Vuonna 2011.

Onnellista vuotta 2012 kaikille! Tuokoon se mukanaan kaikkia ihania juttuja ja toteutuneita toiveita!

Vuosi 2011 oli kyllä kerrassaan onnistunut, suunnittelin tekeväni tähän pientä katsausta menneestä vuodesta, mutta kuvien selaamiseen on kulunut jo melkein kaksi tuntia ja olen vasta kesässä. Kuinka niin jään tuijotteleen kuvia typerä virne naamallani? Viime vuotta muistellessani mieleeni nousee kyllä tietyt asiat. Alkuvuoden vaativuus, kun S oli vielä pieni ja valvotti yöt jatkuvilla heräämisillään ja päivät, jolloin L:lla alkoi oleen kovat vaatimukset viihdyttämisen tasosta ja ulkona paukkuva kova pakkanen, joka piti meijät välillä visusti sisätiloissa. Väsymyksen taso pistettiin merkille neuvolassakin ja muutamien kehoituksien jälkeen sain soitettua Perhetyöhön, josta meillä kävi ihania "tätejä" mua auttelemassa muutamaan kertaan kotia siivoten, poikien kanssa leikkien, pyykkiä pesten ja mun kanssa jutellen. Apu tuli tarpeeseen ja voimia antoi jo sekin, että tiesin apua olevan tarjolla sikäli sitä jatkossa kaipaisin. Oon kyllä tosi tyytyväinen, että oon kirjotellut aina fiiliksiäni ja tekemisiämme ylös, sekä ennen kaikkea ottanut kuvia, koska muuten mulla ei olis S:n ensimmäisestä vuodesta varmaan juurikaan muistikuvia.

Keväällä elämä alkoi helpottuun, kun S alkoi istuun itse (vitsit, se on kyllä ihan mieletöntä minkä helpotuksen elämään sen taidon oppiminen tekee) ja pihaan ilmestyi yhä enemmän ihmisiä, joista ennen kaikkea yksi Rouva lapsineen tuntui kirkastavan jokaisen päivämme. Keväällä me myöskin sairastimme - koko ajan. Koneellani on kansio Kevät 2011, jossa ei ole paljon muita kuvia kun L ja S naama tulipunaisena, L ja S räkä poskella, L ja S oksennusvatin kanssa, L ja S isänsä tai äitinsä syliin uuvahtaneena, L ja S vesirokossa, S sairaalassa vesirokon äidyttyä erittäin pahaksi ja L ja S nukahtaneina milloin minnekkin, milloin minkäkin taudin kaadettua pojat. Mutta kuten sanottua sairasteluista huolimatta oli naapurissa aina seuraa tarjolla, ja tästä syystä vertaistukikin aina lähellä, kun sairastimme samat taudit samoihin aikoihin ja kesän lähestyessä ei ollut enää juuri muistikuvaa, kuka tartutti ja kenet ja väliäkös sillä.

Väittäisin, että kesä 2011 oli tähän astisen elämäni onnellisin tai ainakin niistä kesistä onnellisin minkä olen äitinä ollut. Jostain syystä tänä kesänä sain kaivettua itsestäni jonkin sortin itsevarmuutta, eikä musta tuntunut enää siltä, että koitan vaan räpiköidä eteenpäin ja tehdä hommat niinkuin "kuuluis". Kaiken maailman neuvojia ja tuomitsijoita on maailmassa aina, mutta päätin olla, jos nyt en välittämättä, niin ainakin stressaamatta moisista. Aloin hyväksyyn paremmin sen, että en koe kaikkia "äiti"-juttuja omikseni, eikä mun tarvikkaan. Aloin olla ylpeä itsestäni ihmisenä ja äitinä, enkä enää mollaanut itseäni kaikesta minkä tein "väärin" ja kaikesta mitä en jaksanut tehdä. Ymmärsin, että meillä voi ihan oikeesti olla poikien kanssa pääsääntöisesti kivaa, kun otan rennosti ja nautin jokaisesta hetkestä murehtimatta seuraavia päikkyjä, seuraavaa ruokaa, seuraavia yöunia, seuraavaa päivää ja seuraavia vieraita ja missä kunnossa koti on kun ne vieraat tulevat. Että jos meillä on nyt kivaa, tässä hetkessä, niin en pilaa sitä sillä, että mietin, että: "Nyt kun meillä on tässä näin hauskaa, ja pojat näyttäis viihtyvän, niin lähdempä tekeen ruokaa." Ei, vaan jäin siihen pitään hauskaa, nälkäkin unohtuu kun on kivaa. :) Ennakointi on lasten kasvatuksessa ensiarvoisen tärkeää, älkää ymmärtäkö väärin, mutta sillä ennakoinnilla voi kyllä viedä paljon iloa elämästään, kun jatkuvasti murehtii, että kohta se lapsi herää/on nälissään/on väsynyt jne., niin epäilemättä käykin, mutta sitä hetkeä kun lapsi on tyytyväinen tai nukkuu ei kannata pilata itseltään sillä, että ajattelee taian kohta raukeavan. Jos joka päikkäreitten aikana keittää itselleen kahvit, niin aivan varmasti ne ehtii toisinaan juomaankin rauhassa. Ymmärsin, että se, että teen jutut omalla tavallani ja mulle kasvatuksessa ja hoivaamisessa tärkeät asiat voi olla muille ihan mitättömiä ja toisin päin, ei ole mun huonoutta/lapsellisuutta/suurpiirteisyyttä/sinisilmäisyyttä/huolettomuutta/pikkutarkkuutta/maksimointia/minimointia/jne., vaan mulle ja mun perheelle ne piirteet, arvot ja toimintatavat ovat mun vahvuuksiani. Kesä 2011 oli ihana.

Syksy 2011 toi mukanaan lievää ahdistusta tulevasta. Kaikki muut tuntuivat siirtyvän elämässään eteenpäin ja mää junnasin kotona. Päätin jopa potea huonoa omaatuntoa siitä, että halusin olla kotona, ajattelin, että mua pidetään lusmuna, kun en jo palaa takaisin kouluun tai töihin. Hyvin äkkiä kuitenkin päädyin siihen, että ne jotka epäilevät mun olevan kotona työntekoa paossa, eivät ole varmaan olleet koskaan olleet kotiäitinä. Myös muutaman ihanan opiskelemaan/työelämään palanneen naisen kommentit ovat jääneet mieleeni, heidän avoimesti kerrottuuan, että kyllä se kotona olo on rankkaa, arvosta sitä mitä teet. Päätös keskeyttää opinnot oli ehkä vuoden 2011 suurin päätös ja samalla myös paras päätös. Enää ei ole huonoina päivinä takaraivossa ajatusta, että "Pitäisköhän vaan mennä sinne kouluun, niin pääsis täältä kotoa pois.", vaan nyt kun täällä kotona ollaan ja pysytään ainakin vielä vuosi 2012, niin parasta make the most of it. :)

Talvi 2011 on kulunut rennolla otteella. Sattuneesta syystä, koko alkutalvi on tuntunut syksyltä ja näin ollen syksy ja talvi sekoittuu muistoissa yhdeksi ja samaksi ajanjaksoksi. Olen tyytyväinen, että siitäkin huolimatta, että olen kotona L on saanut tämän vuoden aikana serkkujensa lisäksi itselleen ikäisiään kavereita naapurustosta ja kerhosta. Ilolla (ja pelolla) seuraan, kuinka S on alkanut osoittaan merkkejä luonteenlaadustaan (/-lujuudestaan) ja A:lla ja mulla on enemmän aikaa toisillemme, kun pojat on sen ikäisiä, että heitä voi/kehtaa viedä hoitoon samaankin aikaan ja talven ehdottomiin kohokohtiin kuuluukin mun ja A:n yhteinen Wii -ilta, jolloin nauru raikasi ja ajoittaisesta arjen askareista kädenvääntämisen sijaan pelasimme tiiminä mm. kanootti-kisassa. Huomattavan virkistävää on toisinaan viettää aikaa yhdessä niinkin, ettei kummankin/kummankaan tarvitse tarkkailla, ettei jompi kumpi pojista satuta itseään tai toistaan tai hajota mitään.

Vuoden 2012 suhteen olen odottavainen ja innoissani. On hyvä tunne, kun kaikki on jo hyvin eikä tarvetta muutokseen ole, mutta itsevarmuuttakin on kertynyt kuluneen vuoden aikana sen verran, että olen valmis muutoksiinkin sikäli niitä vastaan tulee. Ensimmäinen koko perheen ulkomaanmatkakin on tiedossa, mikä on aika mahtavaa.

Niin ja sitten on se kuntosalijäsenyyskin, jei. ... ...