"Mennään äiti kotiin."

Ihana tunne; henkisesti maanantaissa, fyysisesti keskiviikossa.
Eilinen oli jännä päivä, aamusta alkaen vilkuilin tiheästi kelloa, että "Koska ne alkaa? Koska ne alkaa?". Olen kyllä ennenkin Linnan juhlia katsellut, yleensä vähän sivusilmällä, mutta tällä kertaa mukana oli siis peräti kaksi siskoni tekemää pukua, joka toi juhlien odottamiseen ja katsomiseen ihan omanlaista kutkutusta.

Itsenäisyyspäivän aamu valkeni ihanan valkoisena, ja uloshan oli päästävä. Valitettavasti päivä vain valkeni melko verkkaisesti, eikä ulos tehnyt mieli mennä kuitenkaan vielä pimeän aikaan, niin pistimme lämmittäen saunan. Aika erikoista olla ennen yhdeksää saunomassa, melko miellyttävää. Kun pääsimme ulos, oli melkoisen mukava yllätys, että pihaan oli tullut L:lle kaveri naapurista. Arkiaamuisin meijän piha on oikeastaan aina ihan tyhjä, mutta kiva kun se eilen aamulla täyttyi nopeesti kaikista kivoista naapureista. Ja koska lunta oli maassa oikeastaan ekaa kertaa tänä talvena sen verran, että siitä sai tehtyä lumipalloja, niin lumisotaahan oli mentävä. Näin alkutalvesta sitä jaksaa aina hullutella, tammikuun alusta asti se on sitten semmosta lumikökköjen potkimista, kun ei viitti kastella hanskoja ettei tule kylmä ja lapsiltakin kielletään lumienkelten teko ettei haalari suotta kastu.

Mää olin ala-asteella yleensä aina pesäpalloa pelatessa takakentällä ja uskoin kun opettaja sanoi mut sinne sijoittaessaan syyksi mun loistavan heittokäden. Voiko heittokäsi huonontua radikaalisti? Vai onko käynyt niinkin kurjasti, että opettaja on nakannut mut takakentälle, jotta olisin poissa jaloista? Nimittäin, vitsi mää oon surkee heittään palloo (nykyään). Se, että mulla on oikeastaan yhtä tehokas olo heitinkö sitten oikealla vai vasemmalla kädellä, on varmaankin aika huono merkki, ottaen huomioon, että olen oikea kätinen. Mää saan pallon paljon pitemmälle, jos heitän alakautta. Aika säälittävää. Mun isoveli, joka jakso mut melko tehokkaasti ottaa mukaan kaikkiin peleihin ollessani nuori, onkin tainnut olla ylpeä pikkusiskostaan teki tämä mitä hyvänsä, sillä minulla on todella vääristynyt käsitys liikunnallisista kyvyistäni. Esimerkiksi koulujen välisissä urheilukisoissa osallistuin eräänä vuonna ainakin 100 metrin juoksuun, 400 metrin juoksuun, kuulantyöntöön ja pituushyppyyn, kun en osannut valita missä olisin kaikista vahvimmillani, koinhan olevani kaikissa lajeissa jokseenkin erinomainen. Ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että osallistumiseeni nähden minulla on hurjan vähän mitään palkintolusikoita, mitaleita tai pokaaleja kaapissa. Sen sijaan minulla on hymy tyttö -patsas. ... Luokkakaverit päätti varmaan jollain välitunnilla, että: "Äänestettään kaikki Hannaa, ettei sille tule paha mieli, kun se ei ikinä voita mitään.".

Ulkoiltuamme A ja L lähti katsoon Itsenäisyyspäivän paraatia, ja mää laitoin S:n unille. Siitä tulikin mieleen, että voi pojat, kun mää inhoon lasten herättämistä kesken unien. Maanantaina, kun tuli aika lähteä hakeen L:a kerhosta, mun tarvi käydä herättelemässä S sängystään ja voi että se on inhottavaa. Joskus käy niinkin, että L tai S vetelee päikkäreitä niin pitkään, että mää alan jo katseleen kelloa ja miettiin, että yöunille meno kyllä venyy, jos en kohta käy poikaa herättämässä, mutta en mää kyllä oikeastaan koskaan raaski toista sitten kuitenkaan herättää. Saatan marssia huoneeseen vielä kohtalaisen itsevarmasti, mutta sitten kun kaveri siellä tuhisee tyytyväisenä, niin tulee peruuteltua huoneesta hiljaa pois. Jos mää ajattelen, että joku tulis herättään mut makoisilta päikkäreiltä vaan sen takia, että mää menisin illalla helposti nukkuun, niin saattaisin nostaa äläkän. Ja niin nosti maanantaina S:kin. Äläkkä jatkui aina kerholle asti, jonne olimme tulleet hiukan etuajassa ja koska koitin pitää S:n edes jotenkin tyytyväisenä siihen asti, että L.n kerho loppuu, otin meiltä kengät jalasta ja hanskat kädestä ja menimme leikkihuoneeseen. Yllätys ettei herkillään ollut S hirveesti innostunut kun hetken päästä tarvi lähtee sieltä pois ja pukeen vaatteita päälle. L ei tietenkään halunnut auttaa pukemisessaan, vaan teki uutta lempi-leikkiään, jossa hän "pamahtaa" ja valuu sitten hiljalleen lattialle, ikään kuin tyhjenevä ilmapatja, hauskaa joskus, joskus - ei niinkään. Täpötäydessä pukeutumistilassa S veti itseään kaarelle sylissäni ja huusi, samalla kun koitin laittaa kenkiä hänelle, itselleni ja L:lle ulkovaatteita. Onneksi päivä oli muuten ollut kiva, niin jaksoin hikoilla ja tapella kaikille vaatteet päälle melko reippaana, sikäli takana olisi ollut huono päivä, olisin varmaan pillahtanut poruun viimeistään kotimatkalla.

Takaisin eiliseen: Vielä viimeisenä rykäyksenä ennen Linnan juhlia menimme katsomaan ilotulitusta. Olimme paikan päällä 17.50., kun ilotulituksen piti (käsittääksemme) alkaa 18.00. Siihen kuuteen asti pojat jaksoivatkin odotella tungoksessa ihan kivasti (kuvat musta ja pojista on otettu ennen kuutta), mutta sitten alkoi kyllästyttään. S huusi ja veti itseään taasen kerran kaarelle ja L:a kyllästytti ja hän läpsi S:a naamalle ja muuta sellaista "hauskaa" mistä S ei varsinaisesti ilahtunut. Ihmisten katseista näin, että "Miksi sää oot tuonut ton itkevän puolitoista -vuotiaan katsomaan ilotulitusta?" ja "Menisittekö kotiin?", tai ainakin olin näkevinäni. Hyppyytin S:a, kutitin, leikitin, hassuttelin, ilakoin vaunuista löytyneellä pikku-traktorilla ja hyräilin, laulelin ja kuiskuttelin. Ja vaikka koko ruumiini kaipasi kotiin, en halunnut luovuttaa enää klo.18.20., kun ajattelin, että kohta sen on pakko alkaa ja sitten se on tämän arvoista. Tyhmäähän se olisi siinä vaiheessa luovuttaa, kun sitten kaikille jäisi vaan huono maku suuhun, ja S ajattelisi, että: "Minkäköhän takia ne mua noin kiusas?".

Kun ilotulitus sitten puolen (?) maissa alkoi, S hiljeni ja hänet sai laskettua takaisin vaunuihin ihmettelemään rakettien pauketta. Ja sillä sekunnilla kun sain S:n vaunuihin hyppäsi syliini käsiään korvillaan pitelevä L, joka itkua pidätellen sanoi: "Mua pelottaa kamalasti. Mää haluan kotiin. Mennään äiti kotiin.". Ja niin me menimme. A ja S jäivät katsomaan ilotulitusta, mutta me menimme kotiin minkä kintuistani pääsin. Olipas se kiva kokemus. Varsinkin kun tänään törmäsimme kaupungilla naapurin mummoon, joka ihmetteli, miksi menimme ilotulitusta katsomaan paikan päälle, kun sen kuulemma näkisi niin komeasti meidän ikkunastakin. ... Niin. No, ensi vuonna tuskin menemme.

Saatuani popparit tehtyä, limsaa mukiin ja tietokoneen sängylle valmistauduin katsomaan Linnan juhlia kaikessa rauhassa makuuhuoneessamme, kun jostain syystä lähetystä ei voinutkaan seurata netistä. Jätin limsan ja popparit makkariin ja siirryin olohuoneen sohvalle katselemaan lähetystä, herkkuja kun on turha kantaa mukanaan, jos haluaa tässä taloudessa hetkenkään rauhaa. L tosin sai mielialani kohenemaan melkoisesti aloitettuaan kommentoimaan juhlavieraiden pukuja: "Punainen, punainen, kimalletta, lila, musta, sininen ja sillä oli tissitkin, lila, kimalletta.." jne. Kun siskoni tekemistä puvuista ensimmäinen näkyi ja näytti upealta, olin juuri laittamassa siskolleni viestiä kun pikkuveljeni soitti ja kun sain puhelun lopetettua, koitin tohkeissani näppäillä siskolleni viestiä, joka lopulta alkoi näin: "Ääääääääää.." ja siihenkin sain intoillessani useita kirjoitusvirheitä. Voin kun mää olin onnellinen, toisen puolesta iloitseminen on heti itsensä puolesta iloitsemisen jälkeen kyllä ihan parasta. :)