Mää oon aika turvallisuuden-hakuinen. Päästyäni jonkun verran angstisesta teini-iästäni ylitse ymmärsin, että taisin niinä vuosina käyttää kaikki oljenkorteni ja hengellänsä ei kannata enää leikkiä. Tästä johtuen kaihdan vaaratilanteita ja jopa ylettömän stressaavia tilanteita, joissa kuolemanpelko on vahvasti läsnä. Näitä ovat esimerkiksi juuri se ritilä-hissiin astuminen, autolla ajaminen ja jäillä kävely (lukuunottamatta Siilinkarin kävelyä, jossa on jäällä niin paljon ihmisiä, että sikäli jää pettää juuri minun altani, niin silloin on kyllä minun aikani mennä). Tänään kuitenkin laitoin pelkoni sivuun ja päätin onnen huuman toivossa tehdä jotain rohkeaa; menin HopLoppiin yksin poikien kanssa. Kyllä, olen super-nainen vailla vertaa. Makasin aamulla sängyssä silmät kiinni ja tein mielikuva-harjoittelua: "Jos L:lle tulee pissa-hätä kun S kiipee telineellä, kuinka siitä selvitään? "Jos L joutuu paniikkiin kesken hämähäkki-telineen ja S kapuaa jossain, kuinka klaaraan tilanteen?" Vaihtoehdot eivät tuntuneet turhan monimutkaisilta ratkaista, joten päätin lähteä. Soitin vielä naapurista yhden äidin ja tyttären meille kaveriksi ja lähdimme matkaan. HopLop on mukavasti tuossa kävelymatkan päässä ja tuli hyvä ja reipas fiilis, kun aloitti päivän pikku kävelylenkillä. Naapurista mukaani ottamat kaverit eivät olleet ennen käyneet HopLopissa, ja perheen äiti totesikin kävelymatkalla, että kunhan tästä ylämaäestä selvitään, niin sitten on alamäkeä loppumatka. Hymyilin hänelle myötätuntoisesti ja sanoin, että tässä otetaan kuule vasta alkulämmöt siihen kunnon rykäykseen mikä HopLopissa odottaa.
S nukahti HopLopin parkkipaikalla vaunuihinsa ja noin kymmenen minuuttia sen jälkeen join kaikessa rauhassa pöydän ääressä kahvia ja katselin kun L juoksenteli paikasta toiseen onnessaan. Semmonen uro-teko sitten... Niinhän siinä yleensä käy, kun valmistautuu suureen katastrofiin (ja tässä siis puhutaamn katastrofista HopLop-mittakaavassa), niin kaikku sujuu paremmin kuin ikinä voisi kuvitella ja sitten kun ajattelee, että: "Piipahdampa poikien kanssa saunassa, pikku juttu!"niin johan alkaa rytiseen. Onneksi S ei sentään koko HopLop aikaa nukkunut ja sanon tämän aivan rehellisesti, sillä joskin olisin päässyt erittäin helpolla, niin olishan se nyt kurjaa, jos toinen ei olisi päässyt ollenkaan touhuamaankun siellä kun kerran oltiin.
Kun päästiin kotiin, odotti eteisen lattialla kiinostavan näköinen paketti, jossa oli minun nimeni. Kivaa! En tiedä muista, mutta koska meillä on vieläpä "Ei mainoksia" -kyltti, niin meille ei tule ikinä mitään kiinnostavaa tai värikästä postia. Aika paljon semmoista valkoista, noin puolet a4:sta kirjekuori -tyyppistä sen sijaan sitäkin enemmän. PAITSI, voi vitsi musta on kivaa kun noi lelu-kuvastot tulee nimellä, niin me saadaan ne vaikkei mainoksia tulekaan. Ne on ihan ehdottoman mukavaa selattavaa L:n kanssa. Ja vaikka oonkin yrittänyt toimia niin, ettei L:n tarvitse raha-asioita miettiä ja murehtia, poika kuitenkin on kolme-vuotias ja raha-asioiden ei mielestäni tulisi häntä koskettaa, niin silti poika selaa kuvastoja ja osoittelee kaikista näyttävimpiä leluja: "-Liian kallis, liian kallis, liian kallis." Joskus olen siis kaiketi livauttanut tämän syyksi, miksei kaupasta voi kaikkea mahdollista ostaa, yleensä koitan sanoa syyksi, että emme tarvitse sitä, tai meille ei mahdu se, tai se on liian äänekäs ja ärsyttävä tms, jostain syystä karttelen käyttää hintaa perusteluna, vaikka se sitten perimmäinen syy olisikin. Samoin kun koitan olla sanomatta jos uusi haalari rikkoutuu, että: "-Voi itku, se oli kyllä tosi kallis." tms, koska rehellisyyden nimissä L itse ei ole pyytänyt haalariaan ostettavan uutena. Ja tässä, kuten monessa muussakin asiassa pyrin siihen, että en ikinä osta pojille mitään niin kallista, ettäkö sen rikkoutuminen olisi maailman loppu. Koska ne rikkoutuu aina. Ja ja ja jos siirtyisi takaisin itse asiaan, eli eteisen lattialla odotti kivan näköinen paketti. Ravistelun periaatteella päädyin paketin sisältävän pistaasi-pähkinöitä, joten pettymys oli melkoinen kun paketista paljastuikin siskoni lähttämät hänelle tarpeettomat pinnit, jotka hän oli minulle kyllä kertonut lähettävänsä, mutta mitä en just siinä tilanteessa kuitenkaan muistanut. ( Saara, älä suotta lähetä mulle pistaasi-pähkinöitä, mää käyn varmaan itse ostamassa. <3 Niin ja kiitti pinneistä!) Pinnien lisäksi paketista löytyi pojille hauskat naamarit. L tykästyi omaansa, mutta S ei innostunut erityisesti, sillä naamarin laittohan olisi tarkoittanut tutista luopumista ja sehän nyt ei käy. Niin ja hauskoista paketeista puheenollen, me laitettiin tänään postiin kirje A:lle töihin. Se on musta hauskaa. Ja luonollisesti kirje päällystetään kaikilla uskottavuutta romuttavilla sydän ja kukka tarroilla, ihan loistavaa! Suosittelen! Jos sit laittaa kirjeen tai kortin mukaan jonkun lasten tekemän hellyyttävän jutun tai vaikka Casino-arvan, niin sit siitä jää hyvä fiilis, eikä se kirjeen nolottamis-aspekti jää päällimmäisenä mieleen.
Mitäs vielä... Niin joo, huomasin eilen katsellessani noita sivupalkkeja, että mulla on postaus-tahti laskenut aika reippaasti. Ei ole kyse siitä, ettäkö innostus olisi laantunut, vaan siitä, että mää oon hiukan priorisoinut asioita, eli käytännössä nukun päikkärit jos oon väsynyt, enkä ala kirjoittaan heti postausta kun pojat nukahtaa. Toinen syy on se, että mää olen kuin olenkin innostunut siitä telkkarin katselusta! Vaikkakin oon pistänyt merkille, että aina kun telkkarin avaa sieltä tulee Criminal Minds ja NCSI Rikostutkijat, joita kumpaakaan en katso. Olen silti antanut televisiolle uuden mahdollisuuden ja niin se vain menee, että etsivä löytää ja kyllähän sieltä jotain kivojakin ohjelmia tulee. Ehkä ihan pikkusen vaikuttaa sekin, ettei tule näin syksyn hämärissä kuvailtua niin paljoa kuin kesällä. Ehkä tämä tahti tästä asettuu uomiinsa, kirjoittelen silloin kun on aikaa. Asiaahan ei missään nimessä tarvitse olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti