Ja tämmöstä.

Jatketaanpas. Reissussa oli mukana meijän perheen lisäksi siis mun siskon perhe ja meijän äiti ja isä. Porukat olivat jopa samoilla lennoilla meijän kans, mikä oli tosi jees, sillä mennessä L halusi ehdottomasti istua mummun ja vaarin välissä ja sehän helpotti meijän hommaa heti puolella. Mua jännitti reissu aika paljon, erityisesti se, että oonko tullut ajatelleeksi kaikkea mitä tarvitaan mukaan. Hanna, perus-optimisti oli eniten huolissaan vakuutuksista ja eurooppalaisista sairaanhoitokorteista ja siitä mitä turvatarkastuksessa tuumattais S:n inhalaattorista. Ei tuumattu mitään kumpaankaan suuntaan mennessä ja vakuutuksia ja sairaanhoitokorttejakaan ei oltais tarvittu, mutta hyvähän ne oli olla hoidettuina.

Lennot meni varmaan niin hyvin, kun ne voi tuon ikäisten lasten kanssa mennä. Välillä volyymit nousi ja edessä olevan penkki sai potkuja, mutta en usko, että oltiin edes häiriöksi, koska edessämme istunut nuori pari ei tainnut irrottaa silmiään tai huuliaan toisistaan koko matkan aikana ja päästyämme perille hymyilivät meille iloisesti. ("Okei. Te ette ette vissiin paljon huomaa ympäröivää maailmaa.") Hymyilin takaisin. Ihania. L:lle tuli lennolla pissahätäkin, mutta sekään ei ollut mikään ongelma. Itsellenihän saisi tapahtua jotain huomattavan dramaattista, että suostuisin meneen lentokoneen vessaan. Tai junan vessaan. Linja-autojen vessoista puhumattakaan. Yleiset vessat ylipäätänsä on aika iso no no, ei minkään hygienia syyn tai muun vastaavan takia, vaan mua vaan jänskättää, että jäisin lukkojen taakse jumiin. Jostain syystä mun Top 10 (Top 5) kauhu skenaario -listallani on se, että mun tarttis huhuilla jossain rautatieaseman täydessä vessassa, että "-Anteeks, anteeks, mää en pääse täältä pois!" ja sitten kun siihen lisätään joku epäilyttävä lukko ja se, että mun tarttis huutaa "-Excuse me, excuse me, I think I'm stuck, can you help me?" niin tulee juotua ulkomaanmatkoilla aika maltillisesti. Italiassa oli hurjan paljon erilaisia lukkoja, myös niitä avaimellisia, jotka pyörähtää satunnaisesti 1-3 kertaa ympäri ja joista ei koskaan tiedä tarviiko niitä pyörittää kumpaan suuntaan ja montako kertaa. Ne on pahimpia. Italian vessa-kulttuurihan teitä nimenomaan kiinnosti?

Arvattavissa oli, ettei uuden maan tuoma kulttuurishokki pysäytä S:a ja tämä jatkoi tuttua juoksemistaan vieraassa maassakin - ehkä jopa normaalia tarmokkaammin. Koska tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme lasten kanssa, oli asiassa ehkä hiukan sopeutumista. A:lla ja mulla kun ei olisi mitään ongelmaa vain olla ja saisimme aivan hyvin päivän tai pari kulumaan vain lepotuoleissa maaten ja kirjoja lueskellen. Toisinaan olen jopa hiukan kateellinen ihmisille, jotka eivät osaa vain maata paikoillaan, sillä silloinhan tuollaisen kaksi vuotiaan perässä juokseminen tai jonkun aktiviteetin ja ohjelman kehitteleminen joka päivälle ei varmaan tuntuisi niin työläältä, itsehän loin kaipailevia katseita lepotuolin ja sohvan suuntaan tämän tästä, emmekä missään nimessä halunneet ohjelmaa loman jokaiselle päivälle, vaikka lopulta sitä sitten taisi kuitenkin olla. Pojat heräsivät joka ikinen aamu klo. 5-5.45, joten en voi sanoa, että olisimme univelkojakaan saaneet lomalla karistettua, mutta saimmepahan nauttia jokaisesta Italia-päivästämme jo heti aamuvarhaisesta lähtien. (Kuten myös muut seurueesta, ups.) Pääpiirteissään koko loma tuntui ihanalta, mutta tietenkin lomalla(kin) välillä sattuu kommelluksia, menee hermot ja väsyttää. Niistä ei vaan jaksa välittää kovinkaan kauaa, kun ollaan kerta lomalla ja haluaa vaan nauttia kaikesta mahdollisimman paljon, poikien tekemisiä katsotaan sormien läpi vielä tavallistakin höllemmin, kun ei vaan jaksa stressata. Kyllä sitä kotona saa sitten taas komentaa ja kiukutella tarpeeksi ja itse olen sitä mieltä, että vaikka lapsien antaisi riekkua ja hillua erityis-tilanteissa (joihin mää luen ehkä kylläkin hiukan turhan monet tilanteet mm. yökylät, synttärit, jotkut juhlat, lomat...), niin kyllä ne lapsetkin silti asettuu uomiinsa kun arki koittaa. Ja vaikka asettuminen vaatis vähän ponnistelujakin, niin olipahan rento ja hauska loma ainakin!  

Loman parhaimpia asioita oli oman perheen kanssa tehdyt pikkureissut. Älkää ymmärtäkö väärin (sisko ja äiti varsinkaan), mutta kun viettää aikaa isomman porukan kesken ja vaikka ne ihmiset olisi kuinka rakkaita, niin on ihanaa olla välillä vaan oman porukan kesken. Ihaninta siinä on ehkä se, että kun L:lla ei oo poliisi ja rosvo -leikkiin kavereita tarjolla, niin pikkuveljenkin seura ja hauskuuttaminen kelpaa hyvin ja sitä on kyllä kiva seurata sivusta. Musta myös erilaisessa ympäristössä olo tekee hyvää perheen yhteis-hengelle, vähän niinku "me"-meininki korostuu.

Niinkun edellisessä postauksessa mainitsin, niin mua ehkä hiukan ärsytti, kun ihmiset kyselivät heti kun kerroin tulevasta lomastamme, että onko siellä lämmin ja ylipäätänsä musta on hiukan ihmeellistä se semmonen, että "Kumpa siellä nyt sitten olis hyvä sää." -ajattelu. Hyväähän kaikki tietenkin toivoivat, kyllä mää sen ymmärrän, mutta musta tollasia asioita on hiukan typerää murehtia, kun ei sille mahda mitään, ja jos nyt kävis niin, että aurinko ei paistais, niin sitä kyseistä lomaahan ei uudestaan tuu, ja satoi tai paistoi siitä kannattaa nauttia täysillä. Mää oon erittäin vannoutunut marmattaja kun on kyse semmosista asioista, joihin mää voin ite vaikuttaa, mutta sit sitä mää en ymmärrä, kun valitetaan asioista joihin ei ite pysty vaikuttaan. Hyvä ohjenuora on, ettei juuri oleta mitään, niin sitten voi vaan ilahtua kaikesta kivasta mitä vastaan tulee. Nauttia kun aurinko paistaa, ilahtua hyvästä asiakaspalvelusta, ilostua kun naapuri moikkaa takaisin ja olla vaikuttunut, kun myyjätär ilmoittaa, että itseasiassa nää mukit tulee keskiviikkona tarjoukseen, että kannattaisko sun tulla hakeen nää vasta sitten. Siis noin niinkun esimerkiksi. Imeä itseensä hyvää mieltä ja fiilistä kaikkialta mistä sitä voi saada, pitää ilahduttavien asioiden taso mahdollisimman matalana ja koittaa tyrkyttää sitä eteenkin päin. En missään nimessä pysty ite läheskään aina elään niinkun saarnaan, mutta noin pääpiirteissään homma tuntuis ihan toimivan.

Semmosta. Niinkun edellisessä postauksessa mainitsinkin, niin jostais syystä mulla meinaa vähän rönsyillä tää teksti taas. Matkasta itsestään en osaa oikein kertoa enempää, kuvat puhuu taas paljon mua paremmin puolestaan. Oon kyllä tosi onnellinen, että matka oli niin suksee, niin nyt uskaltaa sitten lähteä reippaasti tulevaisuudessakin matkalla ja ensi kerralla ehkä jo ihan vaan omalla porukallakin. Nyt ekalla matkalla oli kyllä tosi kiva kun oli muitakin mukana, niin saatiin vaan peesailla muita. Tai no, A:lle täytyy kyllä nostaa hattua, kaveri kun reenas työmatkoillaan Italiaa kirjastosta lainaamiensa cd:itten avulla ainakin pari kuukautta ennen matkaa ja klaarasi kyllä hyvin kaikki asiat joissa kielitaitoa vaadittiin. Tai ei edes vaadittu, mutta A halusi opetella ja käyttää paikallista kieltä, aika ihailtavaa. Itsehän taannuin taas sille samalle "samaa kun hänelle" -modelle. 

Palataan seuraavassa postauksessa sitten taas ajan tasalle!