Valintoja, valintoja.

Mulla on niin mun kirjoituksessa, puheessa kuin elämisessänikin adjektiivien etuliitteitä helposti enemmän kuin itse adjektiiveja. Siksi olen yleensä joko super-onnellinen, mega-ärsyyntynyt tai extra-iloinen. Harvemmin mitään tämän neutraalimpaa. Ja useimmiten jos mulle soittaa, mulle on just tapahtunut jotain erityisen mullistavaa josta syystä olen sitten joko super-onnellinen tai mega-ärsyyntynyt. Ja tämä mullistava asia voi olla vaikka se Me Naisten tilaaminen. Sikäli minulla olisi näyttelijänlahjoa (ja muita alan edellytyksiä) olisin draamantajullani voittanut jo varmaan useita palkintoja. Mutta nyt teatraalisen vaikuttavista edesottamuksistani pääsee nauttimaan pääasiassa perheeni, usein hyvinkin hämmentynyt yleisöni siis, olenhan oman elämäni super-sankari ja draama-kuningatar. Läheiseni ovat varmasti jo tottuneet tähän etuliitteilläni maksimoimiseen, mutta sikäli kaikki lukijat eivät minua henkilökohtaisesti tunne, niin ei syytä huoleen, olen tunteitteni vuoristorataan nähden hyvinkin tasapainoinen ihminen.

Ja sitten itse asiaan. Sain eilen pelätyn puhelun: "-Tiina xxx, täältä xxx ammattikorkeakoulusta, xxx -koulutusohjelmasta hei! Sinulla loppuu vuodenvaihteessa opinto-oikeus, tuletko siis jatkamaan opintojasi?" Samaan aikaan S veti minua housunpuntista ja vessasta kaikui L:n vaativa huuto: "Pesemään!" Voi Tiina-raukkaa, ei arvannut nainen, minkä elämän pohdinnan äärelle hän joutuisikaan soittaessaan opintonsa jäihin laittaneelle opiskelijalle. Ravistin S:n irti puntista, vein L:lle kirjan, huokaisin syvään ja aloitin.

Kerroin, kuinka en olisi ikinä uskonut rakastavani kotiäitiyttä näin paljoa, kuinka nautin siitä, että minulla on mahdollisuus olla poikien kanssa kotona. Kerroin, että opiskelemani ala ei tuntunut alun alkaenkaan minulle omalta, ja kuinka huonoa omaatuntoa olen potenut, että vein jonkun toisen, mahdollisesta alasta kovinkin innostuneen opiskelupaikan. Kerroin, etten olisi ikinä uskonut, että minua ja A:ta kohtaa niin hyvä onni, että jo 10 kuukauden päästä siitä, kun päätimme, että lapsi saa tulla, lapsi oli jo sylissämme. Ja kuinka moinen onni kohtasi meitä toisenkin kerran, silloin sentään pienellä viiveellä. Kerroin, kuinka toivottomalta tuntuisi aloittaa opiskelu, josta on jäljellä kaikista rankin osuus; pitkät harjoittelut ja opinnäytetyö, jos ei ole lainkaan motivaatiota. Kerroin, että lopettaakseni kotiäitinä olemisen tarvitsisin siihen painavan syyn, mitä kyseisen alan opiskelu ei minulle ole. Kerroin, että suurin syy miksi tulisin takasin, on se, etten haluaisi heittää hukkaan sitä, että pääsin lääkelaskuista ensimmäisellä yrittämällä läpi ja että en sitten kuitenkaan haluaisi, että terveydenhuollossa on minua hoitamassa ihminen, joka suoritti lääkelaskut käsittämättömällä mäihällä. Kerroin kuinka minusta tuntuu tyhmältä heittää hukkaan 1,5-2 vuoden opiskelut, mutta vielä tyhmempää olisi hukata elämästään toinen samanmoinen opiskelemalla alaa joka ei kiinnosta. Kuunneltuaan asiani loppuun, uskoisin, että myös Tiina kiitteli onneaan, etten ole hänen oppilaakseen tulossa tammikuusta alkaen. Sen sijaan menen palauttamaan avaimet varmaan ensi viikolla.

Vaikka tiedänkin, että päätökseni oli minulle oikea, oli minulla silti eilen ihan epäonnistunut-luuseri-koulunkeskeyttäjä- vätys -olo. Tuppaan ahdistumaan päätöksen teosta usein aika paljon, varsinkin tälläisissä asioissa, missä minun ihan oikeasti tarvitsee tehdä päätös itse, enkä voi kysyä muilta mielipidettä, tai voin, mutta aika harva antaa tiukkaa mielipidettään tälläiseen asiaan. (Äiti saa olla tällä hetkellä kiitollinen, että on Italiassa, enkä voinut häiriköidä häntä asian tiimoilta.) Onneksi käy kuitenkin aina niin, että kun päätöksen lopulta teen ahdistus katoaa, enkä jää jossittelemaan. Viime yönä heräsin vielä 2,5 tunniksi vatvomaan asiaa, mutta kantani pysyi. Tätä aikaa poikien kanssa en saa ikinä takaisin, mutta opiskelemaan kyllä voin mennä myöhemminkin, ja mikä parasta opiskelemaan alaa josta olen kiinnostunut. Silläkin on merkitystä, etten ole eläessäni kokemut tekeväni mitään näin tärkeää ja no, merkityksellistä kuin juuri nyt. Olen kylläkin sanonut jokusen kerran kuluneen 3,5 vuoden aikana, että sikäli minulla olisi odottamssa mielekäs työ ja kivat työkaverit, olisin lähtenyt kotoa jo monta kertaa, no, en tiedä, ehkä en sittenkään. Ainakin nyt päätös oli sentään sitä valintaa helpompi.

Tämä ei missään nimessä ole kannanotto mihinkään. Minulle on aivan rehellisesti ihan sama kuinka kukin omissa tilanteissaan toimii, mutta toivottavasti kenenkään ei tarvitse päätöstään katua myöhemmin ja tätä silmällä pitäen, minä päätin jäädä kotiin ja päästää Tiinan pälkähästä.