No sitten kun en tohtinut raahata tervehtyviä lapsia aamuhämärissä puistoon, aloin järjesteleen. Aina huippu-idea aloittaa päivänsä siivoilulla. Ja mullahan se ei sitten jäänyt ihan miksikään pikku näpertelyksi vaan aloin siirtään kodin raskaimpia huonekaluja huoneesta toiseen. Loistava tuuma ujuttaa matto esim. raskaan senkin alle ja sitten vetää sen maton avulla huonekaluja paikasta toiseen. Listojen ylitys sujuu näppärästi ja lattiaan ei tule naarmuja. Eka yritin siirtää senkkiä tyhjentämättä laatikoita (tietty), mutta sitten jouduin sen verran myöntymään, että otin laatikot pois, muuten senkki ei juuri hievahtanut. Hirveetä nössöilyä. Mää en tiedä mitä pojat on aamun puuhaillut, koska L:n muutamaa "O-ou."-kommenttia lukuunottamatta en muista poikien juurikaan näyttäytyneen kesken siivoukseni. Sikäli voin siis onnitella itseäni äitinä onnistumisesta, etä pojille on kyllä jonkun sortin itsesuojeluvaisto kehittynyt.
Kun koti oli yhdeksään mennessä muuttanut ulkonäköään melko dramaattisesti lähdimme ulos. Ulos mennessä mun oli vielä pakko päästä viemään tuuletin kellarin häkkivarastoon. Siis pakko. Just sillon, vaunujen kanssa ulos lähteissä. Eihän se olekaan kun kuukauden nököttänyt tossa olohuoneen nurkassa tarpeettomana, ja tänään oli sitten se päivä, kun mun piti päästä se poikien kanssa viemään. Muuten ei ollut mitään mutkia matkassa, mutta painoin takapuolellani vahingossa hissin hälytysnappia ja sain slaagin. Samoin L. Hyvänen aika sentään. Hitsit, kun mää en välitä hisseistä, mutta niitä ei keskustassa asuessa niin vaan vältelläkkään. Mun peruskunto olis aika paljon vaikuttavampi (nythän se on just semmonen melko vaikuttava) jos mun ei tarvis vaunujen takia käyttää hissiä, koska muuten en sinne varmaan suostuisi astumaan. Mää en ihan oikeesti tajua, kuinka kova kuoleman kaipuu on niillä ihmisillä, joka käyttää niitä vanhoja hissejä, missä on ne ritiläovet, ihan oikeesti. En ikinä. Mää olin tosiaan yhdeksännellä kuulla raskaana kun menin kerran hammaslääkäriin, ja vaikkakin hammaslääkärini sijaitsee jossain neljännessä kerroksessa, niin mielessä ei edes käynyt, että olisin astunut paikan hissiin, joka oli juurikin tälläinen ritilähissi, joka todennäköisesti hilautuu ylös yhden vaijerin ja yhden vanhan miehen käsivoimin. Hyi kamala. Haluan silti toki asua keskustassa, jossa ei ihan valtavasti ole asuntoja maan tasalla. Taannoinen hissiin jumiutumisemme olikin melkoisen traumaattinen kokemus, joskin huojentava siinä mielessä, että ei se happi sitten lopukaan sieltä hissistä. Vissiin se on vähän mahdotonta jopa.
Tylsistyttyämme pihassa touhuiluun lähdimme kävelyllä. Koitin olla rento ja opettaa poikia nauttimaan luonnon kauneudesta kehumalla puidenlehtiä kauniin värisiksi ja ihmettelimme L:n kanssa kuinka punaisiakin lehtiä on olemassa. Nostinpa jopa L:n kävelemään iloisesti pitkin kivimuuria, se oli aika kaunis elokuvakohtaus. Olin varsin tyytyväinen itseeni, sillä jos olisin päättänyt meille määränpääksi esim. jonkun puiston, olisin todennäköisesti posottanut sinne suorinta teitä, enkä olisi jäänyt paljoa lehtiä ihastelemaan. Moinen rennonletkeä tallustelu antoi kuitenkin L:lle aikaa kuunella kehoaan ja tasan puolessa välissä lenkkiä poika sanoi: "-Äiti, mulla on kakkahätä." Ja kun lapsi sanoo tämän asettaen samalla nyrkkinsä takapuolensa päälle näennäisen tulpan merkiksi, on minulla syytä epäillä asian kiireellisyyttä. No, siihen loppui lehtien ihastelu. Mulla ei ole lainkaan esim. mun sisareni omaavaa innovatiivisuutta tällaisissa tilanteissa, ja mun reaktioni on vain, että kotiin ja sukkelaan. Mun sisko saattais suunnilleen pysäyttää jonkun ohikulkijan ja kysyä, että: "-Anteeksi, asutko täällä päin? Voitaisko tulla teille kakalle, ettei tarvi ihan kokonaan keskeyttää meijän hauskaa retkeämme?" No ei ehkä ihan noin, mutta melkein. On mun sisko ainakin jossain kaupassa kysynyt, että voiko hän lainata henkilökunnan vessaa, kun lapsella on hätä. Mulla ei oo tota kykyä laisinkaan, vaan jos hätä iskee pihalla tai kaupungilla, niin kotiin ja äkkiä. Kauppakeskuksissa mää sentään maltan viedä pojan pöntölle.
Yllä olevan kuvan ottamisesta kului joitain sekunnin sadasosia, kun mäjähti ja toinen pojista lensi maahan. Toi oli vähän sellanen kaksintaistelu kuin ritareilla, jotka on hevosten selässä ja sit niillä on ne kepit aseinaan. Pojilla oli keppien sijaan käytössä kädet ja hevosen sijaan omat jalat, muuten samalla idealla mentiin. Mitä veikkaatte kumpi voitti tämän kierroksen J vai L? (L on selin kameraan.)
Että semmosta. Niin joo, ja lopultahan kävikin ilmi, että kun pääsimme kotiin L oli jo unohtanut koko kakkahädän tai sitten hetki oli muuten vaan mennyt ohi, mutta housut olivat puhtaat ja pissalla käynnin jälkeen kaikki kunnossa. Tyypillistä.
Kuvat ovat eiliseltä mummula-visiitiltä tai tarkemmin sanottuna enon pellolta. Ensimmäisen kuumeettoman päivän takia päätimme ottaa rauhallisesti, emmekä laittaa lapsia remuamaan liiaksi. Jees, sehän onkin helppoa, kun serkukset näkevät toisensa pitkästä aikaa. Kyllähän he välillä malttoivat hetkeksi pysähtyäkin.
Ja koska viikonloppuna eräs henkilö kertoi kerran sanoneensa eräälle lapselle, että aikuisena olossa parasta on se, että jälkkärin saa syödä ennen pääruokaa, niin päätin helpottaa L:n aikuiseksi kasvamisen kaipuuta tarjoilemalla hänelle tänään jälkkärin ennen ruokaa. Ja en tiedä miten tuulihattu pojan ruokahalun sitten kasvatti omiin sfääreihinsä, mutta tuulihatun syönnin jälkeen poika söi kolmen päivän syömättömyyden jälkeen kolme lautasellista ruokaa. Sillälailla
4 kommenttia:
Ihania kuvia! Ja voin muuten lisätietona kertoa, että ihan oma-aloitteisesti pojat touhusivat ja Hanna kuvasi. Perusjuttua nuo voileipä-leikit pellolla. :)
Ja mitä tulee yllättävään hätään, niin monenlaisissa paikoissa on tullut homma hoidettua. Jopa niin, että kyykyttää lasta paperin päälle ja vie paketin roskiin.
Miten se muuten voi olla aikuisenakin niin selkärangassa, että ruoka ensin? Täytyy joskus protestoida meilläkin. :)
Saara; Mulla olisi ollut aika loisto matskua lapsen yllättävään hätään liittyen tuolta pellon laidalta, mutta ajattelin hienotunteisena ihmisenä jättää laittamatta. :) Suosittelen jälkkärin nauttimista ennen pääruokaa, silloin ei tule kiire syödä ruokaa alta pois. :) Ei mekään sitä ajateltu tavaks ottaa (tai L ehkä ajatteli), mutta kerrankos sitä!
Toi kakkahätä on täälläkin ollut monesti ongelmana. Me kun mennään autolla puistoon niin sieltä ei kotiin kyllä kerkeä. Kauppakeskukseen ollaan jonkun kerran menty, mutta joka kerta on hätä mennyt ohi sinne päästyä ja iskee uudelleen kun ollaan takasin puistossa. Sitten aloin käyttää juuri tuota Saarankin mainitsemaa paperia. Kakat on tehty puistoreissuilla paperille ja paperi roskiin. Talvella se ei vaan oikein toimi..:S Tai voishan sitä mennä auton takaosastoon kakkimaan niin ois vähän lämpösempi. ;)
Hyvänen aika teillä on sopeutuvaisia lapsia! Mää voin vaan kuvitella mitä L sanois jos koittaisin saada sitä tekeen hätänsä paperille. :) L ei tohdi käydä kakalla kylässäkään juuri koskaan, tästä syystä L:n kyläreissut eivät koskaan kestä juuri vuorokautta pitempään. ;) Eilinen tapahtuma olikin sen verran ennenkuulumatonta, että täytyi ottaa asia oikein esille. :D
Lähetä kommentti