Kärsivällisyyden kuningatar.

Mää oon tavallaan melko vaikuttunut itsestäni, sillä eilen, kolmen vuoden ja seitsemän kuukauden äitinä olon jälkeen tuli ensimmäinen kerta kun nukahdin varoittamatta niin, että pojat olivat hereillä ja minä yksin heistä vastuussa. Sen sijaan, että soimaisin itseäni nukahtamisesta, olen päättänyt onnitella itseäni siitä, että selvisin näinkin pitkälle hereillä. Se, että tämä olisi tapahtunut täysin varoittamatta, on ehkä hieman liioittelua, sillä kun istahtaa siinä tilassa missä olin sohvalle ja laittaa kädet puuskaan, on tavallaan kyllä jo valinnut unen. Mielestäni säpsähdin jo ensimmäiseen pääni retkahdukseen, mutta ihmeellisesti kello oli kuitenkin siirtynyt eteenpäin n. 30 minuuttia. Myös poikien sijainti oli kellon siirtymää vastaan, sillä kundit olivat jotakuinkin täysin niillä sijoillaan millä puolta tuntia aiemminkin. Hanna <3 Mikki Hiiri.

Voinette siis päätellä, että heräämisaika on pysynyt siinä kello viidessä. Heräämisajankohdasta johtuen on minun tehtäväni koko päivän ajan saada pojat unohtamaan oma väsymyksensä ja koittaa pitää yllä sen verran normaalia rutiinia, että saisin lapset kuitenkin illalla ihmisten aikoihin nukkumaan. Olen siis täysin vastoin kehoni viestejä ollut mahdollisimman tehokas ja pitänyt yllä tsemppihenkeä. Aina siihen asti, että A saapuu töistä kotiin. Ja vaikka aamuisin ja aamupäivisin, useimmiten vielä melko pitkälle iltapäiväänkin muistan ja tiedostan, ettei A lomaile sitä aikaa kun hän on kotoa poissa, vaan hän tekee töitä, hän tekee päätöksiä, hän on vastuussa usemman ihmisen elannosta ja hän on vastuussa oman perheensä elannosta, unohtuu tämä asia tyystin tälläisinä päivinä, ja kun mies saapuu - hälläväliä kuinka raskaan työpäivän jälkeen tahansa kotiin, on vastassa vaimo, jonka asennoituminen on se, että nyt on miehen vuoro jatkaa tästä. Asioiden, kuten: "Sää saat syödä koska haluat ja rauhassa, sää saat olla aikuisten kanssa, sun ei tarvi vastata sataan Miksi? kysymykseen, sun ei tarvi selittää miksi haalariin pissaaminen on tylsä juttu, sää saat pitää kahvitaukoja, sää saat käydä vessassa yksin ja sillon kun haluat, sää saat kulkea ovista yksin, ilman vaunuja ja eteen toikkaroivaa lasta ja sää saat tulla kotiin, missä sua odottaa lämmin ruoka, mitä sun ei ole tarvinnut tehdä. Sää saat käydä töissä." sanominen ja tottakai käyttäminen aviomiestä vastaan, tuntuu täysin kohtuulliselta.

Eilen sentään jaksoin kiitettävän reippaasti antaa miehen mennä illalla reeneihin, vaikka jälleen sisälläni elämän kohtuuttomuutta kiukutteleva vaimo huusi, että: "Mää en jaksa nukuttaa niitä yksin! Miksi mää en saa mennä reeneihin ja jättää sua hoitaan lapsia keskenäs?!" Sitten muistin syyn, A:n lukuisista kehotuksista huolimatta, mää en oo keksinyt itselleni harrastusta. Edes siinä tilassani, en keksinyt mitään järkevää argumenttia minkä nojalla olisin saanut käännettyä tämän niin, että A olisi tilanteen pahis. Melko kitkerä tappio. Äh ja pojatkin meni niin kauniisti yöunille, että asian nostaminen esille siinä vaiheessa, kun pojat nukkua tuhisi tyytyväisinä ja itse makasin sohvalla katsellen telkkaria ja syöden kaikessa rauhassa iltapalaa ja A palasi reeneistä kotiin vuolaasti kiitellen, kuinka mahtava olen kun annan hänen käydä reeneissä (hitto se mies on taitava), jotka olivat olleet tällä kertaa vieläpä erityisen mieluisat, tuntui jopa minusta kohtuuttomalta. Sen sijaan päätin jatkaa eloa sulassa sovussa, vaikkakin monologin kuunteleminen siitä, mikä käsittämätön taistelija ja kärsivällisyyden kuningatar ylimaallisilla voimavaroilla varustettuna minä olen, olisi A:n mielestä varmasti kruunannut myös hänen päivänsä.

Mitä minä sitten olen tehoillut? En oikeastaan mitään, mutta kun henkisesti käpertyisi peiton alle nukkumaan, tuntuu kaikki tästä haavekuvasta poikkeava tehoilulta. Pääasiassa minä olen puistoillut. Ja se on kyllä bonusta, että olen puistoillut tutun reviirini ulkopuolella. No, eilisessä puistossa kävin S:n odotusaikana aika paljon, koska se on aidattu ja siellä on hyvät penkit ja siellä pystyin hyvin vain paistattelemaan valtaisaa (puseron verhoamaa) vatsaani kevät-auringossa L:n touhutessa omiaan, mutta sen jälkeen kun niinkin pitkä matka on tarvinnut taittaa kahden lapsen kanssa, en ole siellä kauheasti käynyt. Puisto on myös hiukan "hienommalla" (kalliimmalla) alueella, ja mulla meni pitkään ennenkuin luotin täysin siihen, että minullakin on oikeus siellä olla ja että puisto on kaupungin puistoja, eikä vain kyseisen alueen lapsiperheille tarkoitettu. Tähän asti tuli aika harvalle ehdoin tahdoin kerrottua, että itse asiassa ollaan tultu tänne varta vasten puistoileen tuolta kosken toiselta puolelta. Täytynee alkaa käymään taas kyseisessä puistossa enemmänkin, siellä päin kuvataan vaan valitettavan usein jotain tv-sarjaa ja mua ei just ihan kauheesti huvittais päästä (/joutua) telkkariin roudatessani syksyisen kuraisia poikia aamutuimaan puistoon. Tai mikä pahinta, syksyisen kuraisia ja raivoisan suuttuneita poikia pois puistosta.

Tänään homma lähti jo aivan käsistä, kun matkasimme puistoon bussilla. Whoop whoop! Pakkasin aamulla vaunuihin kaiken mahdollisen mitä nyt päivän aikana voisi tarvita paikasta riippumatta ja olin myös henkisesti valmistautunut menemään yksin poikien kanssa HopLoppiin, mutta kas kummaa, Naapurin Rouva lapsineen sattui pihaan juuri samaan aikaan kuin me, ja lyöttäydyimme taasen heidän seuraansa ja saateltuamme ensiksi perheen tyttären päiväkodilleen hyppäsimme bussiin ja matkasimme perheen poikien päiväkodille, mistä minä menin L:n ja S.n kanssa läheiseen puistoon jonne naapurin pojatkin pian saapuivat muiden pk:laisten kanssa. Oli aika huisia ja varsin erilaista. L meinasi nukahtaa kotimatkalla vaunujen jalkatuelle ja vetelee nyt hirsiä, että jaksaa sitten touhuta illalla temppukoulussa, jonka he viettävät tällä kertaa ulkona. Kuulemma täytyy ottaa taskulamput mukaan. O-ou.

Kuvina muutama otos poikien uudesta lemppari-jutusta, jolla saa normaalisti ah, niin tyynen, oliko se termi kärsivällisyyden kuningatar mitä aiemmin käytin, pihiseen ja puhiseen lähes yhtä tehokkaasti kuin napsimalla alas niitä verhoja. Tämä ja vaatekaappien tyhjennys, poikien uusimmat lempparit!