pahansuovasti keittiön seinäkelloa joka kuitenkin yllätti minut myötämielisyydellään täysin, viisareiden näyttäessä kellon olevan kuusi. Prosessoin asiaa hetken. Kello olikin siis talviaikaa viisi, A:n kännykkä (niinkuin epäilemättä kaikki kännykät nykyaikana, ellei jopa tosiaan aina) olikin siirtynyt talviaikaan itsestään. Naapuri palasikin kotiinsa todennäköisesti jatkoilta. Jippii! Kello on jo viisi! Kyllä viisi tuntuu paljon enemmän aamulta kuin neljä ja olihan kello tosiaan vanhaa aikaa jo kuusi, mikä on viime aikoina ollut oikeastaan ihan mieluisa heräämisajankohta.

Eilen aamulla tapahtui jotain mistä en ole kovinkaan ylpeä. Kello 4.15. S:n sängystä kuului reipas, 100%:sen hereillä oleva "Tä?", pian jo hiukan vaativampi "Tä! Tä! Tä!". Uniseen itkeskelyyn auttaa tutti tai vesi, mutta "Tä" tarkoittaa, että peli on menetetty. A mutisi yllätyksekseni vieressäni, että: "-Anna sille maitoo." Olin vähintäänkin hämmentynyt kehotuksesta, emmehän ole antaneet S:lle maitoa öisin enää hyvään aikaan. Menin tarjoamaan S:lle tuttia ja silittelin poikaa pinnasänkyyn nojaillen ja taistellen pitääkseni silmäni auki. S rauhoittuikin silittelyyni hyvin, mutta joka kerta kun paljas jalkapohjani irrottautui muovimatosta lähtöni merkiksi kuului "Tä". Anna sille maitoa, anna sille maitoa... Alkoi kaikumaan päässäni ja niin väsynyt kehoni teki ratkaisun, taapersin keittiöön ja lämmitin vauvalleni (1v5kk) kunnon satsin ihanan unettavaa maitoa. Ja S nukkuin puoli kahdeksaan asti. Seuraavana päivänä käydyn keskustelun myötä selvisi, että A ei suinkaan ollut ehdottanut minulle, että tarjoisin S:lle maitoa, vaan sen sijaan hän oli sanonut, että: "-Voitko sää mennä?". Väsynyt mieleni näköjään myös kuulee mitä tahtoo. Voinette silti kuvitella, millainen houkutus olisi antaa pojalle aamumaitoa jatkossakin sen mahdollisesti pitkittäessä S:n unia jopa kolmella tunnilla. Luonteen lujuutta, luonteen lujuutta. Kävi asia ihan, ihan vähän tänä aamunakin mielessä, noin niinkuin kellojen siirtämisestä johtuvaa unirytmin heittelyä tasoittaakseni (...), mutta kun jalkeilla oli kuitenkin jo myös kolme ja puoli -vuotias L, niin maidon antaminen ei (valitettavasti) tuntunut enää vaihtoehdolta.

Eilen kävimme yhdessä marketissa. Marketti-reissuilla on tarpeellisten ruokatarvikkeiden saamiseksi aina myös lisä-bonuksena mahdollisuus saada tiimi-henkeä nostatetuksi tai vaihtoehtoisesti romutetuksi. A arvostaa marketissa käydessä järjestelmällisyyttä ja minä nopeutta. Eli toisin sanottuna, minä en saa haahuilla ympäriinsä ja napata mukaan kaikkea kiinnostavaa ja listasta rajusti poikkeavaa ja A ei saa tutkia kaikenmaailman tyrnimarjatiiviste-purkkien ravinnepitoisuuksia. Pitääksemme touhun mielenkiintoisena, lähdimme sentään kiertämään kauppaa vastapäivään. Homma menikin sitten melko militanttiseksi: "-Hae sää raejuusto, mää haen säilykkeet, nähdään HeVi-osastolla." Ja sitten siellä HeVi-osastolle nyökkäiltiin toisillemme merkitsevästi ja tyytyväisinä toistemme suoritukseen, kun toinen oli ottanut juuri ne tuotteet mitkä pitikin. Pääsimme ulos marketista ennätysajassa, kellään ei mennyt hermot ja muistettiin kaikki mitä pitikin, tiimihenki oli katossa.

Tuotuamme ruokaostokset kotiin lähdimme nauttimaan kauniin aurinkoisesta säästä Rosendahlin rantaan. Rehellisyyden nimissä minulla toimi melkoisena porkkanana, reipasta ulkoilua enemmän kuvaamaan pääseminen. Musta syysauringossa kuvaaminen on ihan parasta. Heti rantaan päästyämme olin astua sateessa kastuneen viiden euron setelin päälle. Seteli! Kuinka usein maasta löytää setelin!? Tää taisi olla mun elämän toinen kerta. Tuli aika voittaja olo, vaikka onhan noissa tilanteissa aina se kääntöpuoli, että joltain se seteli on hukkunut ja häntä varmaan harmittaa. Mutta sitten toisaalta koitan ajatella niinkin, että ne joilla raha on tiukassa, pitävät rahoistaan myös tiukasti kiinni. Ja sitten aloin miettiin sitäkin, että jos se onkin joku jekku ja se raha on väärennetty. Täytyy tutkia huolella kunhan saan sen eka kuivattua. Todennäköisesti en kuitenkaan uskalla ostaa sillä mitään, paitsi ellen pyydä eka myyjää tarkistamaan setelin aitoutta ja kerro hänelle kuinka kyseinen raha on haltuuni joutunut, ettei minua sitten vain syytetä mistään sikäli seteli olisi väärennös. Mitkäköhän siihenkin on todennäköisyydet? Ja sitä paisti, kuka väärentää viiden euron setelin, eikö samalla vaivalla väärentäis heti 50 euron setelin?  Kattokaa nyt kuinka vaikeaksi voi moinen onnenpotku kääntyä!

Eilinen päivä lipui ohi ilman että teimme mitään sen kummempaa. Illalla menimme ulos ja kipaisimme L:n kanssa läheisessä naamio ja naamiaistarvike -liikkeessä ostamassa hiukan Halloween-jutskia, joita poika niin kovasti kaipaili. Meillä on aikataulullisista syistä johtuen naapureiden kanssa Halloween -naamiaiset vasta ensi viikon perjantaina, mutta mää olen mennyt tekeen jotain niinkin amatöörimaista kuin mainitsemaan L:lle asiasta jo reilua viikkoa etukäteen. Melko aloittelijamaista, myönnän. Nyt L kysyykin sitten kolmesta seitsemään kertaan päivässä, että: "Onko ne naamiaiset nyt? Onko ne tänään?" Joten helpottaaksemme odotusta haimme pojalle haamu-viirejä ja pieniä lepakoita. Tämä riittikin hetken aikaa, sitten olisi tarvinnut jo pukeutua kummitukseksi ja tehdä kurpitsa-kakkua ja tunnelmaa luodakseen valot tarvi pitää koko loppu illan sammutettuina. Sepäs olikin jännittävää (/rasittavaa).