Luksusta.

Hei jos jollekin ei ole vielä käynyt selväksi, niin tämä viikko on ollut tosiaan aika syvältä. Sen lisäksi, että päivä alkaa klo.4.00-5.00, on pojat olleet koko ajan jonkun verran kipeinä (Niin joo, sitä kuumeilua seurasi sitten ihan perus nuha ja yskä.), mulla itselläni on ollut sellainen olo, että olisin kanssa tulossa kipeäksi ja sokerina pohjalla: L:n kerhossa on syyslomaviikko. Musta toi, että minä itse joudun hoitamaan lapseni ja keksimään hänelle leikkejä on kaikista tahdittominta. Ei voi silti väittää, että olisin jäänyt vain tuleen makaamaan, vaan niinkuin jo aiemmin kirjoittelin, olen kyllä koittanut pysyä liikkeessä ja tsempata lähes koko ajan väsyksissä olevia poikia (ja itseäni) mahdollisen reippaseen meininkiin, ettei menisi pelkäksi kiukutteluksi.

Eilen otin kovat aseet käyttöön. Musta on ihanaa jos elämässä on jotain pientä luksusta, yleensä se on mulla joku hiukan prameempi hajuvesi tai poskipuna. Toisinaan se on se, että juon illalla lasin vaaleanpunaista kuoharia (olisko se sitten rosé-viiniä?). On nimittäin ihanaa... lopettaa päivänsä (??? Ööö, voi tulla hiukan vääriä assosiaatioita, mutta joka tapauksessa.) pieneen ylellisyyden tunteeseen kaiken sen kakan ja pissan läträämisen ja poikien rään pyyhkimisen omaan hanskaan (!) jälkeen. Tällä viikolla olen kaivannut ylellisyyttä ja itseni hemmottelua keskivertoa enemmän. Koska päivän aloittaminen ja lopettaminen kuoharilla ei tunnu jostain syystä hyvältä idealta, paukautin sen sijaan eilen aamulla kauniin valkoiseen, puhtaaseen ja lasipurkkien täyttämään kosmetikka-liikeeseen poikien kanssa. Liikkeen myyjä saattoi hiukan ihmetellä mistä paasasin tovin liikkeen edessä L:lle ennen astumistamme paikkaan sisälle, mutta tiivistettynä se meni jotakuinkin näin: "-Älä koske mihinkään. Kävele suoraan äidin osoittamaan paikkaan ja istu siinä. Seuraavaksi menemme Tiimariin ja saat valita sieltä haluamasi palkkion. Vielä kerran, älä koske mihinkään." Hellyyttävästi L istuikin valkoisella tuolilla likaisessa haalarissaan liikkeen nurkassa hievahtamatta koko sen ajan kun minä valitsin itselleni kasvojen puhdistusaineen ja päivävoiteen, siitäkin huolimatta, että tunsin sopivani paikkaan aikaslailla yhtä hyvin kuin L, päätin, että minä olen sen arvoinen. Perustelin asiaa vielä sillä, että olen pian kolmekymppinen ja minun on hyväksyttävä, ettei naamaa saa enää (jos nyt on koskaan saanutkaan) kuosiin pelkillä hauskan värisillä luomiväreillä, vaan homma tarvii aloittaa ihan perusteista. Ja täytyy kyllä sanoa, että on siinä vähän erilaista fiilistä, kun pesee kasvonsa illalla saippuan sijaan sellaisella aineella, jonka jälkeen naama ei vetäydy kuivuuttaan väkisin tiukkaan irvistykseen ja tämän jälkeen vielä levittää päivävoide, (ihan sama, jos yöksi kuuluisi laittaa joku yövoide, ei nyt sentään lähdetä maksimoimaan.) joka tuoksuu ihan naiselle.

Tänään heräsin 4.30 S:n itkuun jolloin menin hiukan optimistisena siitä, että yö saattaisi vielä jatkua viemään pojalle vettä ja tutin ja hiippaillessani pois poikien huoneesta kajahti huoneen pimeästä nurkasta käsky: "-Äiti, hoida muakin!" Se siitä sitten. Kun seitsemältä oltiin jo kylvetty ja syöty aamupalat ja leikitty ja ties mitä, päätin jatkaa luksus-teemallani joten tuumasin, että olisi hyvä hetki leikata mun hiukset, jos se vaikka piristäis. Kampaamoon menon sijaan langetin vastuun hiusteni leikkaamisesta A:lle, sillä hyväksyin nopeasti ettei taipuisuuteni yksinkertaisesti vain riitä leikkamaan itse hiuksiani tasapitkiksi takaa. Homma sujui melko näppärästi sen jälkeen, kun A ymmärsi, ettei takkuja voi väistellä ja että päänahkani on niin lähellä tunnotonta kuin päänahka nyt voi olla. Sen jälkeen kun on saanut itselleen kerran otsatukan, ei leikkaamalla, vaan repimällä hiuksiin takertuneen pyöröharjan irti tukasta, ei pikku takkujen selvitykset tunnu juuri missään.

L:lle oli varattuna lääkäriaika aamupäiväksi, tai no, klo.10.30 tuntui kyllä jo siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin aamupäivältä. S nukahti menomatkalla vaunuihin juuri niinkuin olin käsikirjoittanut. Mitä en ollut käsikirjoittanut oli, että lääkäri olisi parikymmentä minuuttia myöhässä. No, ei se mitään. Välihuomatuksena kerrotakoot, että olen ihmistyypiltäni jotain jota kuvaisin  ei-mukavuudenhaluiseksi tai ihan vaan laiskaksi, helpommin saan asiaa ehkä kuvailtua kertomalla esimerkkejä. Jos lähdemme pitkälle ajomatkalla vaikka keskellä talvea, niin siinä missä A riisuu takkinsa ja laittaa sen takakonttiin, ettei matkalla tule kuuma, niin minä istun etupenkillä takki päällä, kaulahuivi kaulassa ja mahdollisesti jopa hanskat kädessä, ei siksi että palelisin vaan siksi, etten koe olevan mitään järkeä riisua takkia pois, kun perillä sen joutuisi kuitenkin pukemaan takaisin päällensä. En myöskään viitsi käydä matkan varrella vessassa, koska mieluummin käyn vessassa vasta perillä otettuani ensiksi ulkovaatteet päältäni pois. Ymmärtänette tyypin. Tästä johtuen olin lääkärinvastaanotolla melko kuumissani neuleessa ja toppatakissa sekä arvatenkin jo melkoisen vessahädän kourissa. (Ps. Luin kerran haastattelun, jossa eräs mies kertoi, että päivä olisi hyvä aloittaa juomalla kaksi litraa vettä tyhjään mahaan. Se ei ole ehkä kotiäideille tarkoitettu vinkki.)

L:n lääkäri oli aivan neuvolan vieressä ja ajattelin olla kerrankin innovatiivinen ja mennä kysymään josko jollain neuvolantädeistä olisi aikaa antaa S:lle eräs rokote, josta kieltäydyin keväällä, koska minulle tuli siitä huono fiilis. Pikimmiten minulle kuitenkin tuli sitten huono fiilis vain siitä, etten ollut rokotetta ottanut. Neuvolantäti pyysi meitä odottamaan, että hän saisi palveltua ensiksi asiakkaansa loppuun. Täysin ymmärrettävää. Tämän jälkeen hän tuli kertomaan, että ottaisi meidät vastaan heti kun olisi antanut rokotteet ajanvaranneille. Asia kunnossa. Tämäkin täysin ymmärrettävää. Siinä vaiheessa kun S huusi täyttä päätä, kun jouduin herättämään hänet ja L "leikki" leikkipaikalla olleen tytön kanssa pitäen kuitenkin käsiään lähes koko ajan nyrkissä jopa minä päätin riisua toppatakin päältä pois. S sai rokotteensa, peräti kaksi, eikä luonnolisesti oikein välittänyt asiasta. L alkoi oleen jo melko mahdoton, olihan hän väsynyt ja pidätellyt tunteitaan jo yhden lääkärissä käynnin ajan. Taaskaan reissu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, kun sitä miettii näin jälkikäteen, mutta neuvolasta lähteissä, kun olin itse ihan puhki, S itki lohduttomasti ja rimpuili kun yritin pukea vaatteita pojan päälle ja L heitteli kamppeitaan ympäriinsä ja yritti karkailla milloin minnekin, sanoin L:lle, että: "-Nyt tottelet tai äiti alkaa itkeen." Ei taaskaan mitään huippu-hetkiä äitinä.

Kotimatkalla päätin mennä apteekkiin hakemaan L:n lääkkeen saman tien, syteen tai saveen, samaan katastrofiin, mitä näitä nyt on.. Soitin matkalla äitille L:n lääkärissä käynnin tuloksista, kun olin eka tehnyt hetken itsetutkiskelua ja päätynyt, etten purskahda todennäköisesti itkuun kuullessani äitin äänen. Piristyin puhelusta sen verran, että tsemppasin apteekissa. Koska pienessä apteekissa oli aika hiljaista päätin antaa L:n olla itse asiakas. Hän sai ottaa oman vuoronumeron ja hän odotti penkeillä itse vuoronumero, resepti ja kela-kortti kädessään minun seuratessa tilanteen kehittymistä sivummalta. Pojan vuoro tuli seuraavaksi ja ihana apteekintäti leikki kivasti mukana. Sitten asiakkaana olo alkoi tylsistyttään L:a, samoin kuin koko apteekissa olo S:a. Huutoa ja hermoilua ja pienen apteekin suosimisen haittapuolista nousi esiin se, ettei heillä ole kaikkia lääkkeitä varastossa. Resepti takaisin käteen ja pihalle. Siinä missä minun teki mieli kaartaa suorinta tein kotiin, muisti L kuitenkin kristallin kirkkaasti hänelle lääkärissä tiukan paikan tullen lupaamani suklaamunan vielä puuttuvan. Eli kauppaan. Josta ei löytynyt suklaamunia, kunnes viimemetreillä kassan vieressä pienessä hyllyssä nökötti laatikossa muutamat suklaamunat pääsiäistä odottaen. Tai todennäköisesti pääsiäistä kaiholla muistellen. Suklaamuna kourassa kotiin, isompaan apteekkiin menemiseen ei resurssini tällä kertaa enää riittänyt. Viikonloppu ei olisi voinut olla tämän viikon jälkeen kaivatumpi.