Kimallusta ja kipuilua.

Jahas, jahas, sitä tarttis sitten orientoitua arjen alkamiseen. Asiaa hankaloittaakseni päätän vielä julkaista muutaman kuvan uudenvuoden vietostamme. Tänä vuonna olin muuten jopa hereillä kun vuosi vaihtui, whoop whoop! Tosin koitin olla unessa, mutta en päänsäryltäni saanut unta, vaan heittelehdin sängyssä, tungin päätä syvemmälle tyynyjen alle ja sanoin tasaisin väliajoin jonkun ruman sanan ahdinkoani helpottaakseni. Lukuunottamatta aamusta iltaan, tai oikeastaan seuraavaan aamupäivään asti kestävää päänsärkyä, joka kulminoitui mun oksentamiseen vieraittemme tuskin edes vielä poistuttua rappukäytävästämme, uudenvuodenaattomme oli varsin mukava.

A valmisteli kalkkunaa(nsa) ihailtavalla tarmolla ja omistautumisella koko aamupäivän, kun mää nukuin päänsärkyä pois puoli yhdeksään asti ja sen jälkeen lähinnä kiukuttelin sitä, että päänsäryn tarvitsi tulla juuri sinä päivänä, jota olin odottanut niin paljon, ja kun olisin halunnut laittaa kotia ja itseäni nätiksi, niin lähinnä teki vaan mieli maata pimeässä ja hiljaisessa huoneessa. Kun särkylääkkeistä ei vaikuttanut olevan mitään iloa, päätin ottaa järeät aseet käyttöön ja lähteä ulos ja kaupungille, jos ei särky helpota, sen kanssa on parasta vain elää. Seuralaisekseni otin L:n, koska pojan takista meni hyvällä tuurilla vetoketju rikki juuri nyt, kun kaikki talvivaatteet ovat alennuksessa. L oli myöskin ideoinut uudenvuoden päivällisemme jälkiruokaosuuden, mikä oli jäätelöbaari joka kaipasi kipeästi koristeita annoksiin, ennenkaikkea kuulemma mustia sateenvarjoja.

Tosi kivaa olla L:n kanssa kaksin liikenteessä, kun se on niin huvittavan iso poika jo. Sokoksella uskalsin jättää poikaa jo hiukan leikkipaikalle (ehkä kuitenkin pidin koko ajan näköetäisyyden, hiukan skeptinen on aina hyvä olla), että pääsin käymään talvitakit nopeasti läpi. Olipa pojalla oma mielipiteensä takistakin ja suostuipa hän jopa sovittamaan neljää eri takkia! (Joista yksi ostettiin.) Tiimarissa tutkailimme erilaisia rekvisiittoja ja etsittiin niitä sateenvarjoja, joiden suhteen olimme jo tehneet kompromissin, että kyllä ne saavat olla värikkäitä, kunhan niitä nyt vain löytyy. Valitettavasti sateenvarjoja ei löytynyt Tiimaristakaan.

Anttila pelasti taas ja sateenvarjot löytyi. Kävimme ruokakaupassakin katsomassa, josko siellä olisi ollut tulppaneita, mutta ei. L oli ihana, kun sanoin, että mennääs sitten kotiin, niin poika kysyi, että: "-Mutta tarvitsitko sää vielä kukkia? Menisimmekö kukkakauppaan?" ja niin me sitten mentiin, siellä kaveri kyseli asialliseen sävyyn, että minkä värisiä tulppaneita olin ajatellut ostaa ja kuittasi vastaukseni "Ahaa!" toteamuksin. Niinkun oon jo useampaan kertaan maininnut, niin musta on kyllä tosi hauskaa viettää toisinaan aikaa ihan vaan kaksin L:n kanssa, kun se tuntuu ihan lekottelulta ja L:kin nauttii ihan ilmiselvästi kun saa mun jakamattoman huomioni, eikä kiukuttele eikä temppuile yhtään. Määkin pystyn oleen paljon rennompi ja hölläämään, kun mun ei tarvi katsoa kun L:n perään, tämä korostuu erityisesti kaupoilla ollessa. Hauskaa vaihtelua toisinaan.

Kotona meinasin painua suoraan pehkuihin, mutta kello näytti jo sen verran, että päätin napata neljännen (!!! Mää en ikinä uskalla ottaa oikeastaan yhtä särkylääkettä enempää lääkettä.)särkylääkkeen, juoda kupin kahvia ja pistää hösseliksi. Ja kyllähän kaikki sujui varsin mukavasti, hommat valmistui ajallaan ja meillä oli A:n isän ja tämän naisystävän kanssa varsin mukavaa. Syötiin, herkuteltiin, (erityismainita loistavalle jäätelöbaarille (ja kalkkunalle myös, sillä kesken ruokailun päähäni pälkähti ajatus, että ehkei joulu olisikaan ollut pilalla sikäli kinkun sijaan olisimme syöneet kalkkunaa. Tätä en tietenkään sanonut ääneen, sillä ens vuonna mää haluan kuitenkin taas kinkkua kun en oo sitä vuoteen syönyt.)), joka oli kaikkien mieleen, juteltiin, valettiin tinaa ja pidin pojille sädetikku-esityksen parvekelasin takaa. (L piti kädet korvillaan silloinkin, että ehkä ihan hyvä, että poika nukkui ohi rakettien ampumisen. Säikkyipä hän koko loppuvuoden ilotulitteiden myyntikojujakin...) Kun aloimme laittamaan poikia yöunille alkoivat vieraat tekeen lähtöä ja olisimpa saattanut pistää enemmän hanttin vieraiden kotiinlähtöaikeiden kanssa, sikäli en olisi samalla nieleskellyt jo kiivaaseen tahtiin ja koittanut pidellä hakkaavasta päänsärystä johtuvaa oksennusta sisälläni. Ihan herkkua.

Illaksi varaamani brie-juusto suolakekseineen, oliviit ja kuohari pysyivät visusti piilossa uudenvuodenaaton. Koska en kuitenkaan ole mikään luovuttaja, kävin iltasella kokeilemassa perunasalaattia ja nakkeja, mutta se ei - se ei toiminut. Seuraavana aamuna olin henkiseti täysin varautunut lintujen lauluun, auringon paisteeseen ja kivuttomaan päähän, joten yllättyykö kukaan kun sanon, että noin 06.15 porasin makkarissa pään jyskyttäessä tuttuun malliin. Voi räkä.

Ulkona oli kuitenkin satanut paljon lunta, joten olihan sinne hankiuduttava koko porukalla, ja kun kymmenen aikaan juttelin äitini kanssa ja kerroin elämäni rankkuudesta, huomasin kesken lauseen jotain odottamatonta: "-Siis mun päätä on särkeny eilis-aamus... - eiku hei, ei sitä särjekkään enää.".

Ja maistui ne brie-juustot ja kumppanit vielä sillon uudenvuodenpäivänäkin.