Puhtaat lakanat, parempi mieli.

Mää päätin jo illalla, että alan heti aamusta päämäärätietoisesti rakentamaan päivästä onnistunutta ja kivaa. Päätin pitää siivouspäivän. Mää oon ensimmäisenä myöntämässä, että mun toimintasuunnitelmassa oli omat pikku puutteensa, ottaen huomioon esim. sen mun imuri-raivon, mutta kuunnelkaa loppuun. Yleensä kun arjessa joku rassaa, niin olen huomannut ettei se ole (yleensä/aina/välttämättä/koskaan/valitse mieleisesi sana) ne lapset mitkä hermostuttaa, vaan ne tekemättömät työt, minkä takia ei voi keskittyä vain lapsiin. Tai jos koittaa keskittyä niin tiskipöydällä ilkkuvat mukit ja lautaset ärsyttää joka käänteessä. (Käytin vain jännää sanavalintaa elävöittääkseni tarinaa, oikeasti en koe enkä näe mukien ilkkuvan minulle. Ihan vaan varmuuden vuoksi tämä teille tiedoksi. (Kts. ed. postaus.))

Kun pojat katselivat aamulla Pikku Kakkosta päätin tehdä asian joka on ärsyttänyt mua jo jonkun aikaa, värjätä tyvikasvuni. Mulla on ollut värikin jo valmiina hyvän aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Viritin itseni hälytysvalmiustilaan ja pistin hösseliksi. Tiedostan ettei tyvikasvun olemassaolon tulisi välttämättä häiritä elämää ihan kauheasti ja tässä muun elämän rinnalla moinen seikka tuntuu vähäpätöiseltä, mutta tämä ei pidä paikkaansa minun kohdallani. Tunnettu bad hair day voi vaikuttaa suuresti yleiseen fiilikseeni ja sikäli hiusten väri on huono bad hair day on joka päivä. Joten aamu yhdeksään mennessä olin saanut eliminoitua yhden ärsytyksen aiheuttajan. Värjäysoperaation päätteeksi kylvetin molemmat pojat ja pesin kundien hiuksetkin shamppoolla, jotta kaikilla olisi oikein puhdas ja reipas olo.

Tämän jälkeen siirryimme "leikkimään" poikien huoneeseen. Pojat olivat keksineet aamulla huisin hauskan idean viskoa kaikki kirjat alas poikienhuoneen kirjahyllystä, kaataa kolme lelulaatikkoa, repiä L:n sängystä petivaatteet ja viskata vielä patjankin lattialle. Olin aamulla nähnyt huoneessa vallitsevan anarkian ohikulkumatkallani, joten olin henkisesti valmistautunut astumaan kaaokseen antamatta sen musertaa hyvää mieltäni. Keräsin jo eilen jonkun verran poikien turhia leluja pois ja nyt jatkoin hommaani. Olen päättänyt ansaita taivaspaikkani takaisin lahjoittamalla leluja vähäosaisille. En ole oikein keksinyt kuinka tämä onnistuisi, sillä en tahdo lahjoittaa tavaraa minnekkään niin, että se myydään eteenpäin, vaan haluan nimenomaan että lelut annetaan jollekin niitä tarvitsevalle. Olen meinannut pariin otteseen viedä leluja joko neuvolaan tai L:n kerholle, mutta en kestä ajatusta, että minulle sanottaisiin, että ei me kyllä haluta näitä, kiitos vaan. Todennäköisesti alkaisin itkemään. Samoin kuin aloin itkeen kun eräs yhdistys, jonne voi lahjoittaa tavaraa, joka sittemmin myydään, tuli hakemaan A:n ja mun ensimmäistä yhteistä sohvaa, eivätkä sohvan nähtyään huolineetkaan sitä. Miten tahditonta! Meijän rakas sohva ei kelvannut! Tai kuinka, en nyt itke, mutta hetkellisesti nielaisen raskaammin, kun tarjoan poikien vanhoja vaatteita jollekin ja hän ei huoli niitä. ("-Ai, on ne kyllä mun lapsille ollut tarpeeks hyviä. Niisk." Tms.) Mutta tiedoksi kaikille teille, ketkä ette ole halunnut meijän poikien vanhoja vaatteita, niin mää ymmärrän kyllä ja tälläisten asioiden yli mää pääsen kohtalaisen helposti. Olen kyllä kieltäytynyt vaatteista itsekin, ihan vain jo sillä perusteella, ettei niitä määräänsä enempää kyllä tarvitse. Palataan asiaan kun itse tarjoatte eteenpäin rakkaitten vauvojenne tunnearvoa omaavia ihanuuksia. (I kid, I kid.)

Joka tapauksessa, nyt Naapurin Rouva (hihhhii) oli bongannut erään yhdistyksen, joka jakaa lahjoitettua tavaraa Suomessa köyhyysrajan alapuolella asuville perheille ja laitoinkin sinne sähköpostia ja kuvaa lelukasasta, että jospa ne pääsisivät johonkin uuteen kotiin, missä niitä arvostettaisiin ja tarvittaisiin enemmän. Toivottavasti onnistuu! Tästä asiasta tuli arvatenkin aika hyvä mieli. Sitten vaihdoin lakanat. Se on ihan katastrofaalisen aliarvostettu asia. Voi vitsi, miten freesiä, miten hyvä olo! L:lle laitoin ihan ihkauudet lakanat, jonka jälkeen L tosin itki aika kauan ja roikkui kiinni vanhassa tyynyliinassaan kuivaten siihen katkeria kyyneliään. Poika on melkoisen kiintynyt rumpu-lakanoihinsa.

Poikien huoneen siivousoperaatio oli suksee, mää sain järjestellä ja siivoilla rauhassa, mutta kuitenkin sen verran rennolla otteella, että sain hämättyä poikia niin, että he luulivat leikkivänsä kanssani. Voi toisia. Tämän jälkeen söimme ja ajattelin ottaa tästäkin huvituksesta kuvia, jotta sotku olisi tavallaan vain hauska lisä kuviin tai  nimenomaan kuvien pointti, eikä sotku täten haittaisi minua, vain mitä enemmän sotkua, sen parempi ja hauskempia kuvia.  Mää olen taitava, vaikka itse sanonkin.

Ruokailun jälkeen, kun S meni päikkäreille, päätin keskeyttää siivouksen ja menin L kainalossa sohvalle lepäileen ja katselemaan Mikkiä. En ole varma torkahdinko itsekin, mutta pian huomasin L:n olevan täydessä sikeessä. Kannoin pojan sänkyynsä ja kas, minulla oli hyvä mieli, koti oli siisti(hkö) ja lapset unessa. (Enkelikuoron kaunista laulua.) Nyt S heräs, sillä ihme on tapahtunut, pojan vaatteet olivat kainaloista nilkkoihin pissassa, haalari märkä ulkopuoleltakin, mutta lähes kuivaan vaippaan pissa ei nähtävästi ollut juurikaan osunut. Kuinka erikoista.