Liikenne-ahdistus.

Hui. Kävin just viemässä L:n ensimmäistä kertaa sinne seikkailu -kerhoon, eli toisin sanottuna puistoilu -kerhoon ja mua jännittää se niitten siirtyminen kerholta puistoon. Onneks kaksi lapsista oli pois (toivottavasti ei kipeinä, tai tulee hiukan huono omatunto), niin ryhmä on tänään pieni. L ei oo mitenkään erityisen itsetuhoinen, eikä ryntäile liikenteessä mitenkään holtittomasti, mutta silti mua hiukan kauhistuttaa. Jos me ollaan poikien kanssa kolmistaan liikenteessä, niin L joko istuu S:n vaunujen jalkatuella tai sitten kävelee joko mun kädestä tai vaunuista kiinni pitäen. Ja tää on mulle semmonen aika tiukka juttu. Jos nyt annankin yhdessä jos toisessakin asiassa periksi (H: "-L! Älä ota hanskoja käsistä, tai sun tulee kýlmä!" L:"-Mää en halua niitä!" H: "-Et sää voi ott..., no pidä edes pipo päässä!"), niin tässä en, kiinni on pidettävä. Tämä on mennyt L:lle jo niin hyvin perille, että normaalisti asian suhteen ei ole juurikaan ongelmia, paitsi sillon jos olemme isommalla porukalla liikenteessä ja muut lapset saavat kulkea vapaasti. Silloin tulee yleensä väittelyä aiheesta. Mää en tiedä pitäiskö mun vaan luottaa poikaan ja siihen, että hän jo tietää, että jos hän lähtee ottamaan skabaa auton kanssa, hän epäilemättä häviää. Mutta siis jotenkin tää on mulle ihan hirveetä, panokset on jokseenkin turhan kovat asian kokeilemiseen testimielessä.

Mää sanoin kerhonvetäjille kyllä ettei L:n voi ihan sataprosenttisesti luottaa ja vetäjät olivat arvatenkin hiukan.. ei nyt huvittuneita, mutta ehkä ne ajatteli, että: "Ai sä meinaat, että meijän tulis jotenkin katsoa noitten lasten perään? Ei hitsi, eipä oo käyny mielessä. Tää 10 -vuoden kokemus päiväkotityöstä on ollut sellanen pintapuolinen raapaisu, etten ookkaan tullu ajattelleks, ettei niitä lapsia voikaan laittaa juokseen kilpaa autotielle." Tietänette mitä tarkoitan. Jotenkin mun oli silti sanottava se, että sitten oon ainakin sanonut, enkä voi syytellä itseäni siitä, jos jotain sattuisi. Yök. Nyt mää koko ajan kuvittelen kuinka pieni nyrkki irrottaa otteensa siitä narusta ja kirmaa tielle. Tosi rentouttava kolmituntinen. Puhumattakaan siitä, kuinka helposti L vilahtaa halutessaan pois puistosta. Joskaan en keksi yhtään syytä miksi hän haluaisi sieltä pois lähteä.

Sitten kun L on tosiaan kerran sieltä kerhosta karannut, niin en haluaisi mitenkään nostaa sitä enää siellä kerhossa esille, koska se on jo ollutta ja mennyttä, enkä mää syytä siitä niitä vetäjiä ollenkaan. Ne hoiti sen tilanteen sillon tosi hienosti, ja kaikki on ok sen suhteen. Siksi mää jotenkin nolostelin sanoa, vähän niinkuin että, "-Muistakaa nyt katsoa sitten sen pojat perään (,ettei vaan käy niinkuin sillon kerran.)" En mää halua niitten ajattelevan, etten luottaisi heihin sen tapahtuneen takia, vaan mää vaan haluan varmistaa, niinkuin varmaan kaikki vanhemmat, ettei mun lapselle vaan satu mitään ja sanomalla, ettei L:n voi täysin liikenteessä luottaa tunsin jotenkin siirtäväni vastuun asiasta heille. Mää kyllä tiedän, että lapset toimii hoidossa usein varsin erilailla kun kotona, ja ryhmän paine laittaa usein kurittomimmankin lapsen toimiin hienosti osana ryhmää, mutta better safe than sorry.

Huh huh, aikamoista. Meillä oli aamupäivän leikeissä mm. liikennekäyttäytymis -teema, niinkuin kuvista huomaa. Hitsi, tää on kyllä yks niistä harvoista asioista, jonka yhteydessä mulla käy mielessä, että kyllä maalla olis mukavampaa. Eihän sielläkään tosin tarvittais kun se yks huolimaton sunnuntai -kaahari, mutta ainakin tiensivussa kävelyn (ja pyöräilemisen) reenaaminen olisi aika paljon stressittömämpää kuin täällä keskellä kaupungin vilskettä.

Onko nämä tuntemuksen kellekkään muulle (kaikille?) tuttuja? Tarviiko sitä vaan hengähtää syvään ja luottaa, että kerhonvetäjät (lastentarhanopettajat/perhepäivähoitajat yms) hoitaa kyllä hommansa ja pitää lapsista huolta ja että olen saanut kolmessa ja puolessa vuodessa iskostettua L:n päähän, ettei auton alle kannata juosta? Ei taida ihan valtavasti olla vaihtoehtojakaan.