"-Äiti mulla on tosi kivaa! Sää saat multa yhden."

Hei. Viime perjantaista lähtien olen viettänyt kolme aamua viidestä itkien, kiroillen ja kokeillen erilaisia konsteja päänsäryn taltuttamiseen. Olen syönyt lääkkeitä, olen hengaillut avoinaisen ikkunan vieressä, olen maannut pimeässä, olen yrittänyt toimia normaalisti, olen pitänyt päätä kuuman suihkun alla, olen hieronut ohimoita ja nenänvartta, olen juonut kahvia, ollut juomatta kahvia, olen pitänyt kurkun viipaleita silmillä ja olen painanut kämmeniä niin syvälle silmäkuoppiin kuin on fyysisesti mahdollista. Tänään harkitsin jo kivun huutamista ja karjumista pihalle itsestäni, mutta totesin sen olevan hiukan epäreilua naapureitamme kohtaan ja tyydyin oksentamaan. Jälleen kerran.

Perjantaina tein poikien kanssa aamujumppaa, kun yhtäkkiä näkökenttäni vasemmassa ylälaidassa alkoi väreilemään. Olen joskus kymmenen vuotta sitten kärsinyt aika pontevasta aurallisesta migreenistä ja tiesin kyllä heti mitä tuleman pitää. Mulla ei ole enää migreenilääkkeitä, kun pahoja kohtauksia ei ole ollut aikoihin. Lääkekaapista löytyi raskausajan päänsärkyihin määrättyjä kolmio-lääkkeitä, mutta en uskaltanut ottaa niitä, kun olin yksin poikien kanssa, enkä tiennyt miten lääkkeet muhun vaikuttaa. Sen sijaan otin pari tavallista särkylääkettä ja toivoin parasta. Niin toiveet kuin lääkkeetkään eivät tepsineet ja kymmenen minuutin päästä tuijotin peilikuvaani, jolta puuttui koko oikea puoli kasvoista. Oikea puoli puuttui myös kaukosäätimestä ja puhelimestani. Tunne on kohtalaisen inhottava. Aamupäivän aikana soitin sitten A:lle ja kerroin missä mennään ja hän lupasi tulla kotiin niin pian kuin hommiltaan pystyy. Kun A yhden aikaan tuli kotiin, menin nukkumaan ja sain kuin sainkin unen päästä kiinni, jonka jälkeen olo oli huomattavasti parempi. Kunnon päänsäryn jälkeen olo on koko päivän vähän hutera ja koko ajan ohimolla on semmonen tunne, että nyt jos tulee joku voimakas tuoksu tai kova ääni, niin kipu taas pahenee. Mulla olon normalisoi yleensä vasta kunnon yöunet.

Viikonloppu kului ilman päänsärkyjä. Eilen aamulla kipu alkoi taas yltymään siinä kahdeksan maissa aamulla. Mää tosiaan itken ja oksennan tosi helposti, joten voitte kuvitella, että mää en ole mitään kaunista katseltavaa. Enkä mää tiedä pitäiskö tollasissa tilanteissa sitten koittaa vaan olla poikien edessä normaalisti ja käydä jossain vessassa tirauttamassa parit kyyneleet aina välillä, ettei lapset vaan huolestu, mutta en mää ainakaan pysty. Kyllä mää sanon L:lle ja S:lle, ettei äitillä oo mitään hätää ja että äitillä on niin kipee pää, että oikein itkettää, eikä ne tuntuis siitä hätääntyvän, L ehdotti pään vaihtoa, mikä kuulosti mun korvaan ihan pätevältä vaihtoehdolta. Eilen kipu laantui taas jo parin tunnin kärvistelyn jälkeen ja illalla menin ihan normaalisti PT-tunnille ja spinningiin (se on edelleen kivaa!), vaikka olo oli sellainen kun silmien edessä olis koko ajan pieni sumuverho.

Tänä aamuna soitin sängyn vieressä olevalla kännykälläni olohuoneessa poikien kanssa olleelle A:lle, että: "-Tuo semmonen kolmiolääke.". Ja hetken kuluttua tein päivän ensimmäisen näyttäytymiseni pojille kyyneleet jo vuolaasti poskilla valuen. Tänään kipu taisi olla kaikista pahin. Kaiken mitä koitin syödä oksensin ja mikään ei tuntunut auttavan yhtään. A komensi mut takaisin makkariin lepään ja pois miesväen silmistä kitumasta. Ja taas kymmenen aikaan kipu alkoi hellittään ja A pääsi lähteen töihin. (Ja kyllä, ymmärrän hyvin, mikä mieletön juttu se onkaan, että A voi yleensä jäädä ainakin joksikin aikaa kotiin, jos tarve vaatii.)

Mulle on sanottu joskus 15 vuotta sitten, kun lopetin silmälasien käytön, että ennen kun mää täytän kolmekymmentä mun on hommattava lasit. Silloin silmälääkärini sanoi jopa, että mun päänsäryt tulee oleen niin kamalia, että hankin silmälasit varmasti ihan mielelläni. Tällä hetkellä koen erittäin vahvasti, että mun täytyy jostain vanhoista papereistani löytää sen lääkärin nimi ja viedä sille kakkua ja ruusuja. Ihan käsittämätöntä, miten hyvin se lääkäri osasi sanoa homman kulun. Mulla on siis karsastusta, joka ei ole niin paha, että se haittaisi mun näköäni, mutta jonka takia mun silmänlihakset joutuu tekeen hiukan extrajumppaa, varsinkin, kun teini-iän nokkeluuksissani päätin sen jumpan hoitaa itse, enkä suostunut pitään silmälaseja, jotka olis homman hoitanut mun puolesta. Tai näin sen oon ainakin ymmärtänyt.

Nyt aika on siis kaiketi tullut. Ongelma silmälasienkin suhteen oon kääntynyt aivan päälaelleen, siinä missä yläasteen tuoksinnassa koin vaarin pilkkihaalarin, isän samettihousujen ja takatukan hiuslakalla pystyyn nostamisen olleen minulla tosi jees ja silmälasien taas rumia, nyt en osaa päättää minkälaiset silmälasit haluaisin kaikista eniten, kun niitä on niin paljon kaikkia hienoja. Ympyrä sulkeutuu siinä mielessä, että epäilemättä päädyn hyvin samankaltaisiin silmälaseihin, mitä vaarini tällä hetkellä käyttää. Kun mennään niin mennään kunnolla. Pinta-alaa säästelemättä. Tai kelpaisi minulle isänikin silmälasit, jotka ovat ottaneet humattavan paljon vaikutteita Viirun ja Pesosen Pesoselta. Kun kokeilin niitä viikonloppuna, S oli hiukan, että: "-Ga-ga!", mutta L ei edes huomannut mulla olevan lasit päässä.

Kun tänä aamuna ymmärsin, ettei päänsäryt olekaan minun kehoni tapa hyökätä vierasta vihollista, liikuntaa, vastaan, vaan syy löytynee silmistä, soitin lääkäriaikaa. Ja tuttu kuvio, siinä missä lapsi viedään yksityiselle suunnilleen korvatulehduksenkin takia, en itse raaskisi millään alkaa tätä asiaa hoitamaan yksityisen kautta, koska epäilen, että siitä tulee kallista. Kunnalliselle yleislääkärille sain ajan lähes kolmen viikon päähän ja epäilen, että ei tarvita kuin yksi tai kaksi tämän aamun kaltaista aamunavausta, kun rimpautan jo yksityiselle silmälääkrille, että eiköhän aleta hommiin.

Kun aamupäivällä oloni taas parani, päätin syyllisyyttä (ja kevyttä ruuanteko-haluttomuutta) potien vähän ilahduttaa poikia, jotka olivat joutuneet äitinsä märehtimistä katseleen jo parin aamun ajan ja vein heidät lounaaksi ranskiksille. Moisesta uutisesta pöllämystynyt L halusi ottaa oikein kameran mukaan, että voi tapahtuman taltioida muistiin. Koska siis, meijän lapsethan ei normaalisti ikinä syö mitään tollasta teollista moskaa. Köh köh. Koitin tehdä tämän selväksi myös kaikille paikallaolijoille, kysellessäni ihmeissäni, että "Onko teillä jotain lastenateriaa? Saako sen kanssa maitoa?" yms. Todellisuudessahan hämmennykseni johtui siitä, että meijän poppoo vierailee oikeastaan poikkeuksetta siinä toisessa puljussa. Tätä en kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi täsmentää, vaan annoin hämmästelyni ja Fjällrävenini antaa oman mielikuvan.