"Okei. Okei. Mitä muuta?"

Aloitetaan positiivisista asioista; mun itsetunto on ollut paljon parempi mitä oon luullut. Siirrytään rivakasti vähemmän positiivisiin asioihin; koska sikäli se olis ollut niin huono kuin olen luullut, sitä tuskin olisi enää eilisen jälkeen lainkaan jäljellä.

Jouduin raappaamaan itsetuntoni rippeitä eilen en vain yhden vaan peräti kahden ihmisen toimitilojen lattialaattojen välistä ja sikäli minulle ei olisi siinä välissä opetettu ryhdikkyyttä ja rauhallista hengittelyä pilateksen muodossa, en olisi varmaan enää sieltä lattianrajasta iltapäivän tapaamisen jälkeen noussutkaan. Ensimmäiset iskut itsetunnolleni jakeli PT, joka luki kehonkoostumusmittaukseni tuloksia mulle lähes yhtä varovaisesti kuin neuvolan tädit juttelivat painonnousustani raskausaikoinani. "-Siis suuntaa antaviahan nää suositukset Hanna vaan on. Ei oo mitään hätää. Ei tää oo ollenkaan paha ja ihmisethän on erilaisia.". Yeah, right. Kumpa vain A:kin olisi ollut yhtä hienotunteinen muistellessani kuulemaani rasvaprosentti-määrää hänelle ilta-ulkoilullamme. "-Ei varmana Hanna oo! Ei se oo edes mahdollista! Älä ny viitti." "-E-eeei. Kyllä mää oon aika varma, et se oli se.". (Aww, aviomieheni silmillä ei ole vain vaaleanpunaiset vaan myös nähtävästi tiimalasi-efektin luovat lasit.)

Positiivista PT:n ja mun eilisessä tapaamisessa oli se, että musta tuntui eilen ekaa kertaa, että sain oltua hänen seurassaan oma itseni. Tähän asti olen ollut "Ihan hyvää"-Hanna, as in, en ole sanonut PT:lleni mitään muuta varmaan koko yhdessä reenaamisemme aikana, kuin "Ihan hyvää."/"Ihan hyvältä."/"Ihan hyvin.". Vähän niinkun ihmiset vastaa heille kuuluvan "Ihan hyvää." jos eivät oikein tiedä mistä aloittaa, tai miten eritellä fiiliksiään. "-Hanna, miltä tuntuu ojentajissa? Tuntuuko paino sopivalta? Mikä fiilis? Miltä nyt tuntuu?" "-Ihan hyvältä." ("-Mää en oikeastaan ole ihan varma mikä on ojentaja. Ihan kauhee fiilis, musta tuntuu, että mää kuolen, mutta koska tästä on mulle oletettavasti hyötyä, niin mää nyt meen tän rääkin läpi ja uskon, että huomenna mulla on hyvä fiilis tästä kaikesta. Mun lihaksia särkee koko ajan ja mää en meinaa lähteissä pystyä käveleen noita portaita alas, kun mun jalat on ihan hepulissa, mutta se hiukan kikatuttaa mua, koska tiedämpähän ainakin tehneeni jaloillani jotain tehokasta.") ... "Ihan hyvältä."

Mua on jopa hiukan rasittanut se, etten saa PT:n seurassa sanaa suustani. Yleensä mulla on kova tarve tehdä ihmisille keiden kanssa olen enemmän tekemisissä heti selväksi millainen olen. Yleensä lyömällä ensimmäiseksi pöytään kaikki tai ainakin muutaman heikkouteni ja sen jälkeen tehden selväksi, että mää pystyn myös näille heikkouksilleni nauraan. Jostain syystä mää haluan ihmisten tietävän heti kättelyssä, etten mää ota itseäni kauheen tosissani. Jos tätä piirrettä ottaa hiukankaan syvempään tarkasteluun, niin ei tarvita varmaan mitään elämänkoulua teoreettisempaa opiskelua, että tietää mistä tämä piirre johtuu, mutta ei nyt suotta pureuduta siihen. No mutta, nyt kun juttelimme PT:n kanssa enemmän, musta tuntui jotenkin huojentavalta, että pääsin puhuun enemmän ja sain vähän osoitettua millainen olen. Olettamukseni, ettei PT ollut vielä nähnyt vilaustakaan minusta itsestäni taisi kuitenkin osoittautua vääräksi, hänen kerrottuaan, että hänellä oli ollut hiukan vaikeuksia lukea ruokapäiväkirjaani vakavalla naamalle, kun "tietää millainen persoona sää olet.". Mää otin tän kommentin luonnollisesti positiivisena asiana. Ruokapäiväkirjassa ei ollut kuulemma huvittanut niinkään sen sisältämät syödyt ruuat, kuin välihuomautukseni ruokailujen välissä. Erityismaininnan sai kohta "Epäilykseni heräsivät ja tutkittuani asiaa, minulle selvisi ettei chili burn tabletteja saa ottaa tyhjään mahaan." (Se ehkä kuulostaa hauskemmalta kuin mitä se oli.) Ohessa PT kielsi multa myös chili burn tablettien käytön, joihin en kyllä ollut muutaman päivän testailujeni aikana ehtinyt vielä kiintyäkään.

Toinen itsetuntoani koetellut tapahtuma otti paikkansa silmälääkärin vastaanotolla iltapäivällä. Keskiviikon aamuinen migreenikohtaus näköhäiriöineen ja saman toistuminen iltapäivällä johtivat siihen, että minun märistessä valolta piilossa peiton alla A varasi mulle seuraavaksi päiväksi silmälääkäriajan. Siinä vaiheessa kun sain tietokoneen näytöstä vielä jotain selvää, huomasin huvittuvani jonkun verran siitä tosiasiasta, että blogin lisäksi tietokoneennäytöllä näkyi välilehtien otsakkeina olevan Mehiläinen, Mehiläinen: Ajanvaraus ja Glaukooma. Minulla saattoi olla taas jo diagnoosi takataskussa lääkärin pakeille mennessäni, mutta hyvähän se on aina varmistaa toiselta (ammattilaiselta) asian laita. No ei ollut glaukoomaa. Vielä. Silmänpaineet olivat ikäisekseni kylläkin niin koholla, että niitä aletaan tarkkaileen säännöllisesti. Höh. Tai siis kiva kun seurataan, mutta höh, kun olivat koholla. No, ei siinä mitään. Silmät tutkittiin ja näkö on niin hyvä ja karsastus niin haitaton, ettei silmälaseille ole mitään tarvetta. (Buu.) Erilaisia linssejä kokeiltaessa ainut muutos oli se, että aloin kysyyn kysymyksiä kuten "Aaa, tuliko noita neliöitä yht'äkkiä useampi?" ja "Kuuluuko noita kirkkaita kohtia olla kaksi?" ja osoitteleen olematomia taulukoita seinillä, jolloin silmälääkäri totesi, että sikäli mulle riittää yhtenä näkeminen, niin en tarvitse silmälaseja. Ok. No nehän oli kaikki tavallaan vaan hyviä uutisia, mutta sitten. Voin kertoa, että tapani tytötellä itseäni loppui kuin seinään, kun kuulin minulla olevan kaihi. Molemmissa silmissä. "-Mi-mikä? Mitä?". Nuorekasta!  Pahoitteluni taas kontrolloimattomasta tavastani dramatisoida asioita, sillä totuushan on, että kaihini on synnynnäinen, eikä se kuulemma enää kasva tai tule vaivaamaan noin muutenkaan, mutta silti, kaihi. Aika - moista.

Varsinaista syytä päänsärkyihin ei siis löytynyt silmälääkärin pakeilta, tavallaan en olisi kyllä enempää faktoja terveydentilastani yhdelle päivälle kaivannutkaan. Lääkäri sanoi vissin pointin, joka ei ollut mielessäni käynytkään, että silmistä johtuvat päänsäryt ilmenee yleensä vasta päivän mittaan ja iltasella, eikä aamuisin. Se oli ääneen sanottuna mustakin varsin järkevän kuuloista, silmien kuitenkin pääsääntöisesti lepäillessä yön ajan. Lääkäri epäili lapsistani kuultuaan syyn olevan heissä. :) Vitsi vitsi, mutta heittipä hän ilmoille mm. kysymyksen, että kannanko poikia aina samalla puolella. Miten typerä kysymys, todellakin kannan, eihän ne istu tohon vasemman lonkan päälle ollenkaan.

Tällä hetkellä siis vahvin veikkaus pääkipuihini on jumissa olevat hartiat ja niska. Kuulostaa uskottavalta. PT:kin epäili hiukan samaa, mulla kun on huomattavia vaikeuksia rentouttaa hartioitani, vaan ne tuppaa nouseen aina korviin. Sen siitä saa, kun on koko ikänsä levitellyt käsiään ja kohotellut harteitaan, että: "En mää vaan tiä. Ihan sama. Sano sää.". Mielenrauhaa tuovat nyt lääkekaapista löytyvät migreenilääkkeet, jotka apteekkari ojensi minulle hieman epäröiden ja varovasti kysellen, että montako olen ajatellut ottavani kerralla. Huoh. Vaikka mää niin koitin olla pukeutumatta hampuusiksi, niin silmiini laitetut, verestystä aiheuttavat tipat taisivat kuitenkin luoda yleis-habitukseni kanssa terveydenalan ihmisessä epäluuloja. Kiusallista.

(Nyt tulee kuvia vaan tolta yhdeltä ja samalta viikonlopulta jolloin vaatimattomuutta huokuen pyysin siskoani ja A:ta ottaan musta kuvia, mutta kun A on ottanut mun kameran tällä viikolla työkäyttöönsä, niin en oo voinut ottaa uusiakaan kuvia.)