Aamuhämärissä.

Moikka!
Toivottavasti kaikki ovat varsin rentoutuneita viikonlopun jäljiltä ja maanatai on sujunut kivasti, eikä maanantaimaisesti. Mää ajattelin aloittaa päivän tehokkaalla siivouksella, mutta tänään ei ollut hyvä päivä siivoukseen, sillä keskityin jotenkin ihan epäolennaisiin juttuihin. Siinä missä tiskipöytä ja likapyykkikori kaipasivat kipeästi tyhjennystä - aloin imuroimaan eteiskaappien päällisiä (väärä sana vissiin, mutten keksinyt parempaakaan, kun siis eteisen vaatekaappien ja katon väliin jää semmonen puolen metrin rako, niin sieltä päätin alkaa imuroimaan), mikä osoittautuikin odotettua pölyn imurointia huomattavasti kiinnostavammaksi. Oon etsinyt monta, monta kertaa yksiä valokuvakehyksiä ja sieltähän ne löytyi. Ja joku lainas joskus L:lle pienen Lauri Kilpa-auton, joka nolosti hukkui lainausreissullaan, no mutta, sekin löytyi! Ja sitten yksi poikien puisista arpakuutioista meinas kans tukkia imurin! Aika fantsua. Ja vähän kiinnostavaa myös. Noi valokuvakehykset mää vielä ymmärrän, oon varmaan laittanut ne sinne ihan säilytysmielessä ja unohtanu iloisesti koko asian, mutta kuinka noi lelut on sinne menny?! Vaikka mää nyt poikien annankin toisinaan remuta aika vapaasti (ihan kuin ne ei antamatta remuais..), niin en mää silti näkis heidän tollasilla kovilla leluilla heittelevän kattoon. Hmm, erikoista. Eiku heeeei, ylttyisköhän A laittaan sinne leluja takavarikkoon?! Sehän selittäis. Mää yltyn sinne vaan keittiöntuolilla (mikä teki imuroinnista aika taiteellista), että ellen mää nyt oo halunnut tehdä L:lle jotain todella selväksi, niin tuskin oon marssinut ekaksi keittiöön hakeen tuolia ja sitten kiivennyt laittaan Lauri Kilpa-autoa teatraalisesti takavarikkoon. En tiä. Ei sekään tavallaan ihan mahdoton ajatus ole.

L:lla on aina näin maanantaisin se Seikkailu-kerho, jossa he ovat sen kolme tuntia ulkoilemassa. Ja voi vitsi, sinne täytyy tehdä aina eväät mukaan. Voi että, se on musta jotenkin super-suloista. Mää tykkään muutenkin tosi paljon kaikista retki-meiningeistä, joten musta on tosi ihanaa aina tehdä pojalle voikkareita ja taitella ne folion sisään (leivät toki palautuu aina noin kahta-kolmea puraisua pienempinä takaisin kotiin) ja laittaa juomista kerhopulloon. Ihan mun lemppari-juttuja. Koitan kovasti olla alkamatta maksimoimaan, vaikka tekiskin mieli ostaa joku mini-termari ja laittaa pojalle sadepäivänä lämmintä kaakaoo mukaan, kuinka ihanaa se olis! (Nyt alkaa kyllä vyöryyn heti aika rankkoja mielikuvia siitä, kuinka kiikutan 15-vuotiaalle L:lle kesken yläasteen biologian tunnin käsineitä, jotka kullanmuru on aamulla unohtanut kotiin. If you know what I mean...) Mää en tiedä muista, mutta mää en ainakaan kanna kaiken päivää mukanani mitenkään erityisen hurmaavaa äidillisyyden tunnetta, mutta sitten on semmosia ihania hetkiä, jollon tulee oikein semmonen äiti-fiilis, ja se tunne tulee yhtä voimallisena kun tulee huono äiti -olokin mutta päinvastaisena, yleensä se äiti-fiilis tulee just vaikka kun on saanut puhtaat, iltapuuron syöneet lapset nukkuun tai kun lohduttaa surullista lasta tai kun yöllä lapsi kömpii viereen nukkuun (paitsi sillon ei ole mitenkään hykerryttävän äidillinen olo kun herään yöllä siihen kun L:n kyynerpää porautuu mun silmäkuoppaan)  tai sitten sillon kun väsään niitä eväitä. Se on ehkä jotain semmosta mistä on joskus haaveillut ja nyt kun se on totta, niin se pistää hiukan hymyilyttään. Ja kun nyt tulee vastaan paljon semmostakin mihin ei ole ollut varautunut, niin kiva, että vastapainoksi ne haavekuvatkin toteutuu.

Ja asiaan; muutenkin se Seikkailu-kerho on musta ihan täydellinen. Ne siis ulkoilee sen koko ajan. Mun lapsi on puistossa kolme tuntia, josta mun ei tarvi seisoskella mukana hetkeäkään. Aika - aika jees. Ja tänäänkin L:n repusta löytyi karttoja, joista päättelin heidän leikkineen aarteen etsintää, vähän kivaa! Repusta puheenollen, se L:n reppu joka on täälläkin vilahtanut on käynyt pojalle pieneksi. Tai sitten L on perinyt mun pullonkaulahartiat, koska se reppu valuu koko ajan hieman häiritsevästi, lähes yhtä näppärä käytössä kuin naisilla ponchot. Tänään käytiin sitten ostamassa uusi reppu ennen kerholle menoa, sellainen missä on edessä se klipsu ettei repunhihnat valu alas harteilta. Vitsi, vaikka mää koitan olla aika rennosti noitten poikien vaatteiden suhteen, niin huomaan kyllä, että ostan aina vaan tiettyjä värejä, vihreetä, ruskeeta ja oranssia pääasiassa. No sitten siellä oli yksi melko kiva sammakkoreppu ja sit yks haireppu, joka oli musta-harmaa-punainen... Sitten menin kysyyn kumman sää haluat. Se on aina virhe. Ne haluaa aina sen rumemman (mun mielestä), siksi mää en yleensä paljon kysele (ja melko harvoin olen myöskään vaateostoksilla poikien kanssa) ja jos kysyn, niin pidän mulle mieluisampaa vaihtoehtoa pojan naaman edessä ja sit sitä toista jossain puoliks mun selän takana. No sammakot oli tietty ihan vauvojen juttu ja hait ihan mega-jees, ja sitten mää yritin perustella sammakko-reppua sillä, että "Kato, kuinka se sopii sun haalariin ihan mahtavasti." millä asialla ei arvatenkaan ollut L:lle pienintäkään painoarvoa. Sitten mää lopuksi vielä sanoin ponnekkaasti, että: "-Mitäs jos äiti nyt vaan päättää, että me otetaan tämä sammakko-reppu, joo, niin me tehdään." "Ei! Mää haluan hai-repun!" Okei, yritin kuitenkin, hai-reppu it is. Ja myyjän kanssa me oltiin kyllä varsin samaa mieltä siitä asiasta, että mieluummin se reppu on sellanen, että lapsi ottaa sen mielussti selkäänsä, eikä se kuosi ole ihan sen arvoinen, että joka kerhopäivä jaksais tapella sen pojan selkään. Niin kai sitten. Tää vaihe on mulle noin muutenkin L:n kanssa raskasta, kun kaikki ihanan värikkäät retro-kuosit ja just kaikki hauskat sammakot ja kalat vaihtuu joihinkin saakelin Spidermaneihin, dinosauruksiin ja Salama McQueeneihin... Hurjan raskasta. Tosin mun esteettinen silmäni niiaa melko nöyrästi hyvässä hengessä sujuvalle pukemiselle, että menkööt.

AAAaaa, hyvänen aika, melkein unohdin mainita, että sikäli olette ihmetelleet miksen ole kirjoitellut aikoihin mitään lenkkeilystä, niin sehän johtuu siitä että en ole lenkkeillyt. Oikea syyhän lenkkeilemättömyyteni on laiskuus, mutta ohessa olen käyttänyt tekosyinä pikkuveljeni kiireitä, joiden vuoksi hän ei ole lähtenyt mukaani sekä pikkuveljeni oletettuja kiireitä, jolloin en ole edes soittanut ja kysynyt ehtisikö hän lenkille, ajanpuutetta ja sitten sitä ettei mulla ole hyviä lenkki-vermeitä näin kylmiin säihin. Toi vika on mun lemppari. Eilen sitten päätin käydä kokeilemassa selviäisinkö lenkistä hengissä ja selvisin! Kaiken lisäksi lähdin liikkeelle ihan perus tuulipuvun housuissa ja hupparissa mikä oli huomattavasti mukavampaa henkisesti, koska jotenkin se kontrasti siinä kun mulla on kunnon juoksukamat päällä ja oksennan rajusti huohottaen ensimmäisen ylämäen päällä (tai puolivälissä), on hiukan turhan jyrkkä. Nyt kun olin tommosissa perus-releissä, niin ei nolottanut räkiä ja yskiä yhtään. Tosin se huono puoli noissa on, että niissä kehtaa kävelläkin mikä tietenkin vaikuttaa motivaatioon. Niissä juoksukamoissa ei todellakaan kehtaa, niissä mää mieluummin vaan heittäytyisin ojaan makaan, kun vaihtaisin kävelyyn. Ja jottei juoksu (Ei kai ihmiset oikeesti juokse lenkkeillessään, siis sillain miten juostaan jos kisataan 400 m juoksussa, vaan kai muillakin lenkkeily tarkoittaa semmosta hölkkäämistä?) olisi sujunut ihan kivuttomasti (ei pistänyt, ei sattunut jalkoihin, muuten kun jalkapohjiin, koska niihin tulee aina valtavat rakot), niin oli aika jänskää hengästyä niin kovasti, kun on ollut reilun viikon yskässä ja kurkkukivussa. Jos lenkillä tulee toistuvasti mieleen sellaiset asiat kuin veriyskä ja sydänpussitulehdus, niin se on ehkä vähän huono juttu. Eli toisin sanoen päätin sitten sivuuttaa tämän ainoan pätevän syyn miksi lekille ei ehkä olisi kannattanut mennä. Minkäs teet, mää en vaan kestä jos en pääse liikkuun. (:D :D :D)

P.s. Taisin jo joskus mainitakin, etten oikein välitä linnuista. Tässä kuva kun eräänä aamuna katsahdin kotipihassamme taivaalle. Nam.

Niin ja semmosta vielä, että laitoin tän blogin nyt Blogilistalle, kun jotkut on maininnut, että se olisi ihan näppärä juttu. Palaillaan!

Hyvä hetki aikaistaa aamuja.

Ihanat kännykät!!! Mää en tiedä onko kännykät siirtänyt aina itsensä kesä- ja talviaikaan, mutta mää en ole jostain syystä sisäistänyt tätä vieläkään. Aamulla L ryykäs taas meijän makkariin tarmoa uhkuen, vaikka vallitsevasta pimeystasosta pystyi helposti päättelemään, että kello on vielä liian vähän. Itse makasin hiljaa ja liikkumatta esittäen kuollutta vaikka nukkuvakin olisi varmaan piisannut ja toivoin, että A nousisi poikien kanssa ja minä saisin jatkaa uniani. Huono omatunto iski välittömästi kun A alkoi hankkitua ylös, olinhan edellsiaamuna saanut nukkua pitempään. Varovasti, arvaten paljastavani valvetilani, kysyin, että paljonko kello on? "-Viis.", vastasi kännykkäänsä vilkaissut A jokseenkin kypsällä äänellä. "Voi *****, siis neljä." oli oma reipas reaktioni. Makasin hetken sängyssä pohtimassa olinko ansainnut jäädä vielä nukkumaan, olinhan yöllä valvonut S:n kanssa kello 2.00-3.00 välisen ajan. Tuumasin asiaa sen verran kauan, että arvasin etten saisi enää unta, A sen sijaan, joka tuntuisi omaavan uskomattoman kyvyn nukahtaa milloin vain, omasta tahdostaan, saa helposti nukahdettua uudestaan, vaikka olisi jo jalkeilla käynytkin. Joten nousin, kiillotin hihansuulla sädekehääni ja marssin ulos makkarista ilmoittaakseni A:lle sulosanoin lempeydestäni: "-Mene nukkuun." A:-"Ei, kyllä mä - -" "Mene."

Kuulin kuinka pihalta kuului naapureiden ääniä heidän palaillessaan baarista kotiin ja pistin kahvia tippuun, vilkaisten samalla pahansuovasti keittiön seinäkelloa joka kuitenkin yllätti minut myötämielisyydellään täysin, viisareiden näyttäessä kellon olevan kuusi. Prosessoin asiaa hetken. Kello olikin siis talviaikaa viisi, A:n kännykkä (niinkuin epäilemättä kaikki kännykät nykyaikana, ellei jopa tosiaan aina) olikin siirtynyt talviaikaan itsestään. Naapuri palasikin kotiinsa todennäköisesti jatkoilta. Jippii! Kello on jo viisi! Kyllä viisi tuntuu paljon enemmän aamulta kuin neljä ja olihan kello tosiaan vanhaa aikaa jo kuusi, mikä on viime aikoina ollut oikeastaan ihan mieluisa heräämisajankohta.

Eilen aamulla tapahtui jotain mistä en ole kovinkaan ylpeä. Kello 4.15. S:n sängystä kuului reipas, 100%:sen hereillä oleva "Tä?", pian jo hiukan vaativampi "Tä! Tä! Tä!". Uniseen itkeskelyyn auttaa tutti tai vesi, mutta "Tä" tarkoittaa, että peli on menetetty. A mutisi yllätyksekseni vieressäni, että: "-Anna sille maitoo." Olin vähintäänkin hämmentynyt kehotuksesta, emmehän ole antaneet S:lle maitoa öisin enää hyvään aikaan. Menin tarjoamaan S:lle tuttia ja silittelin poikaa pinnasänkyyn nojaillen ja taistellen pitääkseni silmäni auki. S rauhoittuikin silittelyyni hyvin, mutta joka kerta kun paljas jalkapohjani irrottautui muovimatosta lähtöni merkiksi kuului "Tä". Anna sille maitoa, anna sille maitoa... Alkoi kaikumaan päässäni ja niin väsynyt kehoni teki ratkaisun, taapersin keittiöön ja lämmitin vauvalleni (1v5kk) kunnon satsin ihanan unettavaa maitoa. Ja S nukkuin puoli kahdeksaan asti. Seuraavana päivänä käydyn keskustelun myötä selvisi, että A ei suinkaan ollut ehdottanut minulle, että tarjoisin S:lle maitoa, vaan sen sijaan hän oli sanonut, että: "-Voitko sää mennä?". Väsynyt mieleni näköjään myös kuulee mitä tahtoo. Voinette silti kuvitella, millainen houkutus olisi antaa pojalle aamumaitoa jatkossakin sen mahdollisesti pitkittäessä S:n unia jopa kolmella tunnilla. Luonteen lujuutta, luonteen lujuutta. Kävi asia ihan, ihan vähän tänä aamunakin mielessä, noin niinkuin kellojen siirtämisestä johtuvaa unirytmin heittelyä tasoittaakseni (...), mutta kun jalkeilla oli kuitenkin jo myös kolme ja puoli -vuotias L, niin maidon antaminen ei (valitettavasti) tuntunut enää vaihtoehdolta.

Eilen kävimme yhdessä marketissa. Marketti-reissuilla on tarpeellisten ruokatarvikkeiden saamiseksi aina myös lisä-bonuksena mahdollisuus saada tiimi-henkeä nostatetuksi tai vaihtoehtoisesti romutetuksi. A arvostaa marketissa käydessä järjestelmällisyyttä ja minä nopeutta. Eli toisin sanottuna, minä en saa haahuilla ympäriinsä ja napata mukaan kaikkea kiinnostavaa ja listasta rajusti poikkeavaa ja A ei saa tutkia kaikenmaailman tyrnimarjatiiviste-purkkien ravinnepitoisuuksia. Pitääksemme touhun mielenkiintoisena, lähdimme sentään kiertämään kauppaa vastapäivään. Homma menikin sitten melko militanttiseksi: "-Hae sää raejuusto, mää haen säilykkeet, nähdään HeVi-osastolla." Ja sitten siellä HeVi-osastolle nyökkäiltiin toisillemme merkitsevästi ja tyytyväisinä toistemme suoritukseen, kun toinen oli ottanut juuri ne tuotteet mitkä pitikin. Pääsimme ulos marketista ennätysajassa, kellään ei mennyt hermot ja muistettiin kaikki mitä pitikin, tiimihenki oli katossa.

Tuotuamme ruokaostokset kotiin lähdimme nauttimaan kauniin aurinkoisesta säästä Rosendahlin rantaan. Rehellisyyden nimissä minulla toimi melkoisena porkkanana, reipasta ulkoilua enemmän kuvaamaan pääseminen. Musta syysauringossa kuvaaminen on ihan parasta. Heti rantaan päästyämme olin astua sateessa kastuneen viiden euron setelin päälle. Seteli! Kuinka usein maasta löytää setelin!? Tää taisi olla mun elämän toinen kerta. Tuli aika voittaja olo, vaikka onhan noissa tilanteissa aina se kääntöpuoli, että joltain se seteli on hukkunut ja häntä varmaan harmittaa. Mutta sitten toisaalta koitan ajatella niinkin, että ne joilla raha on tiukassa, pitävät rahoistaan myös tiukasti kiinni. Ja sitten aloin miettiin sitäkin, että jos se onkin joku jekku ja se raha on väärennetty. Täytyy tutkia huolella kunhan saan sen eka kuivattua. Todennäköisesti en kuitenkaan uskalla ostaa sillä mitään, paitsi ellen pyydä eka myyjää tarkistamaan setelin aitoutta ja kerro hänelle kuinka kyseinen raha on haltuuni joutunut, ettei minua sitten vain syytetä mistään sikäli seteli olisi väärennös. Mitkäköhän siihenkin on todennäköisyydet? Ja sitä paisti, kuka väärentää viiden euron setelin, eikö samalla vaivalla väärentäis heti 50 euron setelin?  Kattokaa nyt kuinka vaikeaksi voi moinen onnenpotku kääntyä!

Eilinen päivä lipui ohi ilman että teimme mitään sen kummempaa. Illalla menimme ulos ja kipaisimme L:n kanssa läheisessä naamio ja naamiaistarvike -liikkeessä ostamassa hiukan Halloween-jutskia, joita poika niin kovasti kaipaili. Meillä on aikataulullisista syistä johtuen naapureiden kanssa Halloween -naamiaiset vasta ensi viikon perjantaina, mutta mää olen mennyt tekeen jotain niinkin amatöörimaista kuin mainitsemaan L:lle asiasta jo reilua viikkoa etukäteen. Melko aloittelijamaista, myönnän. Nyt L kysyykin sitten kolmesta seitsemään kertaan päivässä, että: "Onko ne naamiaiset nyt? Onko ne tänään?" Joten helpottaaksemme odotusta haimme pojalle haamu-viirejä ja pieniä lepakoita. Tämä riittikin hetken aikaa, sitten olisi tarvinnut jo pukeutua kummitukseksi ja tehdä kurpitsa-kakkua ja tunnelmaa luodakseen valot tarvi pitää koko loppu illan sammutettuina. Sepäs olikin jännittävää (/rasittavaa).

Ei.

"Kun minä sanon ei, se myös tarkoittaa ei." Niin määkin ajattelin silloin kun L oli vauva, että kun Ei -sanotaan, niin siitä sitten pidetään kiinni. Ei on ei. Eihän se lapsi ymmärrä mitä Ei tarkoittaa, ellei siitä pidetä kiinni. Niin. Kuten nähtävästi kaikessa muussakin mitä olin päättänyt ennen lasteni syntymää tai ehkä vielä L:n vauva-aikanakin, myös tämä kohta "Ei on ei" on osoittautunut yllättävän joustavaksi. Tässä teille omien havaintojeni ja tiukan itsetutkiskelun jälkeen tehty aukikirjoitus aiheesta Hannan Ei.

"EI!" Tämä valitettavan kovalla volyymilla tuleva huuto pääsee ilmoille silloin, kun pelästyn pahanpäiväisesti ja olen täysin varma, että nyt rakasta lastani sattuu ja pahasti, "Ei" voisi tässä tilanteessa olla myös "Apua!", mutta useimmiten huomaan sen kuitenkin olevan selkärangasta helposti kumpuava ja muutenkin kovassa käytössä oleva Ei. Tilanteita jolloin tämä huuto kajahtaa ilmoille on esimerkiksi, kun lapsi kiipeää laskemaan liukumäkeä, mutta portaitten yläpäässä horjahtaakin ja alkaa kaatumaan taaksepäin, alkaa kinkeämään pois keinusta kesken vauhtien tai kurottelee pöydältä jotain kuumaa. Tämä Ei on se liian äänekäs ja liian yllättävä, joka yleenä säikäyttää lapsen niin, että tämä horjahtaa tai kaatuu, vaikka se ilman huutoa olisi ehkä ollut vältettävissä. Tämä Ei ei ole tarkoitettu niinkään kielloksi lapselle, vaan kielloksi universumille: "EI! Älä satuta lastani!"

"Ei!" Tämä Ei on jämäkkä. Tätä käytetään silloin, kun lapsi tekee jotain niin väärää, että on aivan sama mikä homma äidillä on kesken, hän on sen valmis keskeyttämään pitääkseen huolen siitä, että Ei menee perille ja kielletty touhu loppuu välittömästi. Tämän Ei:n uskottavutta lisää äänenpaino sekä -voimakkuus ja vakava ilme. Tätä Ei:tä käytetään esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa: Lapsi lyö tai potkii tai jollain muulla tavoin satuttaa veljeään tai jotain toista lasta. Lapsi puree äitiään tai lapsi hakkaa metalli- tai puuesineellä televisiota ja omalla kohdallani jo usein ennenkin esille noussut asia - ne verhot. Ikinä, koskaan, en ole vain seurannut sivusta kun verhoja kiskotaan alas, vaan menen keskeyttämään sen aina välittömästi.

"Ei saa!" Jos on aikaa sanoa saa -sana Ei:n perään ei voi olla hengen hätä. Tätä ilmaisua käytetään esimerkiksi tilanteissa, joissa heitellään kovia esineitä ympäriinsä tai pieni lapsi kiipeää pöydälle. "Ei saa!":lla pelataan aikaa, kiinnitetään lapsen huomio, että päästään paikalle laukaisemaan tilanne. Yleensä "Ei saa!":ta seuraa "Ei!".

"Hei ihan oikeesti, ei!" Tätä äiti käyttää esimerkiksi tiskatessaan ja katsellessaan kuinka lapset sillä välin heittelevät keittiövälineitä pois keittiön vetolaatikoista tai sohvatyynyjä sohvalta tai silloin, kun äiti koittaa imuroida ja joku käy koko ajan irroittamssa pistokkeen pistorasiasta. Tämä on enemmänkin kehotus kuin käsky. Yleensä tätä käytetään silloin kun jokin ärsyttää äitiä ja äiti haluaisi tämän toiminnon loppuvan, muttei jaksa tai ehdi perehtymään asiaan täysillä, vaan pikemminkin haluaa ilmoittaa pojille, ettei homma ole ok ja äiti toivoisi sen loppuvan ja sikäli äidillä ei olisi just nyt homma kesken, niin äiti kyllä tulisi ja laittaisi stopin moiselle meiningille. Tällä kehotuksella ei ole yleensä pienintäkään vaikutusta.

"Ei." Tämä lakonisella äänellä koko taapero-iän jatkuvasti toisteltu hokema on pääasiassa sanan opettamista lapselle, mitään vaikutustahan sillä ei näyttäisi olevan. Sanaa käytetään sellaisissa yhteyksissä joissa äiti käy hakemassa lasta erinäisistä paikoista pois, tai ottaa häneltä jonkun kielletys asian/esineen kädestä tai suusta pois, tällöin äiti sanaa "Ei" toistelemalla toivoo lapsen joskus ymmärtävän yhteyden Ei:n ja kieltämisen välillä. Tätä Ei:tä käytetään kun taaperoa haetaan vessasta, tyhjennetään nyrkkejä mullasta ja pakataan roskia takaisin roskikseen.

"Ei, ei, älkääs nyt." On yhtä kuin olisi sanomatta yhtään mitään. Äiti ajattelee mielessään, että ei kai toi nyt periaatteessa oo hyvä homma, mutta kun äidillä on lehden luku ja kahvin juonti kesken, niin menkööt nyt. Täytyy sitä kuitenkin jotain mumista, niin voi ajatella tehneensä mielipiteensä selväksi. Tätä äiti tosiaan käyttää silloin kun hän on keskittynyt aivan johonkin muuhun kuin lapsiinsa, mutta huomaa sivusilmällä lasten riehuvan ja juoksevan ympäriinsä. Lapset saavat jatkaa touhujaan niin kauan kuin äidillä menee juoda kahvinsa tai niin kauan, että jompaan kumpaan lapsista sattuu.

"Ärrr! Ei! Lopettakaa heti paikalla! Äiti-monsteri tulee ja nappaa riiviöt syliinsä!" ... Ehkä pahin kaikista. Äidillä on hyvä päivä ja sohvalta hyppivät lapset niin iloisia, että äidin kielto-yritykset menee överiydessään leikiksi. Lapset kikattaa monsteri-äidille ja intoutuvat hyppimään entistä enemmän.

"...(ei)" Yllättävän/valitettavan usein esiintyvä ilmiö; sanaton Ei. Äiti näkee tapahtuvan jotain hiukan kiellettyä, mutta ei jostain syystä jaksa mennä tekemään asialle yhtään mitään, vaan leikkii ettei huomaa koko asiaa, sillä asia on kuitenkin sellainen, että sikäli äiti sen huomaisi, olisi hänen asia nostettava esille. Tälläisiä tilanteita on esimerkiksi jos lapsi tarkoituksella heittelee kylpiessään vettä ympäri kylppäriä, ihan sama, jos äidille tällä tavoin siunaantuu aikaa pukeutua, niin heitelkööt. Tai jos lapsi käy kotipihan puun alla puskapissalla, käykööt, eihän se periaatteessa ole (kaupungissa) ok, mutta pääasia ettei pissaa haalariinsa.

Semmosta, olkaa itsellenne lempeitä, kaikki me joskus lintsataan. Hauskaa viikonloppua!

Elämää veitsenterällä.

Moi.
Mää oon aika turvallisuuden-hakuinen. Päästyäni jonkun verran angstisesta teini-iästäni ylitse ymmärsin, että taisin niinä vuosina käyttää kaikki oljenkorteni ja hengellänsä ei kannata enää leikkiä. Tästä johtuen kaihdan vaaratilanteita ja jopa ylettömän stressaavia tilanteita, joissa kuolemanpelko on vahvasti läsnä. Näitä ovat esimerkiksi juuri se ritilä-hissiin astuminen, autolla ajaminen ja jäillä kävely (lukuunottamatta Siilinkarin kävelyä, jossa on jäällä niin paljon ihmisiä, että sikäli jää pettää juuri minun altani, niin silloin on kyllä minun aikani mennä). Tänään kuitenkin laitoin pelkoni sivuun ja päätin onnen huuman toivossa tehdä jotain rohkeaa; menin HopLoppiin yksin poikien kanssa. Kyllä, olen super-nainen vailla vertaa. Makasin aamulla sängyssä silmät kiinni ja tein mielikuva-harjoittelua: "Jos L:lle tulee pissa-hätä kun S kiipee telineellä, kuinka siitä selvitään? "Jos L joutuu paniikkiin kesken hämähäkki-telineen ja S kapuaa jossain, kuinka klaaraan tilanteen?" Vaihtoehdot eivät tuntuneet turhan monimutkaisilta ratkaista, joten päätin lähteä. Soitin vielä naapurista yhden äidin ja tyttären meille kaveriksi ja lähdimme matkaan. HopLop on mukavasti tuossa kävelymatkan päässä ja tuli hyvä ja reipas fiilis, kun aloitti päivän pikku kävelylenkillä. Naapurista mukaani ottamat kaverit eivät olleet ennen käyneet HopLopissa, ja perheen äiti totesikin kävelymatkalla, että kunhan tästä ylämaäestä selvitään, niin sitten on alamäkeä loppumatka. Hymyilin hänelle myötätuntoisesti ja sanoin, että tässä otetaan kuule vasta alkulämmöt siihen kunnon rykäykseen mikä HopLopissa odottaa.

S nukahti HopLopin parkkipaikalla vaunuihinsa ja noin kymmenen minuuttia sen jälkeen join kaikessa rauhassa pöydän ääressä kahvia ja katselin kun L juoksenteli paikasta toiseen onnessaan. Semmonen uro-teko sitten... Niinhän siinä yleensä käy, kun valmistautuu suureen katastrofiin (ja tässä siis puhutaamn katastrofista HopLop-mittakaavassa), niin kaikku sujuu paremmin kuin ikinä voisi kuvitella ja sitten kun ajattelee, että: "Piipahdampa poikien kanssa saunassa, pikku juttu!"niin johan alkaa rytiseen. Onneksi S ei sentään koko HopLop aikaa nukkunut ja sanon tämän aivan rehellisesti, sillä joskin olisin päässyt erittäin helpolla, niin olishan se nyt kurjaa, jos toinen ei olisi päässyt ollenkaan touhuamaankun siellä kun kerran oltiin.

Kun päästiin kotiin, odotti eteisen lattialla kiinostavan näköinen paketti, jossa oli minun nimeni. Kivaa! En tiedä muista, mutta koska meillä on vieläpä "Ei mainoksia" -kyltti, niin meille ei tule ikinä mitään kiinnostavaa tai värikästä postia. Aika paljon semmoista valkoista, noin puolet a4:sta kirjekuori -tyyppistä sen sijaan sitäkin enemmän. PAITSI, voi vitsi musta on kivaa kun noi lelu-kuvastot tulee nimellä, niin me saadaan ne vaikkei mainoksia tulekaan. Ne on ihan ehdottoman mukavaa selattavaa L:n kanssa. Ja vaikka oonkin yrittänyt toimia niin, ettei L:n tarvitse raha-asioita miettiä ja murehtia, poika kuitenkin on kolme-vuotias ja raha-asioiden ei mielestäni tulisi häntä koskettaa, niin silti poika selaa kuvastoja ja osoittelee kaikista näyttävimpiä leluja: "-Liian kallis, liian kallis, liian kallis." Joskus olen siis kaiketi livauttanut tämän syyksi, miksei kaupasta voi kaikkea mahdollista ostaa, yleensä koitan sanoa syyksi, että emme tarvitse sitä, tai meille ei mahdu se, tai se on liian äänekäs ja ärsyttävä tms, jostain syystä karttelen käyttää hintaa perusteluna, vaikka se sitten perimmäinen syy olisikin. Samoin kun koitan olla sanomatta jos uusi haalari rikkoutuu, että: "-Voi itku, se oli kyllä tosi kallis." tms, koska rehellisyyden nimissä L itse ei ole pyytänyt haalariaan ostettavan uutena. Ja tässä, kuten monessa muussakin asiassa pyrin siihen, että en ikinä osta pojille mitään niin kallista, ettäkö sen rikkoutuminen olisi maailman loppu. Koska ne rikkoutuu aina. Ja ja ja jos siirtyisi takaisin itse asiaan, eli eteisen lattialla odotti kivan näköinen paketti. Ravistelun periaatteella päädyin paketin sisältävän pistaasi-pähkinöitä, joten pettymys oli melkoinen kun paketista paljastuikin siskoni lähttämät hänelle tarpeettomat pinnit, jotka hän oli minulle kyllä kertonut lähettävänsä, mutta mitä en just siinä tilanteessa kuitenkaan muistanut. ( Saara, älä suotta lähetä mulle pistaasi-pähkinöitä, mää käyn varmaan itse ostamassa. <3 Niin ja kiitti pinneistä!) Pinnien lisäksi paketista löytyi pojille hauskat naamarit. L tykästyi omaansa, mutta S ei innostunut erityisesti, sillä naamarin laittohan olisi tarkoittanut tutista luopumista ja sehän nyt ei käy. Niin ja hauskoista paketeista puheenollen, me laitettiin tänään postiin kirje A:lle töihin. Se on musta hauskaa. Ja luonollisesti kirje päällystetään kaikilla uskottavuutta romuttavilla sydän ja kukka tarroilla, ihan loistavaa! Suosittelen! Jos sit laittaa kirjeen tai kortin mukaan jonkun lasten tekemän hellyyttävän jutun tai vaikka Casino-arvan, niin sit siitä jää hyvä fiilis, eikä se kirjeen nolottamis-aspekti jää päällimmäisenä mieleen.

Mitäs vielä... Niin joo, huomasin eilen katsellessani noita sivupalkkeja, että mulla on postaus-tahti laskenut aika reippaasti. Ei ole kyse siitä, ettäkö innostus olisi laantunut, vaan siitä, että mää oon hiukan priorisoinut asioita, eli käytännössä nukun päikkärit jos oon väsynyt, enkä ala kirjoittaan heti postausta kun pojat nukahtaa. Toinen syy on se, että mää olen kuin olenkin innostunut siitä telkkarin katselusta! Vaikkakin oon pistänyt merkille, että aina kun telkkarin avaa sieltä tulee Criminal Minds ja NCSI Rikostutkijat, joita kumpaakaan en katso. Olen silti antanut televisiolle uuden mahdollisuuden ja niin se vain menee, että etsivä löytää ja kyllähän sieltä jotain kivojakin ohjelmia tulee. Ehkä ihan pikkusen vaikuttaa sekin, ettei tule näin syksyn hämärissä kuvailtua niin paljoa kuin kesällä. Ehkä tämä tahti tästä asettuu uomiinsa, kirjoittelen silloin kun on aikaa. Asiaahan ei missään nimessä tarvitse olla.

Junailua.

Koskakohan sitä oppis, että sikäli aamulla tekee mieli klementiiniä (/mandariinia/satsumaa, mitä ne appelsiinia pienemmät nyt onkaan), niin kyseisen hedelmän nauttiminen kannattaa ihan tosissaan ajoittaa joko ennen hammaspesua tai vaihtoehtoisesti reippaasti sen jälkeen. Wohou. Klementiinit on yksi asia, joka auttaa mua jaksaan tämän tulppaanittoman kauden, mutta nyt tää mun ja klementtiinien kauden-avaus ei ollut kyllä mitenkään hurmiollinen. Tosin eivät noi klementiinit taida muutenkaan velä ihan parhaillaan olla. Ja lisäyksenä asiaan tahtoisin vielä mainita, että näitä appelsiineja pienempiä oransseja hedelmiä ei myöskään kannata missään tapauksessa nauttia kaakaon kera. Tavallaanhan voisi jo kokeilemattakin olettaa etteivät nämä kaksi varsinaisesti täydennä toisiaan, mutta jostain syystä oon joskus tullut sen testanneeksi ja hyvänen aika miten karski makuelämys. Eikä suinkaan karski sillä tavalla, että onhan tämä nyt karski, mutta ehkä tästä oppii nauttimaan, niinkuin oli esimerkiksi punajuurisalaatti ruisleivän päällä (joka muuten on nykyään mun lemppari), vaan ihan vaan karski ja paha. Ei tule toimiin koskaan. Samoin kun mun on vaikea uskoa sitä omalta kohdaltani myöskään pipareista ja sinihomejuustosta, ihan oikeesti, mää oon maalta ja juontaakohan se sitten sieltä, että koen vahvasti, että makeat ja suolaiset tulisi pitää erillään. Paitsi ananasta saa laittaa pizzaan. Enkä mää halua loukata maalta kotoisin olevia, it's not you, it's me, I get it.

Meillä olikin hiukan erilainen ilta eilen, kun meillä vietettiin merkkipäivää, jonka kunniaksi olin pyytänyt naapureita ottamaan pojat illaksi hoitoon. Sanottakoon nyt, että ei ollut kummankaan pojan merkkipäivä, se olisi ollut ehkä hiukan tahditonta. Me mentiin sitten A:n kanssa ravintolaan syömään jonka jälkeen mentiin vielä pelaan uhkapelejä. ... ... Totaaa, määhän en ikinä pelaa edes noita hedelmäpelejä, kun mua alkaa harmittaan ihan hirveesti jos mää en voita. Joskus kun oon hulvattomalla tuulella saatan laittaa jonnekin Valintatalon jokeri-pokeriin euron ja pelailen sitä sitten sillä minimi (20 senttiä?) panoksella aikani (eli viisi peliä.). En ymmärrä kuinka kenelläkään on niin rautaiset hermot, että koittaa tuplata, sen oon ehkä tehnyt elämässäni kerran kun jollain laivareissulla oon uhkunut itsevarmuutta, mutta muuten en koskaan. No, eilen kuitenkin kun käveltiin ravintolasta kotiin, huomattiin joku pelipaikka (Täyspotti tai vastaava) ja mentiin reteesti sisään, että kerrankos sitä. No voi vitsi, eihän siellä ollut mitään pelipöytiä tai pukuihin sonnustautuneita ruletin pyörittäjiä. Whomp whomp whomp. Samoja hedelmäpelejä kuin Valintatalossakin. Reteys karisi aika nopeasti, varsinkin kun huomattiin, ettei meillä ollut käteistä kun ehkä 3,40e. Tai siis mulla oli. Annoin A:lle euron ja pidin loput itse. Aloin sitten ihan mahdottomaksi ja pistin ekassa pelissä panokseksi euron, mutta se ei sitten kuitenkaan oikein lähtenyt rullaan ja pian pelailin taas tutusti 20 sentin panoksella, ei sekään kyllä tulosta tuottanut, mutta sainpahan pelailla pidempään.

Haettiin pojat ja Sampo oli jo syönyt iltapuuronkin, joten sain melkein vain kantaa pojan sänkyynsä nukkuun. Oli aikas ihanan rento ilta keskellä viikkoa. Mun äänikin on palautunut jo aika hyvin, varmaan siksi kun erityisesti A on kehottanut mua lepuuttaan ääntäni ja oleen puhumatta. Vähän tahditonta. Luojan kiitos ääni tosiaan kulki eilen illalla jotenkuten, ettei A:n tarvinnut illastaa puhumattoman vaimon kanssa, sehän oliskin ollut ihan kurjaa. Huh, aika hulvatonta.

Tänään lähdettiin aamulla poikien kanssa rautatieasemalle katseleen junia. Haettiin matkalta karjalanpiirakat evääksi, ettei tarvi nälän takia lähteä kesken kaiken pois. Pikku vinkki muuten kaikille, sikäli kaipaat myötätuntoa ja sympatiaa, ota lapsesi ja lähde tallusteleen rautatieasemalla. Nähtävästi ihmisillä ei olekaan tapana vain hengailla siellä, joten kaikki luulevat mun ja poikien olevan lähdössä reissuun ja jostain syystä minulle tuli sellainen olo, kuin olisin saanut osakseni valtavasti myötätuntoa. Koska en kuitenkaan ollut lähdössä mihinkään eikä tuleva junamatka näin ollen ahdistanut vaan hymyilin iloisesti ja hassuttelin innoissaan olevan L:n kanssa, mikä tietenkin lisäsi oletetun perhematkamme idyllistä fiilistä ja ihmiset hymyilivät meille mitä rohkaisevimmin. Ihan mahtavaa. Toki vedän rajan siihen, että jos joku kysyy, niin kerron, ettemme me minnekään ole menossa, enkä ala sepittään mitään matkakuvioita. En kai nyt sentään.

Muuten junia oli taas kiva katsella, satuttiin mestoille vieläpä tasan aikaan, jolloin olen huomannut junaliikenteen olevan asemalla vilkkaimillaan (joskus ollaan paleltu ja katseltu junakiskoja ja pulujakin..), mutta L:n kysymykset alkaa oleen jo hiukan turhan kinkkisiä. "-Miksi tossa on tuuletin?", "-Miksi toi kulkee väärinpäin?", "-Mikä on toi, mikä on tää, miksi se tekee noin?" jne. L kysyi myös, että miksi oven painikkeessa on valo. "-Koska se on vähän samanlainen kuin hississä, että sitten kun sen painaa niin valo syttyy." Okei, myönnän, että vastaukseni oli melko hatara ja no, väärä, ottaen huomioon, että valo ensinnäkin paloi kokoajan ja samaan lopputulokseen tuli myös L vastaukseni kuultuaa, jolloin hän ehdotti, että ehkä valo on siksi, että napin näkee myös pimeässä. Just tollasta typerää viisastelua ja pikkuvanhuutta, valo kun valo, väliäkö sillä. Keräilinkin sitten egoni pirstaleet asemalaiturilta ja lähdettiin kotiin.

Aika mieltä ylentävää, kun asemalta lähtiessä L sanoi, että: "-Sepä oli hauskaa!", siitä tuli kyllä hyvä mieli.
Koko kotimatkan L puhui, että kotona leikitään sitten junaleikkiä ja kun poika käppäili kaikkien leikkipuistojenkin ohi päämääränään vain koti ja junaleikki, niin sitähän sitten leikittiin. Minä olin lipuntarkastaja (käytän aika varovaisesti leikeissä niinkin vaikeita sanoja kuin konduktööri, varsinkin kun L on tänään jo monta kertaa pyytänyt minua katsomaan korsettiaan, eli konserttiaan.) ja pojat ja pehmolelut matkustajia. Kiva päivä ja tekemiset on ollut mukavaa vaihtelua ihan peruskauraan verrattuna.

Äänettömällä.

Moikka!
Pahoittelut hiljaiselosta, sikäli yhtään lohduttaa niin jos nyt on ollut hiljaista täällä blogin puolella, niin on kyllä ollut täällä kotonakin. Tai siis muuten meno jatkuu yhtä äänekkäänä kuin ennenkin, mutta musta ei lähde pihaustakaan ääntä, no ehkä just se pihaus. Aamupäivällä tuli vielä jotenkuten puhetta, mutta kun mun pikkuveli soitti iltapäivällä oli hän jo varsin vaikuttunut käheydestäni, varmistettuaan eka että puhelimessa todellakin olen minä eikä hän ole vahingossa soittanut johonkin maksulliseen palveluun. Nyt pystyn puhuun vaan kuiskaamalla. Aika mielenkiintoinen kokemus on ollut hoitaa poikia ilman vakuttavaa, ehkä snadisti normaalia painokkaampaa (kovempaa) äänenvoimakkuutta. Napakka: "-Nyt lopetatte heti!" on huomattavasti tehokkaampi kuin hiljainen kuiskaava kehotus, jolle pojat aivan maksimissaan suovat nopean huvittuneen katseen jos sitäkään, mitään efektiä moisesta piipityksestä ei seuraa, paitsi mulla tietty pieni turhautuminen.

Tarpeeseen tullut viikonloppu on ollut juuri sitä mitä kaipasinkin. Olen nukkunut poikien päikkyjen ajat ja muutenkin koittanut ottaa mahdollisimman rennosti. Ihan menneen viikon kaltaista univajetta ei ole nyt tosin ollutkaan, koska pojat ovat nukkuneet jo lähes kuuteen asti. Getting there.. Lauantaina mentiin erääseen kauppakeskukseen, A meni ostaan itselleen uusia reenihousuja ja me muut hengaileen. Inasen tarpeetonta tosin oli, että me saavuttiin paikalle jo yhdeksältä, kun kauppakeskuksen liikkeistä noin 95% aukesi vasta kymmeneltä. Pääasiassa hengattiin lemmikkikaupassa, tällä kertaa en jaksanut edes esittää, että olisimme ostamassa mitään lemmikkiä, vaan kun pojat olivat saaneet katsella kaloja ja pupuja ja marsuja kyllästymiseen asti, kävin kiitokseksi siitä, että myyjä ei häätänyt meitä pois hakemassa hyllystä pikkuveljen koiralle kiinnostavan näköisen herkku-kengän ja ostin sen. (Voi hitsi, missäköhän se on?!)

Yleensähän me lähdetään kauppakeskuksista pois hiukan ärtyneinä. Yleensä jotenkin niin, että mää kysyn A:lta, että syödäänkö jotain paikan päällä ja A sanoo, ettei oo mitään järkee, kun kotona on jääkaapissa jauhelihaa odottamassa ja sit mua alkaa harmittaan, mutten oikein kehtaa näyttää harmistumista noin järkevästä ajattelusta ja sit tapahtuu jotain ja mää kadotan A:n ja toisen pojista (yleensä just jonnekin urheiluvaatekauppaan) ja sit mää soitan A:lle kun mun vastuulla oleva lapsi alkaa kitiseen, että: "-X on väsyny ja nälissään, nyt mennään, me odotetaan ulkona. Siellä sataa. Moi." Ja sit painelen samantien ulos närkästyyn siitä kun A:lla kestää ja sit hurautetaan hyvällä fiiliksellä kotiin. Jotain tän suuntasta yleensä. Tällä kertaa oli jo ihan samoja merkkejä, olin kyselly, että jos mentäis syömään jotain valmista, mutta kotona odotti kuulemma jo joku ruoka, ja sit otin molemmat pojat, kun A meni sovitteleen urheiluvaatekauppaan vaatteita ja sit soitin, että "-Nyt mennään!", mutta ulko-ovella seisoikin ihania tätejä punaisine Nenäpäivä -nenineen ja kun bongasin yhdellä naisita keräyslippaan ajattelin heti, että tässä olisi pieni tsäänssi muuttaa kurssia ja päätin kaivaa kukkarostani L:lle kolikoita annettavaksi. Koko kukkaro levahti lattialle ja mun noin 34 välttämättömintä korttia levisi levälleen lattialle, mutta saatiin me ne kolikotkin sieltä. Kun L tiputti ne lippaseen, kertoi täti, että siinä heidän pisteessään olisi lapsilla mahdollista askarrella oma helistin (pääsiäismunan muovinen pallo täytettiin makaroneilla, teipattiin kiinni ja sitten liimailtiin tarroja ja piirreltiin tussilla). Mulle melko epätyypillisesti me jäätiin siihen askarteleen ja ne tätit oli siitä niin onnellisia, kun me oltiin ensimmäisiä jotka siihen tuli, yksi täti otti meistä kuvia itselleen ja toinen säesti haitarilla vieressä. Ihan loistavaa.

Launtai-illaksi sovittiin vielä naapureitten kanssa menevämme pihaan koko porukalla ja koska ulkona on iltapäivällä ja alkuillasta jo aika ankeeta ja pimeetä, niin keitin pari termarillista kahvia mukaan ja juoksin hakeen Makuunista vielä suklaita makupaloiksi, noin niinku varmistellakseni viihtyvyyttä. Oli kyllä ihana ulkoilla pitkään ja tulla sitten suoraan iltapuurolle ja siitä pojat unille. Ei tonne ulos vaan tule oikein lähdettyä iltasin kauheen usein kun onhan siellä nyt koleeta ja kurjaa, varsinkin jos ei oo seuraa. Noin muutenkin koen ton klo.18-20 aikavälin päivän työläimmäksi. Kaikkia jo väsyttää, ei jaksais enää oikein keksiä leikkejä ja lähinnä vaan odottelee iltatoimien alkamista. Sitten kun on korrekti aika aloittaa iltatoimet, niin sehän on yhtä juhlaa (kevyen kevyt liioittelu) kun homma rullaa tasasesti eteenpäin ja lopussa kiitos seisoo, tai tässä tapauksessa nukkuu. Iltapuuro, potalla käynti, hammaspesu, univaatteet, vähän vettä, halit ja pusut ja poika sänkyyn. Tadaa!

Sunnuntain ohjelma oli varsin poikkeuksellinen, sillä olimme jo vajaata kahta kuukautta aikaisemmin sopineet serkkuni yllätys-synttäreistä, jonne paukautimme tyttöporukalla iltapäivällä, ilmoittamatta. Mulla alkoi kuume nouseen just ennenkuin kuin mun piti lähtee juhliin, mutta en halunnut jäädä kemuista poiskaan, joten napsin särkylääkkeitä ja vitamiineja ja toivoin parasta. Hyvin juhlat sujuikin myöhään yöhön, saunoen, syöden, juoden, tanssien, laulaen ja jutellen, Tosi kivaa! Aamulla heräsin sitten kovaan kurkkukipuun, ja aloitin päivän reippaasti Finrexinillä. Sellaista tänne. Mitäs muille?

Pahoittelut (taas) kun kuvat ei oikein liity tekstiin. Kuvia on kyllä Nenäpäivä-askarteluista ja mun serkun kemuista jne, mutta a) ne on pokkarilla otettuja ja siksi vähän epätarkkoja b) en oo huomannut kysellä kuvissa näkyviltä ihmisiltä sopiiko kuvia tänne laittaa ja c) en halua kaikista henkilökohtaisimpia kuvia täällä julkaista. Silti tykkään, että kuvia kuitenkin on, niin koitan aina keksiä jotain kuvia tekstin sekaan laitettavaksi. Kertokaa, jos on mielipidettä asiaan, kuvilla vai voiko olla ilmankin? (Nyt musta tuntuu kyllä siltä, että oon kirjottanut tämän saman asian jo aika monta kertaa. Ei se mitään.)

Luksusta.

Hei jos jollekin ei ole vielä käynyt selväksi, niin tämä viikko on ollut tosiaan aika syvältä. Sen lisäksi, että päivä alkaa klo.4.00-5.00, on pojat olleet koko ajan jonkun verran kipeinä (Niin joo, sitä kuumeilua seurasi sitten ihan perus nuha ja yskä.), mulla itselläni on ollut sellainen olo, että olisin kanssa tulossa kipeäksi ja sokerina pohjalla: L:n kerhossa on syyslomaviikko. Musta toi, että minä itse joudun hoitamaan lapseni ja keksimään hänelle leikkejä on kaikista tahdittominta. Ei voi silti väittää, että olisin jäänyt vain tuleen makaamaan, vaan niinkuin jo aiemmin kirjoittelin, olen kyllä koittanut pysyä liikkeessä ja tsempata lähes koko ajan väsyksissä olevia poikia (ja itseäni) mahdollisen reippaseen meininkiin, ettei menisi pelkäksi kiukutteluksi.

Eilen otin kovat aseet käyttöön. Musta on ihanaa jos elämässä on jotain pientä luksusta, yleensä se on mulla joku hiukan prameempi hajuvesi tai poskipuna. Toisinaan se on se, että juon illalla lasin vaaleanpunaista kuoharia (olisko se sitten rosé-viiniä?). On nimittäin ihanaa... lopettaa päivänsä (??? Ööö, voi tulla hiukan vääriä assosiaatioita, mutta joka tapauksessa.) pieneen ylellisyyden tunteeseen kaiken sen kakan ja pissan läträämisen ja poikien rään pyyhkimisen omaan hanskaan (!) jälkeen. Tällä viikolla olen kaivannut ylellisyyttä ja itseni hemmottelua keskivertoa enemmän. Koska päivän aloittaminen ja lopettaminen kuoharilla ei tunnu jostain syystä hyvältä idealta, paukautin sen sijaan eilen aamulla kauniin valkoiseen, puhtaaseen ja lasipurkkien täyttämään kosmetikka-liikeeseen poikien kanssa. Liikkeen myyjä saattoi hiukan ihmetellä mistä paasasin tovin liikkeen edessä L:lle ennen astumistamme paikkaan sisälle, mutta tiivistettynä se meni jotakuinkin näin: "-Älä koske mihinkään. Kävele suoraan äidin osoittamaan paikkaan ja istu siinä. Seuraavaksi menemme Tiimariin ja saat valita sieltä haluamasi palkkion. Vielä kerran, älä koske mihinkään." Hellyyttävästi L istuikin valkoisella tuolilla likaisessa haalarissaan liikkeen nurkassa hievahtamatta koko sen ajan kun minä valitsin itselleni kasvojen puhdistusaineen ja päivävoiteen, siitäkin huolimatta, että tunsin sopivani paikkaan aikaslailla yhtä hyvin kuin L, päätin, että minä olen sen arvoinen. Perustelin asiaa vielä sillä, että olen pian kolmekymppinen ja minun on hyväksyttävä, ettei naamaa saa enää (jos nyt on koskaan saanutkaan) kuosiin pelkillä hauskan värisillä luomiväreillä, vaan homma tarvii aloittaa ihan perusteista. Ja täytyy kyllä sanoa, että on siinä vähän erilaista fiilistä, kun pesee kasvonsa illalla saippuan sijaan sellaisella aineella, jonka jälkeen naama ei vetäydy kuivuuttaan väkisin tiukkaan irvistykseen ja tämän jälkeen vielä levittää päivävoide, (ihan sama, jos yöksi kuuluisi laittaa joku yövoide, ei nyt sentään lähdetä maksimoimaan.) joka tuoksuu ihan naiselle.

Tänään heräsin 4.30 S:n itkuun jolloin menin hiukan optimistisena siitä, että yö saattaisi vielä jatkua viemään pojalle vettä ja tutin ja hiippaillessani pois poikien huoneesta kajahti huoneen pimeästä nurkasta käsky: "-Äiti, hoida muakin!" Se siitä sitten. Kun seitsemältä oltiin jo kylvetty ja syöty aamupalat ja leikitty ja ties mitä, päätin jatkaa luksus-teemallani joten tuumasin, että olisi hyvä hetki leikata mun hiukset, jos se vaikka piristäis. Kampaamoon menon sijaan langetin vastuun hiusteni leikkaamisesta A:lle, sillä hyväksyin nopeasti ettei taipuisuuteni yksinkertaisesti vain riitä leikkamaan itse hiuksiani tasapitkiksi takaa. Homma sujui melko näppärästi sen jälkeen, kun A ymmärsi, ettei takkuja voi väistellä ja että päänahkani on niin lähellä tunnotonta kuin päänahka nyt voi olla. Sen jälkeen kun on saanut itselleen kerran otsatukan, ei leikkaamalla, vaan repimällä hiuksiin takertuneen pyöröharjan irti tukasta, ei pikku takkujen selvitykset tunnu juuri missään.

L:lle oli varattuna lääkäriaika aamupäiväksi, tai no, klo.10.30 tuntui kyllä jo siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin aamupäivältä. S nukahti menomatkalla vaunuihin juuri niinkuin olin käsikirjoittanut. Mitä en ollut käsikirjoittanut oli, että lääkäri olisi parikymmentä minuuttia myöhässä. No, ei se mitään. Välihuomatuksena kerrotakoot, että olen ihmistyypiltäni jotain jota kuvaisin  ei-mukavuudenhaluiseksi tai ihan vaan laiskaksi, helpommin saan asiaa ehkä kuvailtua kertomalla esimerkkejä. Jos lähdemme pitkälle ajomatkalla vaikka keskellä talvea, niin siinä missä A riisuu takkinsa ja laittaa sen takakonttiin, ettei matkalla tule kuuma, niin minä istun etupenkillä takki päällä, kaulahuivi kaulassa ja mahdollisesti jopa hanskat kädessä, ei siksi että palelisin vaan siksi, etten koe olevan mitään järkeä riisua takkia pois, kun perillä sen joutuisi kuitenkin pukemaan takaisin päällensä. En myöskään viitsi käydä matkan varrella vessassa, koska mieluummin käyn vessassa vasta perillä otettuani ensiksi ulkovaatteet päältäni pois. Ymmärtänette tyypin. Tästä johtuen olin lääkärinvastaanotolla melko kuumissani neuleessa ja toppatakissa sekä arvatenkin jo melkoisen vessahädän kourissa. (Ps. Luin kerran haastattelun, jossa eräs mies kertoi, että päivä olisi hyvä aloittaa juomalla kaksi litraa vettä tyhjään mahaan. Se ei ole ehkä kotiäideille tarkoitettu vinkki.)

L:n lääkäri oli aivan neuvolan vieressä ja ajattelin olla kerrankin innovatiivinen ja mennä kysymään josko jollain neuvolantädeistä olisi aikaa antaa S:lle eräs rokote, josta kieltäydyin keväällä, koska minulle tuli siitä huono fiilis. Pikimmiten minulle kuitenkin tuli sitten huono fiilis vain siitä, etten ollut rokotetta ottanut. Neuvolantäti pyysi meitä odottamaan, että hän saisi palveltua ensiksi asiakkaansa loppuun. Täysin ymmärrettävää. Tämän jälkeen hän tuli kertomaan, että ottaisi meidät vastaan heti kun olisi antanut rokotteet ajanvaranneille. Asia kunnossa. Tämäkin täysin ymmärrettävää. Siinä vaiheessa kun S huusi täyttä päätä, kun jouduin herättämään hänet ja L "leikki" leikkipaikalla olleen tytön kanssa pitäen kuitenkin käsiään lähes koko ajan nyrkissä jopa minä päätin riisua toppatakin päältä pois. S sai rokotteensa, peräti kaksi, eikä luonnolisesti oikein välittänyt asiasta. L alkoi oleen jo melko mahdoton, olihan hän väsynyt ja pidätellyt tunteitaan jo yhden lääkärissä käynnin ajan. Taaskaan reissu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, kun sitä miettii näin jälkikäteen, mutta neuvolasta lähteissä, kun olin itse ihan puhki, S itki lohduttomasti ja rimpuili kun yritin pukea vaatteita pojan päälle ja L heitteli kamppeitaan ympäriinsä ja yritti karkailla milloin minnekin, sanoin L:lle, että: "-Nyt tottelet tai äiti alkaa itkeen." Ei taaskaan mitään huippu-hetkiä äitinä.

Kotimatkalla päätin mennä apteekkiin hakemaan L:n lääkkeen saman tien, syteen tai saveen, samaan katastrofiin, mitä näitä nyt on.. Soitin matkalla äitille L:n lääkärissä käynnin tuloksista, kun olin eka tehnyt hetken itsetutkiskelua ja päätynyt, etten purskahda todennäköisesti itkuun kuullessani äitin äänen. Piristyin puhelusta sen verran, että tsemppasin apteekissa. Koska pienessä apteekissa oli aika hiljaista päätin antaa L:n olla itse asiakas. Hän sai ottaa oman vuoronumeron ja hän odotti penkeillä itse vuoronumero, resepti ja kela-kortti kädessään minun seuratessa tilanteen kehittymistä sivummalta. Pojan vuoro tuli seuraavaksi ja ihana apteekintäti leikki kivasti mukana. Sitten asiakkaana olo alkoi tylsistyttään L:a, samoin kuin koko apteekissa olo S:a. Huutoa ja hermoilua ja pienen apteekin suosimisen haittapuolista nousi esiin se, ettei heillä ole kaikkia lääkkeitä varastossa. Resepti takaisin käteen ja pihalle. Siinä missä minun teki mieli kaartaa suorinta tein kotiin, muisti L kuitenkin kristallin kirkkaasti hänelle lääkärissä tiukan paikan tullen lupaamani suklaamunan vielä puuttuvan. Eli kauppaan. Josta ei löytynyt suklaamunia, kunnes viimemetreillä kassan vieressä pienessä hyllyssä nökötti laatikossa muutamat suklaamunat pääsiäistä odottaen. Tai todennäköisesti pääsiäistä kaiholla muistellen. Suklaamuna kourassa kotiin, isompaan apteekkiin menemiseen ei resurssini tällä kertaa enää riittänyt. Viikonloppu ei olisi voinut olla tämän viikon jälkeen kaivatumpi. 

Kärsivällisyyden kuningatar.

Mää oon tavallaan melko vaikuttunut itsestäni, sillä eilen, kolmen vuoden ja seitsemän kuukauden äitinä olon jälkeen tuli ensimmäinen kerta kun nukahdin varoittamatta niin, että pojat olivat hereillä ja minä yksin heistä vastuussa. Sen sijaan, että soimaisin itseäni nukahtamisesta, olen päättänyt onnitella itseäni siitä, että selvisin näinkin pitkälle hereillä. Se, että tämä olisi tapahtunut täysin varoittamatta, on ehkä hieman liioittelua, sillä kun istahtaa siinä tilassa missä olin sohvalle ja laittaa kädet puuskaan, on tavallaan kyllä jo valinnut unen. Mielestäni säpsähdin jo ensimmäiseen pääni retkahdukseen, mutta ihmeellisesti kello oli kuitenkin siirtynyt eteenpäin n. 30 minuuttia. Myös poikien sijainti oli kellon siirtymää vastaan, sillä kundit olivat jotakuinkin täysin niillä sijoillaan millä puolta tuntia aiemminkin. Hanna <3 Mikki Hiiri.

Voinette siis päätellä, että heräämisaika on pysynyt siinä kello viidessä. Heräämisajankohdasta johtuen on minun tehtäväni koko päivän ajan saada pojat unohtamaan oma väsymyksensä ja koittaa pitää yllä sen verran normaalia rutiinia, että saisin lapset kuitenkin illalla ihmisten aikoihin nukkumaan. Olen siis täysin vastoin kehoni viestejä ollut mahdollisimman tehokas ja pitänyt yllä tsemppihenkeä. Aina siihen asti, että A saapuu töistä kotiin. Ja vaikka aamuisin ja aamupäivisin, useimmiten vielä melko pitkälle iltapäiväänkin muistan ja tiedostan, ettei A lomaile sitä aikaa kun hän on kotoa poissa, vaan hän tekee töitä, hän tekee päätöksiä, hän on vastuussa usemman ihmisen elannosta ja hän on vastuussa oman perheensä elannosta, unohtuu tämä asia tyystin tälläisinä päivinä, ja kun mies saapuu - hälläväliä kuinka raskaan työpäivän jälkeen tahansa kotiin, on vastassa vaimo, jonka asennoituminen on se, että nyt on miehen vuoro jatkaa tästä. Asioiden, kuten: "Sää saat syödä koska haluat ja rauhassa, sää saat olla aikuisten kanssa, sun ei tarvi vastata sataan Miksi? kysymykseen, sun ei tarvi selittää miksi haalariin pissaaminen on tylsä juttu, sää saat pitää kahvitaukoja, sää saat käydä vessassa yksin ja sillon kun haluat, sää saat kulkea ovista yksin, ilman vaunuja ja eteen toikkaroivaa lasta ja sää saat tulla kotiin, missä sua odottaa lämmin ruoka, mitä sun ei ole tarvinnut tehdä. Sää saat käydä töissä." sanominen ja tottakai käyttäminen aviomiestä vastaan, tuntuu täysin kohtuulliselta.

Eilen sentään jaksoin kiitettävän reippaasti antaa miehen mennä illalla reeneihin, vaikka jälleen sisälläni elämän kohtuuttomuutta kiukutteleva vaimo huusi, että: "Mää en jaksa nukuttaa niitä yksin! Miksi mää en saa mennä reeneihin ja jättää sua hoitaan lapsia keskenäs?!" Sitten muistin syyn, A:n lukuisista kehotuksista huolimatta, mää en oo keksinyt itselleni harrastusta. Edes siinä tilassani, en keksinyt mitään järkevää argumenttia minkä nojalla olisin saanut käännettyä tämän niin, että A olisi tilanteen pahis. Melko kitkerä tappio. Äh ja pojatkin meni niin kauniisti yöunille, että asian nostaminen esille siinä vaiheessa, kun pojat nukkua tuhisi tyytyväisinä ja itse makasin sohvalla katsellen telkkaria ja syöden kaikessa rauhassa iltapalaa ja A palasi reeneistä kotiin vuolaasti kiitellen, kuinka mahtava olen kun annan hänen käydä reeneissä (hitto se mies on taitava), jotka olivat olleet tällä kertaa vieläpä erityisen mieluisat, tuntui jopa minusta kohtuuttomalta. Sen sijaan päätin jatkaa eloa sulassa sovussa, vaikkakin monologin kuunteleminen siitä, mikä käsittämätön taistelija ja kärsivällisyyden kuningatar ylimaallisilla voimavaroilla varustettuna minä olen, olisi A:n mielestä varmasti kruunannut myös hänen päivänsä.

Mitä minä sitten olen tehoillut? En oikeastaan mitään, mutta kun henkisesti käpertyisi peiton alle nukkumaan, tuntuu kaikki tästä haavekuvasta poikkeava tehoilulta. Pääasiassa minä olen puistoillut. Ja se on kyllä bonusta, että olen puistoillut tutun reviirini ulkopuolella. No, eilisessä puistossa kävin S:n odotusaikana aika paljon, koska se on aidattu ja siellä on hyvät penkit ja siellä pystyin hyvin vain paistattelemaan valtaisaa (puseron verhoamaa) vatsaani kevät-auringossa L:n touhutessa omiaan, mutta sen jälkeen kun niinkin pitkä matka on tarvinnut taittaa kahden lapsen kanssa, en ole siellä kauheasti käynyt. Puisto on myös hiukan "hienommalla" (kalliimmalla) alueella, ja mulla meni pitkään ennenkuin luotin täysin siihen, että minullakin on oikeus siellä olla ja että puisto on kaupungin puistoja, eikä vain kyseisen alueen lapsiperheille tarkoitettu. Tähän asti tuli aika harvalle ehdoin tahdoin kerrottua, että itse asiassa ollaan tultu tänne varta vasten puistoileen tuolta kosken toiselta puolelta. Täytynee alkaa käymään taas kyseisessä puistossa enemmänkin, siellä päin kuvataan vaan valitettavan usein jotain tv-sarjaa ja mua ei just ihan kauheesti huvittais päästä (/joutua) telkkariin roudatessani syksyisen kuraisia poikia aamutuimaan puistoon. Tai mikä pahinta, syksyisen kuraisia ja raivoisan suuttuneita poikia pois puistosta.

Tänään homma lähti jo aivan käsistä, kun matkasimme puistoon bussilla. Whoop whoop! Pakkasin aamulla vaunuihin kaiken mahdollisen mitä nyt päivän aikana voisi tarvita paikasta riippumatta ja olin myös henkisesti valmistautunut menemään yksin poikien kanssa HopLoppiin, mutta kas kummaa, Naapurin Rouva lapsineen sattui pihaan juuri samaan aikaan kuin me, ja lyöttäydyimme taasen heidän seuraansa ja saateltuamme ensiksi perheen tyttären päiväkodilleen hyppäsimme bussiin ja matkasimme perheen poikien päiväkodille, mistä minä menin L:n ja S.n kanssa läheiseen puistoon jonne naapurin pojatkin pian saapuivat muiden pk:laisten kanssa. Oli aika huisia ja varsin erilaista. L meinasi nukahtaa kotimatkalla vaunujen jalkatuelle ja vetelee nyt hirsiä, että jaksaa sitten touhuta illalla temppukoulussa, jonka he viettävät tällä kertaa ulkona. Kuulemma täytyy ottaa taskulamput mukaan. O-ou.

Kuvina muutama otos poikien uudesta lemppari-jutusta, jolla saa normaalisti ah, niin tyynen, oliko se termi kärsivällisyyden kuningatar mitä aiemmin käytin, pihiseen ja puhiseen lähes yhtä tehokkaasti kuin napsimalla alas niitä verhoja. Tämä ja vaatekaappien tyhjennys, poikien uusimmat lempparit!