Naapuruston naiset.

Aloimme tosiaan Naapurin Rouvan kanssa suunnittelemaan naapuruston naisten pikkujouluja joskus loppu kesästä, kun hengasimme päivät pitkät yhdessä tuossa meijän pihassa. Pikkujoulut on loistava tekosyy kutsua porukkaa koolle, on jotenkin helpompaa pyytää ihmisiä pikkujoulu teemalla istumaan iltaa, kuin ihan vaan kylään noin muuten vaan. Ainakin mun mielestä. Jo kutsuja tehdessä alkoi hiukan jännittään. "-Kutsutaan se...öö... se... hitsi.. no se Kaisan (nimi keksitty) äiti kans.". Näiden "sen äiti":en nimiä jouduttiin metsästään hiukan enemmänkin, A:kin soitti ystävällisesti eräälle naapurustomme herralle, kenen kanssa hänellä on ollut joskus jotain yhteisiä työ-kuvioita, että "A tässä moi! Mun vaimo ja hänen ystävänsä, joka asuu teijän alakerrassa järjestää pikkujoulut ja he haluaisivat kutsua sun vaimon, mutta eivät tiedä tämän nimeä." ... "Anteeks, aloitatko alusta?" oli ollut naapurin herran hämmentynyt vastaus. Ja A aloitti ja me saatiin tätä kautta erään naapuruston naisen nimi tietoomme.

Kutsuja jaeltiin naapurustoon pikkuhiljaa, osa vietiin kotiovelle, osaan törmättiin kerholla jne. Ällistyksemme oli Naapurin Rouvan kanssa melkoinen, kun kaikki kutsutut ilmoittivat tulevansa paikalle. (Pikkujoulupäivänä tosin kaksi vieraista joutui valitettavasti perumaan tulonsa, mutta niinhän siinä yleensä aina käy, sille ei mahda mitään.) Lauantaihin asti olimme Naapurin Rouvan kanssa kutsukorttien tekoa ja jakoa lukuunottamatta iloisesti tekemättä juhlien eteen oikeastaan mitään. Lauantaina kävimme ostaan tarjoomiset ja sunnuntaina alkoi touhuaminen. Ja jännittäminen. "-Miten me toivotetaan vieraat tervetulleiksi?", "-Pitäiskö tehdä vielä piirakkakin?", "Tarviskohan meillä olla joulumusiikkia?" yms. Täytyy kyllä sanoa, että Naapurin Rouvalla ja mulla sujui hommat hyvin yhteen aina suunnittelusta (suunnittelemattomuudesta) toteutukseen asti. Sen enempää asiaa puimatta meillä vaikutti olevan hyvin samanlainen näkemys pikkujouluista. Ja luottoakin löytyi, kun toinen seisoi vahvasti ideansa takana; Siinä missä minä vakuutin, että vieraiden pyytäminen tuomaan pikkujoululahjat mukanaan ei ole (liian) tökeröä, uskoin puolestani kun Naapurin Rouva sanoi, että neula-huovutus ohjelmanumerona on hyvä ajatus. Molemmat olivat menestys.

Oli kyllä ihana iltapäivä ja ilta. Nyt sai harrastaa just sitä, mikä yleensä keskeytyy siihen kun lapsi muksahtaa hiekkalaatikon reunaan, yrittää karata pihasta tai mikä muuten vaan hukkuu yleiseen hälinään, eli vaihtaa kuulumisia ja tutustua näihin ihmisiin ihan kunnolla. Ja se mitä hiukan ounastelin osoittautui paikkansa pitäväksi, eli muut naiset eivät olleet olleet juurikaan tekemisissä keskenään, naamat tietty oli tuttuja kun naapureita kerran kaikki olemme. Musta sekin oli ihanaa, että kun puhuimme vaikka juhlapukeutumisesta, sai heti kuulla monta erilaista tarinaa, tarinan kuinka ennen vanhaan rippijuhliin tuli pukeutua vuodenajasta riippuen joko valkoiseen tai mustaan, mikä väri vaatteissa kuuluu mihinkin juhlaan Nepalissa ja mikä on nykypäivää Suomessa. Tosi kivaa!

Ja se neulahuovutus vasta hauskaa olikin, voi vitsi. Mää oon aina turvautunut ajatukseen, ettei käsityöt ole mua varten, mutta sikäli käsitöiden tekeminen voi olla noin suurpiirteistä, aivoja kuormittamatonta ja rentouttavaa, niin bring it on. Musta tuntui ihan siltä, että kellään ei olisi ollut mitään kiirettä lähteä, vaan kaikki alkoivat tekeen lähtöä siinä vaiheessa, kun kello alkoi näyttään sen verran, että olisi korrektia lähteä ja kun Naapurin Rouvan muu perhe alkoi lähestymään kotia viikonloppu-reissultaan (eli kolmen lapsen iltatoimien tieltä pois). Ja kun lopuksi halailtiin ja kiiteltiin illasta puolin ja toisin, ja puhuttiin, että tästä voisi tehdä ihan tavan, niin uskon ja toivon, että niin tehdäänkin. Ihan super-mukavaa.

Kun vieraat olivat lähteneet, heitettiin Naapurin Rouvan kanssa ylävitoset ja hilppasin kotiin, jossa A odotti kiinnostuneena (tai hienosti kiinnostunutta näytellen) kuulumisia illan kulusta ja pojat olivat jo yöunilla. Ja mulla oli niin onnellinen olo. Taas. Koittakaa jaksaa tätä hehkutusta nyt tämän Joulukuun ajan, talven (pakkasten ja lumen) tulo ja tää joulunodotus tekee musta vaan tämmösen fiilistelijän.

Aaa, voinhan tietenkin latistaa fiiliksen loppua kohden, jottei totuus pääsisi unohtuun. Tänäänhän huomasin yhdeksän maissa, että mun puhelimeen oltiin soitettu kaksi kertaa neuvolasta, tajusin heti mistä on kyse ja kun soitin takaisin pahoitellakseni sitä, että unohdin S:n neuvola-lääkärin, neuvolantäti sanoi soitelleensa sitä vaan, että lääkäri on sairastunut ja olisi peruuttanut ajan, mutta me emme sitten koskaan saapuneetkaan paikalle. Kun koitimme sopia uutta aikaa, pojat alkoivat huutaan kurkut suorina, S yritti kavuta syliin ja L kiusas ja huusi ärsyttäen S:a lisää. Minä koitin etsiä kynää, kuulla neuvolantätiä ja tuijottaa L:a ilmeellä "Lopeta! Nyt!" ja S:a "Anteeks. Äiti lohduttaa kohta.". Neuvolantädin toistettua kolmasti, että ei meidän tarvitse tulla iltapäivällä, jos on huono päivä, vaan ensi viikollakin käy, sovin neuvola-ajan ensi viikkoon. L valitteli nälkäänsä ja ruoka oli loppu joten syötiin purkkihernaria, jolloin viimeistään uskoin, että L:lla ihan oikeasti oli nälkä, sillä hernari upposi, vaikka poika sen ulkonäköä kavahtikin. S diggaili. L olisi tarvinnut eväät seikkailu-kerhoon, mutta leipä oli loppu. Ja siinä missä koin todellisen perheenäiti -hurmoksen keksittyäni, että voisin leipoa pojalle evääksi sämpylöitä, huomasin kuitenkin pian hiivan loppuneen ja äidillisen hurmoksen sijaan bongasin kaapista kaupan esipaistettuja sämpylöitä. Sittenhän minä poltin ne. Menimme kaupan kautta kerholle ja L sai evääksi karjalanpiirakoita.