Hikoilua pakkasessa.

Mulla on ihan super-hyvä fiilis! Se alkoi oikeestaan jo eilen, kun PT-tunnilla oli jotenkin niin mukavaa. Mulla on heti kivempi fiilis, kun pystyy vähän vitsaileen ja nauraan aina välillä ja on semmonen rento meininki. Siis rento meininki on aina sen pari minuuttia niitten kaikkien kurjien punnerruksien ja puserruksien välissä, mutta kuitenkin. PT-tunnin jälkeen menin taas siihen spinningiin ja voi pojat se on kivaa! Ekaa kertaa muistin ottaa hikipyyhkeenkin mukaan, ja vaikka eka tuumasin, etten mä pystykkään pyyhettä käyttään, kun pukukopissa sain ennen tunteja hyvin vahvan vision siitä, että kyseinen pyyhe on ollut joskus (ennen pesukoneessa käyntiään) käytössä S:n pyllypyyhkeenä, niin hyvin pian spinningin alettua totesin, että ihan sama, kenen pyllyssä pyyhe on aikaisemmin ollut, nyt se saa luvan kuivata mun naaman. Itseasiassa yks ihana juttu sattui jo ennen kuin hiki alkoi virtaamaan, kun laitoin pyörään mulle sopivia säätöjä ja jotain siinä taas tietty sähelsin, niin vieressäni ollut kerrassaan ihastuttava mies kysyi maailman levein hymy naamallaan, että "-Tarvitko apua?", eka en edes tainnut vastata mitään, kun en jotenkin rekisteröinyt koko asiaa, mutta sitten kun viesti oli kulkeutunut aivoihin saakka sain sanottua, että "-Mitä?" ja sen miehen hymy ei hyytynyt vähääkään, kun se toisti, että "-Niin että, tarvitko sää apua sen kanssa? Onko se liian tiukalla?" "-Ei, kyllä mää sen saan." "-Okei!" ja hetken päästä sama mies oli jo auttamassa jotain toista polkusinhihnojen kanssa. Se mies oli just sellanen, etten olis yhtään ihmetellyt, jos se olis jossain vaiheessa tuntia hypännyt pois pyöränsä selästä ja hymy naamalla lähtenyt kiertään salia ja kehuun ja tsemppaan kaikkia. Hän oli kyllä kerrassaan hurmaava. Oi ja mulla oikein tippu hiki lattialle loppuvaiheessa ja vitsi se on kivaa. Spinning on ehdottomasti mun juttu. Kun sitten hetkeä myöhemmin olin keskivartalo-jumpalla ja katsoin kuinka osa porukasta piti itseään tärisemättä, keskivartalo tiukkana yhden jalan ja yhden käden varassa (hirmu vaikea kuvailla), minun läähättäessä ja maatessa lähinnä vain toisen kankkuni päällä, totesin, että keskivartalo-treeni ei sitten niinkään ole mulle sitä ominta aluetta.

Kotiin kävellessä oli hyvä mieli joka parani entisestään, kun huomasin kuinka paljon puhelimeni näytti minua olleen kaipailtu. Sovin Naapurin Rouvan kanssa illaksi elokuviin menon, joka oli kyllä meille molemmille suorastaan jännittävän myöhäinen ajankohta, klo 20.30. -näytös! Ja keskellä viikkoa! Aika villiä! Loppu matkan juttelin yhden mahti-tyypin kanssa ja vasta kotona huomasin "puhelin"-käteni olevan kirkkaan punainen pakkasesta. Selitin kotona A:lle tohkeissani päivän reenistä, saatoin pyytää kokeilemaan jopa hauista ja kuinka vatsalihasten ja ihon välillä on hiukan vähemmän pehmeetä. Nyrkkieni noustessa kasvojeni eteen kesken innostuneen tohkeiluni A hymyili hiukan vaivaantuneesti/hämmentyneesti ja sanoi, että: "-Tää onkin ihan uusi puoli sussa.". Indeed, in the night-time I become Rocky Balboa.

Naapurin Rouvan kanssa oli tietty hauskaa, saatiin leffassa oikein oma rivi.. ei vitsi, ei saatukaan, kun siihen tuli ihan viime metreillä joku, no höh, mutta saatiin melkein oma rivi, mikä on aina tavoittelemisen arvoista. Käytiin katsomassa Hulluna Saraan ja musta se oli tosi kiva elokuva. Mää en tiedä kuinka mää oon missannut Ville Virtasen ihan tyystin, tai siis, toki tiedän kaverin, mutta en just nyt saa ollenkaan mieleeni, että missä elokuvassa tai sarjassa olisin hänet nähnyt, mutta ihan mieletön rooli sillä tossa elokuvassa. Jos joku on nähnyt kyseisen elokuvan ja hänelle on tullut Taistosta mieleen joku oma tuttu, niin voisitko kertoa missä se tyyppi hengailee, koska mää haluaisin mennä seuraan sen edesottamuksia. Ihan mahtava! Koko elokuvasta jäi oikein hyvä fiilis.

Tänä aamuna päätin repäistä ja mennä molempien poikien kanssa salille. Ryhmäliikunta-ohjelmasta selvisi, että aamusta menisi se mun PT:n pitämä tunti, jolle meinasin viimeksi tuupertua ja ajattelin, että edellis-illan reenailusta elähtäneellä kehollani olisi kerrassaan loistava ajatus mennä ottamaan revanssi. Koko reissu meni tosi hyvin, käytiin eka poikien kanssa ostamassa kaupasta banaanit ja rinkeleitä, minkä jälkeen hilauduttiin kuntosalille. Täytyy myöntää, että menomatkalla tuumasin pariinkin otteseen selän kostuessa hiestä, että ehkä olisi riittänyt, kun oltais vaan tehty kävelylenkki niin, että S istuu vaunuissa, L jalkatuella ja mää työnnän lussu-renkaisia vaunuja loivaa ylämäkeä, mutta kun olin L:lle jo sanonut, että tämä pääsee kuntosalin leikkipaikalle ja pikkuvelikin tulee mukaan, niin eihän sitä voinut sitten enää perua. Ne sen leikkipaikan täditkin on niin kivoja. Ne on just semmosia tosi iloisia ja ihania, ja kyselee kuinka reeni meni ja sit ne tekee yhtä ihan mun lemppari-juttua, jota huomaan esiintyvän myös L:n kerholla ja joka todella lämmittää mun mieltä: Ne silittelee lasten hiuksia. Musta se on niin ihanaa. Kun mä huomaan sivusilmällä, että joku tekee pojille niin, kun eihän se olis yhtään pakollista, niin mulle tulee heti hyvä fiilis kyseisestä tyypistä. Kun kyllähän varsinkin tommosissa leikkipaikoissa ne tädit vois hoittaa hommansa ihan hyvin osoittamatta sen suuremmin hellyyttää niille lapsille, niin jotenkin sitten tommonen pään silittely ja taputtelu on ihan extraa, mikä tuntuu musta tosi hyvältä.

Ja tottakai tämän aamuinen reenikin meni hyvin, kun mää nyt kerta oon näin hyvillä mielin. Mää jaksoin sen viimeksi mua rankasti koetellaan jumpan oikein hyvin. Nykyään pysyn rytmissäkin jo ihan kiitettävästi mukana, mikä on aina plussaa. Tän päiväinen kaksi kertaa mun aikasempia keskivartalo-reenejä pidempi sessio sen sijaan oli melko tahmeeta ja semmosta tärräämistä ja oksennuksen pidättelyähän se paikka paikoin oli, mutta ihan hyvin se meni. Jaksoinhan mää kuitenkin olla siellä loppuun asti. Pojilla oli ollut leikkipaikalla kivaa, S oli omaan tyylinsä siitä huolimatta ihan iloinen nähdessään mut ja tuli heti syliin ja antoi pukea ulkovaatteet kivasti, mutta L ei olisi halunnut lähteä ja lopulta jouduin kantamaan kiukkuisen pojan ulkovaatteiden luokse, mutta siellä mää rauhoitin tilanteen tosi hyvin. En alkanut kiukkuaan/komentaan/uhkaileen (no okei, taisin mää sanoo, ettei me voida tulla leikkipaikalle, jos lähteissä tulee aina tappelu)/lahjoon, vaan hoidin tilanteen musta ihan sievästi ja vaatteet meni hyvin päälle, kun puhua pälpätin koko ajan ja vein huomion vaatteiden pukemisesta toisaalle.

Kotimatkalla pojat söi rinkelit välipalaksi ja vaikka S itkeskeli rinkelin syötyyään väsymystään silmät ummessa, ei L menettänyt meteliin hermoja, vaan käveli kivasti vaunujen vierellä ja natusti rinkeliään. Yleensähän L hermostuu S:n itkusta aika paljon, joskus alkaa itkeen itsekin ja toisinaan vaan huutaa, että "-Ei tässä metelissä pysty oleen!". Vietiin L kerholle ja käytiin S:n kans kaupassa ja sielläkin oli kivoja, juttelevaisia ihmisiä. Kotimatkalla muistin tilanneeni lähi-valokuvaamosta yhden valokuva-suurennoksen, minkä oltiin sanottu valmistuvan tiistaiksi. Se oli se sama valokuvaamo, missä käytiin poikien passikuvat otattamassa ja taas se nainen oli siellä tosi mukava. Tilasin sen suurennoksen sähköpostilla (kun olin eka soittanut ja kysynyt voinko tilata sen sähköpostilla) ja siihen sähköpostiinkin se paikan omistaja vastasi niin kivasti, että: "Kiitokset, kesätunnelmia pakkasen keskelle ja nikkaava hymiö." Ihana! Mää arvostan kun ihmiset ei yritä aina olla niin kauheen asiallisia ja tosissaan. Se kuvaamo on aika pieni ja mää jätin S:n nukkuun eteisvälikköön asiointini ajaks ja sitten kun sieltä yritti tulla kaks nuorta naista sisään liikkeeseen ja mää rupesin touhuaan niitä vaunuja ja vaunujen ja oven väliin jumittunutta kauppakassia irti, vuolaasti asettamiani esteitäni pahoitellen, niin nekin oli ihan, että: "-Älä oo pahoillas, voitaisko me jotenkin auttaa sua?".

No sitten kun me päästiin irti siitä satimesta ja kotiin, niin riisuin S:n ja siirsin hänet sänkyyn jatkaan uniaan, ja sekin onnistui vaikka pienen väli-nukutuksen vaatikin. S:n nukuttamisen aikana tämä sama mahti-tyyppi, kenen kanssa juttelin eilen puhelimessa toi mulle tulppaaneita! I-ha-naa. Tuli ovelle ja tökkäs kukkapaketin käteen. Aikamoista. Kivoja tämmöset päivät kun kaikki tuntuis sujuvan, ja itsellä on hyvä ja reipas mieli. Kaikki autoilijatkin on pysähtynyt tänään suojateiden eteen ja päästänyt meidät meneen yli. Uhkuin ylpeyttä kun L morjesti rinkeli kädessä yhdelle ystävälliselle, tietä antaneelle autoilijalle ja huusi: "KIIIITOOOOS!". That a boy.

Auto-juttuja.

No moooi!

Perjantaina meillä vaihtui auto, kun piiiitkän viikon jälkeen A sai puhelun, että auto olisi noudettavissa. Autoahan käytiin sitten tietenkin heti illansuussa testailemassa koko perheen voimin ja siinä missä määkin tietenkin koitin henkäillä, että "-Joo, tosi hieno.", huokui musta epäilemättä sekin, että autoa katsellessa näin sieluni silmin itseni kaatamassa saavi kaupalla rahaa likakaivoon. Mulle rahan laittaminen autoon on yhtä mielekästä kuin rahan laittaminen pitkiin kalsareihin, sukkahousuihin, aluslakanoihin (mikä ero ostaa pussilakanoita verrattuna aluslakanoihin!) ja hyttysmyrkkyyn. Erään ystäväni mummu on joskus sanonut, että kaikki mikä kulkee neljällä pyörällä, on hukkaan heitettyä rahaa ja alleviivaan tämän asian melko täysin. Toisaalta sitten, A saattaa hyvinkin ajatella, että esim. kaikki mikä nököttää kosmetiikka-osastolla on hukkaan heitettyä rahaa, että koita nyt tässä sitten. Ja koitinhan mää, varmaan vuoden verran vakuuttelin, miksi me ei tarvita uutta autoa, kärsivällisesti odottaen koska A koittaa alkaa järkeistään uuden auton ostoa, jolloin olisin iskenyt kiinni siihen tärppiin. A oli kuitenkin fiksu, eikä edes koittanut saada auton vaihtoa kuulostamaan järkevältä, joten eräänä aamuna juttelin L:n kanssa asiasta ja päädyimme siihen, että olisi vain ajan kysymys milloin A ostaisi auton joka tapauksessa, joten meillä olisi viimeiset mahdollisuudet antaa itsestämme mahdottoman reilu ja ihana kuva, myöntymällä auton osoon ja antamalla A:lle lupa sen hankkimiseen. (Antakaa Beyoncen Halo-kappaleen soida vaan mielessänne taustalla, niin se soi mullakin.)

L oli erityisen vaikuttunut uudesta autostamme, vaikka hän tuntuikin melko kiintyneeltä edelliseenkin autoomme. Tätä epälojaalia piirrettä ilmenee kyllä vähän vanhemmissakin pojissa. Se vanhan auton loppu-puunaus ihmetyttää mua aina kaikista eniten, kuinka ostetaan uusia aineita muovi-ja kromiosien pesuun, pestään ja vahataan ja - luovutetaan auto autokauppaan. ? Okei. "Iskä, tää on mätä-magee!" yms. kommentit taisi olla mannaa isän korville. Sivusilmällä seurasin, kuinka A:n käydessä läpi auton eri toimintoja, ei niin A kuin L:kaan meinannut saada huulia puristettua tarpeeksi pitään hymyä maltillisena, ja kun L:n viereinen takaikkuna alkoi laskeutumaan A:n painaessa etupenkillä nappia, taisi molemmilta päästä jo tirskahduksiakin. "Parempi." kuului jossain vaiheessa L:n hiljainen arvio takapenkiltä. Mulla ei ollut S:n "Ga ga":aan juuri lisättävää, mutta kyllähän se toki lämmitti vaimon ja äidin mieltä, kun miesväellä värisi sieraimet onnesta.

Jo ensimmäisistä kerroista asti, kun vajaat yhdeksän vuotta sitten vein A:n tutustumaan perheeseeni oli selvää, että voisin aivan hyvin sulkea isäni, isoveljeni ja A:n johonkin huoneeseen tuntikausiksi ilman pelkoa vaivaantuneisuudesta. Jos ei muuta, niin ainakaan yhdestä aiheesta (minun lisäkseni) ei juttu loppuisi kesken. Tunnin välein voisin vain vilkaista kurkistusikkunasta (okei, kurkistusikkunasta päätellen olisin sulkemassa heitä vankilaan tai johonkin muuhun laitokseen) ja kuulisin todennäköisesti jotain seuraavanlaista:
...koska siinä se turbo murisee kun vihainen leijona...
...kun kerta ihminenkin tarvii kaks silmää, niin kyllähän autossakin kaksi pakoputkee tarvii olla...
...kaikki muut värit oikeastaan käy paitsi metsänvihreä ja sekin passaa joissain malleissa...
Tai sitten ihan vaan erilaisia numerosarjoja, joiden väliin voi summamutikassa ripotella sanoja kuten: kulutus, vääntö, tilavuus, hevosvoimat, vuosimalli yms.
Sattuneesta syystä isäni on tällä hetkellä ajokiellossa, mutta päästäkseen tuntemaan uuden automme murinan allaan (nonni, nyt toi puhetapa jäi päälle), kurvasimme sunnuntaina kirkon pihamaalle mun porukoitten auton viereen odottamaan herrasväen saapumista paikalle ja A tarjosi isälleni kyydin kotiin, mun hypätessä äitin kyytiin. Se on kyllä jännä, kuinka kauan esim. just mun isä ja A jaksaa puhua autoista. Tai ei heidän tarvitse edes puhua, vaan he voivat vaan kiertää autoa ja katsella vuoroin autoa ja vuoroin toisiaan ja nyökkäillä ja hymyillä toisilleen välillä hyväksyvästi. Kun olin istunut poikien kanssa autossa ihmettelemässä tätä näytelmää mielestäni korrektin ajan, kysäisin, että "-Joko mennään?".

Ja sittenhän me mentiin. Tattadadaa, Ikeaan! Sunnuntaina. Mää oon joskus käynyt Ikeassa A:n isän (kenen kanssa A:lla luonnollisesti oli myös auton tuijottelu-treffit viikonlopun aikana) ja tämän naisystävän kanssa syömässä, mutta muuten en ole koskaan Ikeassa niitä kuuluisia lihapullia syönyt. Sunnuntaina olimme kuitenkin liikenteessä juuri päiväruuan aikaan ja mestoille päästyämme menimme heti syömään. Mua tosiaan ahdistaa aina jossain määrin kaikki uudet asiat, kun en tiedä mitä pitäis tehdä ja missä järjestyksessä ja jännitän mokaavani jotenkin tosi näyttävästi. Paljon on tapahtunut parannusta siitä, kuinka A:n ja mun seurustelun ensimmäiset 2 (3-4) vuotta tilasin ravintolassa aina A:n jälkeen "Samaa mitä hänellekkin.", mutta silti A hoitaa meillä yleensä kaikki tälläiset "ekaa kertaa Ikeassa syömässä" -tilanteet, mun katsoessa poikien perään. S:n valitus alkoi kuitenkin oleen jo niin korvia särkevää meidän ollessa vasta jonotustelineiden alkupäässä, että olin varsin myötämielinen, kun A ehdotti, että hän menis poikien kanssa leikkipaikalle odotteleen ja mää hoitaisin ruuat. Lukuunottamatta sitä, että jouduin nostaan sen tarjotinkärryn niitten jonotustelineiden yli, huomattuani moiset kärryt hiukan liian myöhään, kaikki sujui hienosti. Niinkuin kaikki yleensä aina sujuukin, kun muistaa hymyillä leveästi. Koska kun hymyilee, ihmiset toivoo sun onnistuvan ja haluaa auttaa sua ja kun ei hymyile ja murjottaa, ihmiset toivoo, että olisit murjottamassa jossain muualla. Niin no joo, pikku paniikki iski siinä poikien juomien kohdilla ja he saivat juotavakseen luomuseljankukkajuomaa, mutta siis, pääasiassa hienosti. Musta se ruokakin oli hyvää ja kyllä me varmasti mennään toistekkin. Ai niin, en mää huomannut A:n ja mun lasejakaan ottaa oikeessa kohdassa. Ja se tarjottimien palautus oli jännää. No, eihän se nyt sitten niin hyvin mennytkään, kun alkoi oikein eritteleen. Osaakos kukaan arvata kumpi hoitaa meillä tilaamisen Subwayssa? Wohou.

Viikonloppu sujui kaikin puolin varsin leppoisasti. Jottei suotta mentäis aikajärjestyksessä, niin lauantai aamusta sen verran, että (laittakaa Beyonce taas pyöriin) nousin poikien kanssa kuudelta, touhuttiin siinä aamu-juttuja ja lähdettiin yhdeksän aikaan ulos jättäen A nukkuun. Aattelin, että se on A:lle tosi kiva juttu, kun saa nukkua niin myöhään ja sitten vielä juoda tippumaan laittamani (ihan näin ohimennen tarvi sekin mainita) aamukahvitkin kaikessa rauhassa. Toki mulla oli ulkona Naapurin Rouva lapsineen pitämässä seuraa, etten mää varsinaisesti joutunut aikaa ulkona tappamaan ja kun sitten ennen yhtätoista toin S:n sisälle, tämän alettua käymään ulkona turhan haastavaksi, avasin oven valmiina ottamaan syli avoimena vastaan niin kiitosta kuin kehujakin, veteli A edelleen sikeitä. "A! Nukutko sää vieläkin?!" Tässä vaiheessa makuuhuoneesta alkoi kuluun heräilyn ääniä. "L on vielä naapureitten kans ulkona, mutta mää toin vaan S:n sisälle ja meen takasin." Ja nakkasin pakkasesta kylmän lapsen vastaheränneen ja kevyesti aamu-äreän A:n syliin. "Me tullaan päiväruualle.". Taas oli pilalla koko juttu. Kerrassaan. A oli nukkunu onnensa ohi ja kahvikin jo varmasti ihan pilallista. En tiedä sitten kuuliko A mun parvekkeen alta alkavan "-Voi vitsi, se nukku vieläkin.." -papatukseni Naapurin Rouvalle vai mistä johtui, että seuraavalla kierroksella saavuttuani sisälle L:n kanssa syli tuli täyteen kiitosta ja kehuja. Ja sunnuntai aamuna mun annettiin nukkua pitkään ja keittiössä odotti valmiiksi laitettu aamiainen. Tämmöstä söpöä kevytmielistä toisen ilahduttamisessa kilpailemista suosittelen lämpimästi muillekin pariskunnille.

Eilen illalla tein itselleni sushit valmiiksi, jääkaapissa oli kylmää limsaa odottamassa ja kun pistin poikien nukahdettua leffan pyöriin, en saanutkaan taas näyttelijän kasvoista mitään selvää. Whomp whomp whomp. Sahalaitojen risteillessä silmissäni nappasin migreenilääkkeen ja menin pimeeseen makkariin kahdeksan jälkeen makaan ja sinne jäin. Se oli aika bummer.

Kuvat on L:n ottamia tänään kerhoreissulta. A:lla oli vissiin sillon perjantaina muut asiat mielessä ja se mun kamera unohtu tämän työpaikalle koko viikonlopuksi. Se oli vähä raskasta mulle.

Mikään muu ei näytä sitten kuvista päätellen raskasta olleenkaan. ... ... Happy much?

"Okei. Okei. Mitä muuta?"

Aloitetaan positiivisista asioista; mun itsetunto on ollut paljon parempi mitä oon luullut. Siirrytään rivakasti vähemmän positiivisiin asioihin; koska sikäli se olis ollut niin huono kuin olen luullut, sitä tuskin olisi enää eilisen jälkeen lainkaan jäljellä.

Jouduin raappaamaan itsetuntoni rippeitä eilen en vain yhden vaan peräti kahden ihmisen toimitilojen lattialaattojen välistä ja sikäli minulle ei olisi siinä välissä opetettu ryhdikkyyttä ja rauhallista hengittelyä pilateksen muodossa, en olisi varmaan enää sieltä lattianrajasta iltapäivän tapaamisen jälkeen noussutkaan. Ensimmäiset iskut itsetunnolleni jakeli PT, joka luki kehonkoostumusmittaukseni tuloksia mulle lähes yhtä varovaisesti kuin neuvolan tädit juttelivat painonnousustani raskausaikoinani. "-Siis suuntaa antaviahan nää suositukset Hanna vaan on. Ei oo mitään hätää. Ei tää oo ollenkaan paha ja ihmisethän on erilaisia.". Yeah, right. Kumpa vain A:kin olisi ollut yhtä hienotunteinen muistellessani kuulemaani rasvaprosentti-määrää hänelle ilta-ulkoilullamme. "-Ei varmana Hanna oo! Ei se oo edes mahdollista! Älä ny viitti." "-E-eeei. Kyllä mää oon aika varma, et se oli se.". (Aww, aviomieheni silmillä ei ole vain vaaleanpunaiset vaan myös nähtävästi tiimalasi-efektin luovat lasit.)

Positiivista PT:n ja mun eilisessä tapaamisessa oli se, että musta tuntui eilen ekaa kertaa, että sain oltua hänen seurassaan oma itseni. Tähän asti olen ollut "Ihan hyvää"-Hanna, as in, en ole sanonut PT:lleni mitään muuta varmaan koko yhdessä reenaamisemme aikana, kuin "Ihan hyvää."/"Ihan hyvältä."/"Ihan hyvin.". Vähän niinkun ihmiset vastaa heille kuuluvan "Ihan hyvää." jos eivät oikein tiedä mistä aloittaa, tai miten eritellä fiiliksiään. "-Hanna, miltä tuntuu ojentajissa? Tuntuuko paino sopivalta? Mikä fiilis? Miltä nyt tuntuu?" "-Ihan hyvältä." ("-Mää en oikeastaan ole ihan varma mikä on ojentaja. Ihan kauhee fiilis, musta tuntuu, että mää kuolen, mutta koska tästä on mulle oletettavasti hyötyä, niin mää nyt meen tän rääkin läpi ja uskon, että huomenna mulla on hyvä fiilis tästä kaikesta. Mun lihaksia särkee koko ajan ja mää en meinaa lähteissä pystyä käveleen noita portaita alas, kun mun jalat on ihan hepulissa, mutta se hiukan kikatuttaa mua, koska tiedämpähän ainakin tehneeni jaloillani jotain tehokasta.") ... "Ihan hyvältä."

Mua on jopa hiukan rasittanut se, etten saa PT:n seurassa sanaa suustani. Yleensä mulla on kova tarve tehdä ihmisille keiden kanssa olen enemmän tekemisissä heti selväksi millainen olen. Yleensä lyömällä ensimmäiseksi pöytään kaikki tai ainakin muutaman heikkouteni ja sen jälkeen tehden selväksi, että mää pystyn myös näille heikkouksilleni nauraan. Jostain syystä mää haluan ihmisten tietävän heti kättelyssä, etten mää ota itseäni kauheen tosissani. Jos tätä piirrettä ottaa hiukankaan syvempään tarkasteluun, niin ei tarvita varmaan mitään elämänkoulua teoreettisempaa opiskelua, että tietää mistä tämä piirre johtuu, mutta ei nyt suotta pureuduta siihen. No mutta, nyt kun juttelimme PT:n kanssa enemmän, musta tuntui jotenkin huojentavalta, että pääsin puhuun enemmän ja sain vähän osoitettua millainen olen. Olettamukseni, ettei PT ollut vielä nähnyt vilaustakaan minusta itsestäni taisi kuitenkin osoittautua vääräksi, hänen kerrottuaan, että hänellä oli ollut hiukan vaikeuksia lukea ruokapäiväkirjaani vakavalla naamalle, kun "tietää millainen persoona sää olet.". Mää otin tän kommentin luonnollisesti positiivisena asiana. Ruokapäiväkirjassa ei ollut kuulemma huvittanut niinkään sen sisältämät syödyt ruuat, kuin välihuomautukseni ruokailujen välissä. Erityismaininnan sai kohta "Epäilykseni heräsivät ja tutkittuani asiaa, minulle selvisi ettei chili burn tabletteja saa ottaa tyhjään mahaan." (Se ehkä kuulostaa hauskemmalta kuin mitä se oli.) Ohessa PT kielsi multa myös chili burn tablettien käytön, joihin en kyllä ollut muutaman päivän testailujeni aikana ehtinyt vielä kiintyäkään.

Toinen itsetuntoani koetellut tapahtuma otti paikkansa silmälääkärin vastaanotolla iltapäivällä. Keskiviikon aamuinen migreenikohtaus näköhäiriöineen ja saman toistuminen iltapäivällä johtivat siihen, että minun märistessä valolta piilossa peiton alla A varasi mulle seuraavaksi päiväksi silmälääkäriajan. Siinä vaiheessa kun sain tietokoneen näytöstä vielä jotain selvää, huomasin huvittuvani jonkun verran siitä tosiasiasta, että blogin lisäksi tietokoneennäytöllä näkyi välilehtien otsakkeina olevan Mehiläinen, Mehiläinen: Ajanvaraus ja Glaukooma. Minulla saattoi olla taas jo diagnoosi takataskussa lääkärin pakeille mennessäni, mutta hyvähän se on aina varmistaa toiselta (ammattilaiselta) asian laita. No ei ollut glaukoomaa. Vielä. Silmänpaineet olivat ikäisekseni kylläkin niin koholla, että niitä aletaan tarkkaileen säännöllisesti. Höh. Tai siis kiva kun seurataan, mutta höh, kun olivat koholla. No, ei siinä mitään. Silmät tutkittiin ja näkö on niin hyvä ja karsastus niin haitaton, ettei silmälaseille ole mitään tarvetta. (Buu.) Erilaisia linssejä kokeiltaessa ainut muutos oli se, että aloin kysyyn kysymyksiä kuten "Aaa, tuliko noita neliöitä yht'äkkiä useampi?" ja "Kuuluuko noita kirkkaita kohtia olla kaksi?" ja osoitteleen olematomia taulukoita seinillä, jolloin silmälääkäri totesi, että sikäli mulle riittää yhtenä näkeminen, niin en tarvitse silmälaseja. Ok. No nehän oli kaikki tavallaan vaan hyviä uutisia, mutta sitten. Voin kertoa, että tapani tytötellä itseäni loppui kuin seinään, kun kuulin minulla olevan kaihi. Molemmissa silmissä. "-Mi-mikä? Mitä?". Nuorekasta!  Pahoitteluni taas kontrolloimattomasta tavastani dramatisoida asioita, sillä totuushan on, että kaihini on synnynnäinen, eikä se kuulemma enää kasva tai tule vaivaamaan noin muutenkaan, mutta silti, kaihi. Aika - moista.

Varsinaista syytä päänsärkyihin ei siis löytynyt silmälääkärin pakeilta, tavallaan en olisi kyllä enempää faktoja terveydentilastani yhdelle päivälle kaivannutkaan. Lääkäri sanoi vissin pointin, joka ei ollut mielessäni käynytkään, että silmistä johtuvat päänsäryt ilmenee yleensä vasta päivän mittaan ja iltasella, eikä aamuisin. Se oli ääneen sanottuna mustakin varsin järkevän kuuloista, silmien kuitenkin pääsääntöisesti lepäillessä yön ajan. Lääkäri epäili lapsistani kuultuaan syyn olevan heissä. :) Vitsi vitsi, mutta heittipä hän ilmoille mm. kysymyksen, että kannanko poikia aina samalla puolella. Miten typerä kysymys, todellakin kannan, eihän ne istu tohon vasemman lonkan päälle ollenkaan.

Tällä hetkellä siis vahvin veikkaus pääkipuihini on jumissa olevat hartiat ja niska. Kuulostaa uskottavalta. PT:kin epäili hiukan samaa, mulla kun on huomattavia vaikeuksia rentouttaa hartioitani, vaan ne tuppaa nouseen aina korviin. Sen siitä saa, kun on koko ikänsä levitellyt käsiään ja kohotellut harteitaan, että: "En mää vaan tiä. Ihan sama. Sano sää.". Mielenrauhaa tuovat nyt lääkekaapista löytyvät migreenilääkkeet, jotka apteekkari ojensi minulle hieman epäröiden ja varovasti kysellen, että montako olen ajatellut ottavani kerralla. Huoh. Vaikka mää niin koitin olla pukeutumatta hampuusiksi, niin silmiini laitetut, verestystä aiheuttavat tipat taisivat kuitenkin luoda yleis-habitukseni kanssa terveydenalan ihmisessä epäluuloja. Kiusallista.

(Nyt tulee kuvia vaan tolta yhdeltä ja samalta viikonlopulta jolloin vaatimattomuutta huokuen pyysin siskoani ja A:ta ottaan musta kuvia, mutta kun A on ottanut mun kameran tällä viikolla työkäyttöönsä, niin en oo voinut ottaa uusiakaan kuvia.)

"-Äiti mulla on tosi kivaa! Sää saat multa yhden."

Hei. Viime perjantaista lähtien olen viettänyt kolme aamua viidestä itkien, kiroillen ja kokeillen erilaisia konsteja päänsäryn taltuttamiseen. Olen syönyt lääkkeitä, olen hengaillut avoinaisen ikkunan vieressä, olen maannut pimeässä, olen yrittänyt toimia normaalisti, olen pitänyt päätä kuuman suihkun alla, olen hieronut ohimoita ja nenänvartta, olen juonut kahvia, ollut juomatta kahvia, olen pitänyt kurkun viipaleita silmillä ja olen painanut kämmeniä niin syvälle silmäkuoppiin kuin on fyysisesti mahdollista. Tänään harkitsin jo kivun huutamista ja karjumista pihalle itsestäni, mutta totesin sen olevan hiukan epäreilua naapureitamme kohtaan ja tyydyin oksentamaan. Jälleen kerran.

Perjantaina tein poikien kanssa aamujumppaa, kun yhtäkkiä näkökenttäni vasemmassa ylälaidassa alkoi väreilemään. Olen joskus kymmenen vuotta sitten kärsinyt aika pontevasta aurallisesta migreenistä ja tiesin kyllä heti mitä tuleman pitää. Mulla ei ole enää migreenilääkkeitä, kun pahoja kohtauksia ei ole ollut aikoihin. Lääkekaapista löytyi raskausajan päänsärkyihin määrättyjä kolmio-lääkkeitä, mutta en uskaltanut ottaa niitä, kun olin yksin poikien kanssa, enkä tiennyt miten lääkkeet muhun vaikuttaa. Sen sijaan otin pari tavallista särkylääkettä ja toivoin parasta. Niin toiveet kuin lääkkeetkään eivät tepsineet ja kymmenen minuutin päästä tuijotin peilikuvaani, jolta puuttui koko oikea puoli kasvoista. Oikea puoli puuttui myös kaukosäätimestä ja puhelimestani. Tunne on kohtalaisen inhottava. Aamupäivän aikana soitin sitten A:lle ja kerroin missä mennään ja hän lupasi tulla kotiin niin pian kuin hommiltaan pystyy. Kun A yhden aikaan tuli kotiin, menin nukkumaan ja sain kuin sainkin unen päästä kiinni, jonka jälkeen olo oli huomattavasti parempi. Kunnon päänsäryn jälkeen olo on koko päivän vähän hutera ja koko ajan ohimolla on semmonen tunne, että nyt jos tulee joku voimakas tuoksu tai kova ääni, niin kipu taas pahenee. Mulla olon normalisoi yleensä vasta kunnon yöunet.

Viikonloppu kului ilman päänsärkyjä. Eilen aamulla kipu alkoi taas yltymään siinä kahdeksan maissa aamulla. Mää tosiaan itken ja oksennan tosi helposti, joten voitte kuvitella, että mää en ole mitään kaunista katseltavaa. Enkä mää tiedä pitäiskö tollasissa tilanteissa sitten koittaa vaan olla poikien edessä normaalisti ja käydä jossain vessassa tirauttamassa parit kyyneleet aina välillä, ettei lapset vaan huolestu, mutta en mää ainakaan pysty. Kyllä mää sanon L:lle ja S:lle, ettei äitillä oo mitään hätää ja että äitillä on niin kipee pää, että oikein itkettää, eikä ne tuntuis siitä hätääntyvän, L ehdotti pään vaihtoa, mikä kuulosti mun korvaan ihan pätevältä vaihtoehdolta. Eilen kipu laantui taas jo parin tunnin kärvistelyn jälkeen ja illalla menin ihan normaalisti PT-tunnille ja spinningiin (se on edelleen kivaa!), vaikka olo oli sellainen kun silmien edessä olis koko ajan pieni sumuverho.

Tänä aamuna soitin sängyn vieressä olevalla kännykälläni olohuoneessa poikien kanssa olleelle A:lle, että: "-Tuo semmonen kolmiolääke.". Ja hetken kuluttua tein päivän ensimmäisen näyttäytymiseni pojille kyyneleet jo vuolaasti poskilla valuen. Tänään kipu taisi olla kaikista pahin. Kaiken mitä koitin syödä oksensin ja mikään ei tuntunut auttavan yhtään. A komensi mut takaisin makkariin lepään ja pois miesväen silmistä kitumasta. Ja taas kymmenen aikaan kipu alkoi hellittään ja A pääsi lähteen töihin. (Ja kyllä, ymmärrän hyvin, mikä mieletön juttu se onkaan, että A voi yleensä jäädä ainakin joksikin aikaa kotiin, jos tarve vaatii.)

Mulle on sanottu joskus 15 vuotta sitten, kun lopetin silmälasien käytön, että ennen kun mää täytän kolmekymmentä mun on hommattava lasit. Silloin silmälääkärini sanoi jopa, että mun päänsäryt tulee oleen niin kamalia, että hankin silmälasit varmasti ihan mielelläni. Tällä hetkellä koen erittäin vahvasti, että mun täytyy jostain vanhoista papereistani löytää sen lääkärin nimi ja viedä sille kakkua ja ruusuja. Ihan käsittämätöntä, miten hyvin se lääkäri osasi sanoa homman kulun. Mulla on siis karsastusta, joka ei ole niin paha, että se haittaisi mun näköäni, mutta jonka takia mun silmänlihakset joutuu tekeen hiukan extrajumppaa, varsinkin, kun teini-iän nokkeluuksissani päätin sen jumpan hoitaa itse, enkä suostunut pitään silmälaseja, jotka olis homman hoitanut mun puolesta. Tai näin sen oon ainakin ymmärtänyt.

Nyt aika on siis kaiketi tullut. Ongelma silmälasienkin suhteen oon kääntynyt aivan päälaelleen, siinä missä yläasteen tuoksinnassa koin vaarin pilkkihaalarin, isän samettihousujen ja takatukan hiuslakalla pystyyn nostamisen olleen minulla tosi jees ja silmälasien taas rumia, nyt en osaa päättää minkälaiset silmälasit haluaisin kaikista eniten, kun niitä on niin paljon kaikkia hienoja. Ympyrä sulkeutuu siinä mielessä, että epäilemättä päädyn hyvin samankaltaisiin silmälaseihin, mitä vaarini tällä hetkellä käyttää. Kun mennään niin mennään kunnolla. Pinta-alaa säästelemättä. Tai kelpaisi minulle isänikin silmälasit, jotka ovat ottaneet humattavan paljon vaikutteita Viirun ja Pesosen Pesoselta. Kun kokeilin niitä viikonloppuna, S oli hiukan, että: "-Ga-ga!", mutta L ei edes huomannut mulla olevan lasit päässä.

Kun tänä aamuna ymmärsin, ettei päänsäryt olekaan minun kehoni tapa hyökätä vierasta vihollista, liikuntaa, vastaan, vaan syy löytynee silmistä, soitin lääkäriaikaa. Ja tuttu kuvio, siinä missä lapsi viedään yksityiselle suunnilleen korvatulehduksenkin takia, en itse raaskisi millään alkaa tätä asiaa hoitamaan yksityisen kautta, koska epäilen, että siitä tulee kallista. Kunnalliselle yleislääkärille sain ajan lähes kolmen viikon päähän ja epäilen, että ei tarvita kuin yksi tai kaksi tämän aamun kaltaista aamunavausta, kun rimpautan jo yksityiselle silmälääkrille, että eiköhän aleta hommiin.

Kun aamupäivällä oloni taas parani, päätin syyllisyyttä (ja kevyttä ruuanteko-haluttomuutta) potien vähän ilahduttaa poikia, jotka olivat joutuneet äitinsä märehtimistä katseleen jo parin aamun ajan ja vein heidät lounaaksi ranskiksille. Moisesta uutisesta pöllämystynyt L halusi ottaa oikein kameran mukaan, että voi tapahtuman taltioida muistiin. Koska siis, meijän lapsethan ei normaalisti ikinä syö mitään tollasta teollista moskaa. Köh köh. Koitin tehdä tämän selväksi myös kaikille paikallaolijoille, kysellessäni ihmeissäni, että "Onko teillä jotain lastenateriaa? Saako sen kanssa maitoa?" yms. Todellisuudessahan hämmennykseni johtui siitä, että meijän poppoo vierailee oikeastaan poikkeuksetta siinä toisessa puljussa. Tätä en kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi täsmentää, vaan annoin hämmästelyni ja Fjällrävenini antaa oman mielikuvan.

Kuvattavana.

Mun on nyt ihan pakko koittaa saada jotenkin kirjattua ylös fiiliksiäni eräästä asiasta, oon aloittanut kirjottaan aiheesta monta kertaa aikaisemminkin, mutten ole sitten koskaan tullut julkaisseeksi tekstejä, kun niistä on tullut niin paatoksellisia vuodatuksia, mutta jos nyt kokeilis (ainakin) kerran vielä. Asia ei ehkä äkkiseltään tunnu kovinkaan syvälliseltä, mutta sellaseks se on mulla muodostunut, kyse on valokuvaamisesta.

Vielä niihin aikoihin kun aloin tätä blogia kirjottaan, mää ihan kertakaikkiaan inhosin kuvattavana oloa. Ihan siis - todella. Ootte ehkä kuitenkin pistänyt merkille, että kuvia mustakin on alkanut blogissa näkyyn koko ajan enenevässä määrin. Useimmat mun kuvista on käsietäisyydeltä otettuja, eli toisin sanottuna mun itseni ottamia. Tämä johtuu osaksi siitä, että en laske kameraani L:n käyttöön, eikä muita kuvaajia useinkaan ole tarjolla. Tämä ei kuitenkaan ole painavin syy, vaan painavin syy on se, että mää itse otan itsestäni sellaisia kuvia, joissa olen mielestäni kauneimmillani. Mää tiedän mistä  kuvakulmasta mää haluan itseäni kuvattavan, mää tiedän mitä asioita en halua korostaa, mää rakastan vastavaloon (mikälie on oikea termi) kuvaamista ja mää kehtaan aikalailla vain itseni "nähden" nostaa naamalleni sen ilmeen milloin olen mielestäni ainakin kuvissa viehättävimmilläni. Ennen kaikkea mää tiedän aivan varmaksi, että mää haluan saada itsestäni sellaisen kuvan joka tekee hyvää mun itsetunnolle.

Mua todella tympii ihmiset, jotka alkaa neuvoon kuvattaviaan. "Kato tänne! Eiku tänne! Hymyile enemmän - niin, että hampaat näkyy!". Ihan oikeesti. Musta on jokaisen kuvattavana olevan etuoikeus olla kuvissa just niinkun itse haluaa, tai sitten sanoa, että älä kuvaa mua. Musta on todella epäreilua ja sanoisinko jopa vallan väärinkäyttöä sellainen toiminta kuvaajilta, jotka räpsivät kuvia ihmisistä ja nauravat epäonnistuneiden kuvien päälle. "Vähän hauska kuva! Kattokaa!" ja kamera kiertoon, ennekuin kuvaan tallennettu ihminen on edes itse otosta nähnyt. Mää veikkaan, että aika harva ihminen haluaa kuviaan kuvailtavan hauskoiksi ja niille naurettavan porukalla, ainakaan siis sikäli kuvan tarkoitus ei ole alunperin ollut olla nimenomaan hauska. Jotkut varmasti voivat nauraa epäonnistuneillekin kuville, mutta kaikki ei ja sillon mun mielestä olis parempi olla nauramatta kenenkään kuville, ihan vaikka vaan varmuuden vuoksi.

Sikäli sää naurat jonkun ihmisen kuvalle, kaksoisleualle, mahamakkaralla, ruualle hampaitten välissä tms, niin säähän naurat sen ihmisen peilikuvalle. Kuinka törkeetä se on? Kaikilla on oikeus tuntea itsensä super-kauniiksi ja sikäli ihminen heittäytyy niin rohkeaksi ja antaa itsensä toisen kuvattavaksi, niin silloin mun mielestä on kuvaajan tehtävä ja velvollisuus, koittaa saada tallennettua niihin kuviin sen kuvattavan ihmisen kauneus. Se tunne on mun mielestä ihan mieletön, kun mää saan napattua jostain ihmisestä sellaisen kuvan, missä se ihminen näyttää niin kauniilta kuin miltä hän mun silmissä näyttää ilman kameraakin. Sitä tunnetta parempi on vain se, kun näen kuvattavana olleen olevan itsekin kuvaansa tyytyväinen.

Musta on ihanaa, kun mää nään onnistuneen kuvan itsestäni. Siis sellaisen missä mää näytän omasta mielestäni kauniilta. Se on vähän sellasta salaista onnea, koska onhan se nyt noloa sanoa, että "Oon tässä nyt jo tovin ihaillut hyvää kuvaa itsestäni.". Mutta kun siitä saa niin kauniin muistonkin. Vaikeetahan siinä toisten kuvaamisessa on se, että mää saatan kiinnittää ihmisissä eri asioihin huomiota kuin he itse. Jos mää vaan keskityn saamaan läheiseni kauniit silmät näkyyn mahdollisimman kauniina, saattaa käydä niin, etten huomaa hiuksien olevan vähän sinnepäin, mutta musta tosiasia on se, että jos kuvaaja ihan vilpittömästi haluaa saada kuvattavastaan mahdollisimman hyvän kuvan, niin silloin kuvasta tulee hyvä. No en tiedä, ehkei kaikki vaan suostu näkeen kuvissa omia hyviä puoliaan, mutta ainakin kuvaajan täytyy yrittää parhaansa.

Siksi mää varmaan kuvaan poikiakin niin mielettömästi, että mää saisin napattua niistä sellasen kuvan, missä ne näkyis just niin kauniina ja ihanina, kuin millaisina mää ne nään. Sama pätee A:han, mutta arvatenkin hän on hieman poikia estollisempi kuvattavana. Lapset myös ymmärtää mielestäni aikuisia paremmin, että he todellakin ovat jokaisen kuvan arvoisia. Ihan oikeesti kuvalla voi tehdä ihmeitä ihmisen itsetunnolle, kun itseään rumana pitävälle ihmiselle näyttää hänestä otetun kauniin kuvan, niin pakkohan se on uskoa hänenkin sen olevan totuus, kun siinä se on, mustaa valkoisella. Joskus sitä tuijottaa itseään peilistä vaan niin kriittisesti, ettei ymmärrä, että hyvältähän se näyttää. Kuvan saa vieläpä otettua kuvakulmista, mistä ei itse itseään voi edes nähdä. Nykyään mää pystyn oleen jo melko vaivattomasti kahden ihmisen kuvattavana; A:n ja siskoni, mää tiedän, että ne haluaa aivan varmasti saada musta sellaisen kuvan johon olisin itse tyytyväinen. Niin ja tietty L:n, mutta ne kuvat ovat asia erikseen. :)

Tämmöstä tunteen paloa tästä taas tulee väkisin. Ja vaikka tekis mieli jatkaa ja jatkaa, vääntää oikein rautalangasta fiiliksiäni asiasta, niin eiköhän tämä jo riitä. Ja kuten niin usein muulloinkin; kuvat puhukoon puolestaan. Ne ovat mun siskoni ottamia ja musta jo kuvia katselemalla, sen enempää musta tai kuvaajasta mitään tietämättäkään näkee, että a.) Kuvattavana ollut luottaa kuvaajaan. b.) Kuvaaja on halunnut ottaa henkilöstä mahdollisimman kauniin kuvan ja ennenkaikkea kauniin kuvan kuvattavan itsensä mielestä. Ja c.) Kuvaaja on ottanut kuvan antaakseen sen kuvattavalleen. Kiitos siis siskolle.

Hitsi mää haluaisin ottaa kuvat kaikista mun rakkaistani, oikein rauhassa ajan kanssa, että eka vietettäis vaikka päivä yhdessä ja sitten alettais kuvaan ja lopuksi voisin antaa sen kuvan hänelle  ja sanoa: "Kato nyt, sää oot niin kaunis, nääthän sää sen?!".

Hän on puhunut. :)

Merileijona parturissa.

Se kun mää oon aikasemminkin jo täällä epäilly ettei se mun PT ehkä rakasta mua, välillä olen jopa jäänyt miettimään, että pitääkö musta lainkaan, tuli vahvistettua torstaina, kun hän laittoi mut kirjaamaan ensi viikkoon asti ylös ruokapäiväkirjaa. Oi, nam, oikein - super-nam. Jotenkin tosi noloo. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että tänään oli tiedossa siskoni ja tämän miehen yhteis-synttärit. Itseasiassa sillä PT:lla saattaa olla jotain tunteita mua kohtaan, koska se kyllä sanoi, ettei mun tarvi sieltä synttäreiltä kirjata mitään, jos se vaikuttaa mun juhlista nauttimiseen. Jos se vaikuttaa mun juhlista nauttimiseen. I can see your mind-games!!! Vaikutustahan ruokapäiväkirjan kirjoittamisella on ollut aikalailla sen verran, että syön kaiken vaan itsetietoisissa 1-1,5 sentin viipaileissa. Hitaasti, mutta varmasti.

Tämä ruokapäiväkirja ei ole edes vielä se piste i:n päällä, ei, vaan siellä kauniina pallona komeilee ensi torstaina kohtaamani kehonkoostumusmittaus. Kehonkoostumusmittaus. Mää kuolen. Ensi viikko kulkee kalenterissani nimellä Hannan henkilökohtainen Via Dolorosa. Hyvänen aika. Musta on hiukan tahditonta, että nyt kun mulla on näin hyvä tsemppi ja fiilis päällä, niin sit mun tarvii mennä mittaan mun kehonkoostumukseni, koska sehän tulee vääjäämättä oleen aika veret (/verisuonet) seisauttava kokemus.

Mutta sikäli koitan tässä kuitenkin keskittyä niihin positiivisiin ajatuksiin, niin voi pojat, miten mahtava tunne on, kun lihaksia särkee. Siis ihan mieletöntä. Mulla on torstaista asti särkenut kyljistä kainalojen alta ja joka kerta kun oon nostanut jotain ylähyllyltä ja kyljistä on vihlaissut on hymy noussut suupieliin. Kipu johtunee joko uudesta ystävästäni kahvakuulasta, joita meillä on ollut kotona useamman vuoden, käsittääkseni tällä hetkellä neljä kappaletta, mutta joihin en ole satunnaisia epäonnistuneita rimpuiluitani lukuunottamatta tutustunut, mutta jonka saloihin pureuduimme torstaina, ja sehän oli kans hauskaa, tai sitten eräistä mulle uudenlaisista punnerruksista, joita torstaina reenasimme myös. Mun ranteet on niin heikot. Samoin vatsalihakset, helloou?! Selkälihakset - ja käsilihakset. Onneksi olen kaikki nämä vuodet pitänyt huolta jalkojeni kuormittamisesta, sillä jalkaprässi oli - lasten leikkiä. Köh köh. Torstaina, huolimatta PT:n huudoista ja tatamin hakkaamisesta, tipahdin maihin ekaa kertaa kesken reenien, juurikin niiden punnerrusten kohdalla ja siitä sisuuntuneena oon nyt sitten harjoitellut niitä kotona, poikien suureksi hämmennykseksi ja tänä aamuna A oli aamiaisella, kun vaimo alkoi huhkimaan olohuoneessa. Mikä ero: "Hyvä Hanna, jaksaa, jaksaa!" on PT:n sanomana kannustavaa ja sisuunnuttavaa, sama "Hyvä Hanna, jaksaa, jaksaa!" aviomiehen sanomana on kokemuksena varsin erilainen. "Ole hiljaa!" sain sihistyä hampaitteni välistä ("Tee itte lihapullas!").

Postauksen alku sijoittuu kuntosalille erityisesti siitä syystä (että olen niin tolaltani ruokapäiväkirjan nöyryyttävästä tunteesta, enkä pysty ajatteleen mitään muuta), että mistään muusta mulla ei ole juurikaan kerrottavaa. Kuten arvata saattoi S sairastui hyvin pian L:n jälkeen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä olin täydessä sikeessä kun tajuntaani työntyi poikien huoneesta kurkkua kuristava merileijonan ääni. Sain pojan onneksi rauhoittuun ja nyt on jo ihan selvää, että S:lla on ihan perus-flunssa, ja yskäkin lohkeilee, eikä ole enää semmosta kuivaa norppa (/valitse oma mieleisesi vesistöjen eläin)-yskää. Loppu viikko on mennyt kotona aikaa tappaen ja räkää ryyst.. niistäen. A:kin tuli eilen kipeeksi, joten porukan kantava voima olen minä, haasteita kaihtamaton ja teräksisen vastustuskyvyn omaava yli-ihminen. Kahvi on ystävä. Viime yönä taisin nukkua pätkissä 4-5 tuntia, joista osan L kainalossani ja osan olkkarin lattialla S kainalossani. Ja yli-ihmisellä tarkoitan kykyä löytää Makuunin lasten dvd-hyllystä vielä leffoja joita L ei ole nähnyt, kykyä (jota ei opeteta Hyvä Vaimo -koulutuksessa) jolla saat miehesi uskomaan, että oli hänen oma valintansa jättää menemättä perjantain saunailtaan, kykyä saada vanhempi lapsistasi uskomaan, että leikit hänen kanssaa pikkulegoilla, vaikka mielikuvissasi olet Floridassa ja kykyä saada itsesi näyttämään huolehtivalta puolisolta ja äidiltä, kun tosiasiassa kahvittelet syntymäpäiväjuhlilla esikoisesi kanssa kipeän miehesi hoitaessa nuorimmaistanne. Se vaatii harjoitusta, nämä ovat kykyjä joita ei saa syntyessään.

Mutta että semmosta. Kuvat on tän päiväistä siskoni ja tämän miehen synttärikakkua lukuunottamatta torstailta (perjantailta?), kun leikkasin poikien hiukset. L oli sitä jo pyydellytkin (!). Kaveri riisui itsensä ja siirsi S:n syöttotuolin leikkuu-mestoille ja odotteli siinä, koska äiti malttais parturoida. S vaati hiustenleikkuuta heti perään. Aika hauskoja poikia, ovat vissiin vähän tottuneet. L käy aina oikein tarkistamassa lopputuloksen peilistä, sentään se ei kiinnosta S:a.

Kipeetä.

He-hei!
Onko kenestäkään muusta äidistä salaa vähän ihanaa kun lapsi on kipeenä? Siis kun ei oo sillain "paniikki, paniikki, mitä mä teen, mikä sitä vaivaa" -kipeenä, vaan ihan tollainen nuhanen ja väsähtänyt. Musta asiassa on pienet bonuksensa, jotka tietenkin on ihan kiva koittaa löytää asiasta kun asiasta. Musta sairastelun ihanuus piilee siinä, että saa hyvällä omallatunnolla hemmotella ja lelliä toista yliäyräiden. Tehdä ihanan pehmeä ja lämmin lepopaikka, laittaa lemppari dvd pyöriin, tarjota lämmintä juotavaa ja silitellä ja paijata, ja  hypätä  pienen potilaan  huomattavan monen vaatimuksen mukaan "Toisitko vettä? Niistäisitkö nenän? Antaisitko yskänlääkettä?". Musta semmonen hoivaaminen on aikas ihastuttavaa, mutta normaali olosuhteissahan moinen maksimointi heilahtaa äkkiä lellimisen puolelle.

Äskön oikein siirsin täällä sohvaa ja kannoin peittoja ja tyynyjä siihen, piilotin karkin tyynyn alle ja pyysin poikaa vaihtaan univaatteet päällensä, että olis mahdollisimman mukava olla. Jotenkin - aika ihanaa. Miettikkää nyt kun olisitte itse kipeenä ja joku tekis teille samanlailla, kyllä kelpais. Musta on kivaa tehdä kivoja asioita toisille, mutta on vielä aikasta paljon kivempaa tehdä niitä niin, ettei se toinen odota tai ainakaan vaadi niitä asioita itselleen. Jos L tossa komentais vieressä, että "Lisää peittoja" Kolmas tyyny! Mää haluan vielä lisää karkkia!", niin ei ehkä tulis ihan samanlaisella hellyydellä rakennettua toiselle lepopaikkaa.

Aamuinen kaunis ajatukseni siitä, että en veisi poikia pihalle L:n ollessa melko räkäinen alkoi jo aamuvarhaisella tuntuun kohtalaisen haastavalta tehtävältä ja kun Naapurin Rouva laittoi ennen kymmentä viestin, että mennäänkö ulos, kun heilläkin oli yksi lapsista kipeenä ja näin ollen lapset kotona äitinsä kanssa, niin olisin saattanut jopa tuulettaa, ellen olisi kokenut sitä hiukan tahdittomaksi Naapurin Rouvan lapsen sairastumisen vuoksi. Keitin mukaan kaakaot ja kahvit ja nappasin mukaan viimeiset joulusuklaat, koska ajattelin sen nyt olevan kerrassaan herttaista kun mukana menossa oli yksi jos toinen nuhanenä.

Nyt kun muistan, niin täytyy heti kertoa, että S on alkanut nukkuun aamuisin pitempään. Nyt jo kolmena aamuna poika on herännyt kuuden maissa, joka on musta ihan ok aika. Viime yönä ei alkuyön itkujensa jälkeen, jolloin oltiin A:n kanssa vielä hereillä, edes herännyt koko yönä kertaakaan. Jippii! Jälleen haluaisin korostaa julkisen valittamisen parantavaa voimaa! :)

Oikeastaanhan mun pointti tän postauksen tekoon oli vaan toi kuvissa näkyvä auto ja se, missä sarjassa kyseinen menopeli voitti tänään mestaruuden. Epämiellytävin lelu minkä päälle voi astua -sarjassa. Voi vitsi. Sattu ihan sairaasti, kipua lisäsi tietenkin vielä se, että satuin astuun pikku-?(&%=#%:n päälle nukuttaessani S:a päiväunille, enkä tästä syystä voinut ulvahtaa vapautuneesti, vaan joudun muljauttamaan vain silmät ympäri ja puremaan takahampaat napakasti yhteen karvojen noustessa pystyyn. Siis se meni mun jalkapohjasta läpi! Ja siitä tuli verta! Kaikki legot ja pikkueläimet tuntuu nyt ihan lastenleikiltä tohon verrattuna. Aika kohtuutonta!

Ankkoja.

Tämä päivä alkoi inasen ahdistavasti soittettuani äidilleni, kuinka yökyläläisen kanssa on sujunut ja tämän kerrottua, että L on tullut kipeäksi. Buu. Sitäkin mälsempää, että lapsi sairastaa on se, että lapsi sairastaa ollessaan kyläilemässä ihmisen luona joka viettää toista lomapäiväänsä. A oli jo lähtenyt töihin ja äiti ei ollut tilanteesta oikein moksiskaan, L:n ollessa vain räkänen, eikä muuten erityisen kipeän oloinen, niin poika jäi nuhaisuudesta huolimatta päiväksi mummulaan. Toki meinasin taas sankarillisesti lähteä hakemaan poikaa S:n kanssa bussilla kotiin, mutta hiukan enemmän asiaa pohdittuani päätin, ettei se ole erityisen fiksua. Ensinnäkin, emme olisi varmaan päässeet kotiin takaisin ennekuin A olisi jo tullut töistä kotiin.

Aamulla harmitti sekin, että olin luvannut hoitaa aamupäivällä L:n kerhokaveria, joka on myöskin naapurimme, mutta tyttö oli myös tullut edellis yönä kipeeksi, eikä neidin äiti viitsinyt tuoda häntä meille. S:n ahdistelut hänen sairastaessaan eivät tuntuisi ahdistavan vain häntä itseään, vaan musta tuntuu, että kaikki asiasta tietävät varovat visusti tuomasta meille mitään tautia, mikä on kyllä aikas ihastuttavaa ja mieltä lämmittävää. Vielä aamulla harmitti sekin, että huomiseksi mun serkku vaimoineen ja tyttärineen oli suunnitellut meille kivan jutun A:n kanssa, mutta sekin meni mönkään. Pahus, pahus, pahus.

Hetken aikaa ajattelin jo kiukutella ja miettiä L:n vointia koko päivän itseäni syyllistäen, mutta sitten - päätinkin kääntää kelkkani kohti parempia fiiliksiä. Vaikka L nyt olikin kipeä, kyllä äitini pärjäisi hänen kanssaa ja jos ei, niin äiti olis varmaan tuonut pojan kotiin. Me olimme kotona S:n kanssa kaksin, joten siitäkin voisi repiä jotain iloa irti, joten vein S:n innovatiiviselle puheterapeutti-matkalle. Tietenkin. Mitäpä muutakaan. Tietenkään en vertaa lapsiani, mutta en ole voinut olla laittamatta merkille sitä asiaa, että S on vähintäänkin hyvin vähäsanainen siihen nähden mitä muistelisin L:n tuossa iässä jo puhuneen. "Ga ga." That's about it. Ajattelin olla lempeä kasvattaja ja aloittaa puheen opettamisen sieltä mistä aita on matalin.

Kyllä. "Ankka! Ankka! S, sano ank-ka!" Ga-ga vs. ankka, kuinka vaikeaa se voi olla? Aika vaikeeta. Varsinkin kun en huomannut tämän intensiivisen kurssimme aikana poistaa tuttia S:n suusta. Toki tiedän, että lapselleni esittelemät "ankat" ovat oikeasti sorsia, mutta ollaan realistisia, matka ga-ga:sta sorsaan on aika pitkä. Kurssimme ei siis lopulta ollut opettavainen missään mielessä, mutta meillä oli kyllä ihan hauskaa. Paitsi sillon, kun kaivoin kameraa laukustani ja sorsa-rukat kuvittelivat minun kaivavan kielto-kylteistä huolimatta heille jotain murkinaa ja lähtivät yhtenä uhkaavana rintamana meitä kohti. Se oli aika epämiellyttävää.

Tänään, kun minulla on (teoriassa) ollut enemmän aikaa keskittyä S:aan (oikeastihan olen vain pääasiassa siivonnut), niin olen pistänyt merkille erään asian. S:han on sen verran nuori, että hän nyt sotkee vahingossa koko ajan. Maidot kaatuu, ruuat tippuu lattialle yms. Viime viikolla mua hiukan huvitti kun ripustin pyykkejä kuivuun ja pojat olivat kaksin keittiössä kun L huusi, että: "-Äitiii! S koristelee pöytää maidolla!". Musta se oli aika hauska tapa L:lta ilmaista S:n maidolla sotkeminen. Mutta tänään olen alkanut vakavasti miettimään, että saatoin hukan aliarvioida lastani. (Aaargh, lasten aliarvioimisesta puheenollen; pojilla on semmonen cd, mitä kuunnellaan aikas paljon ja siinä on kappale, jonka sanoma on aikalailla tämä: ...helikopteri, helikopteri, heli, heli, heli, helikopteri, kolihepteri, kolihepteri, koli, koli, koli, kolihepteri... (!!!) Wau. ) Se S mitään vahingossa sotke. Tänään se on joka kerta kaatanut maitolasistaan aina vähän pöydälle ja alkanut levitteleen sitä varsin hallitusti. Koristelee pöytää maidolla - empä olisi paremmin osannut sitä itse sanoa. Mää oikein testailin tänään; pyyhin pöydän ja käänsin vähän selkääni, niin taas poika lorautti vähän maitoa pöydälle ja alkoi taiteilemaan. Niin kauan hän sitä teki kun maitoa mukissa piisasi, sit meni hermot. Ihan mahdoton.

No mutta. Päivä oli sitten lopulta ihan onnistunut, S oli hieman kukkona tunkiolla ja hengailikin suurimman osan päivästä L:n sängyllä makoillen ja maireasti naureskellen. ... Jo ennen aamukahdeksaa me todettiin A:n kanssa, että me oltais hiukan pulassa jos S:lla (tai oikeatsaan mulla ja A:lla) ei olis L:a joka aina välillä opettaa pikkuveljelleen tiettyä nöyryyttä. Nyt täytyy mennä lepäileen, jos yöllä ilmenee räästä johtuvaa katkonaisuutta.