Kummallakaan pojista ei ole passia ja ajattelinkin hommata ne samantien, sillä jos en hoida asiaa heti, hoidan sen vasta ihan viime tipassa, mulla ei nähtävästi oo ikinä mitään muuta toimintamallia. Suunnittelin meneväni läheiseen valokuvaamoon jo eilen, mutta A leikki poikien ja kamman kanssa sunnuntain kylpyjen jälkeen niin vallattomasti, että poikien hiukset olivat eilen aamulla niin pystyssä kun olla ja voi. Eilen sitten kylvetin pojat päivällä niin, että hiukset ehtivät kuivuun ennen yöunille menoa, vaikkakin L oli pahoillaan, että kastelin kylvyssä isän tekemän hienon kampauksen. Tänään suorastaa ylitin itseni kauaskatseisuudellani menemällä kuvaamoon ennen kuin menille ulos leikkimään, ihan vain ja ainoastaan sen takia, ettei pipon alta paljastu parin tunnin leikkimisen jälkeen mitään yllättävää. Ei taaskaan mitään pakollisia touhuja, mutta kai sitä nyt voi sen verran funtsia jos aikaa on.
Pukiessani poikia tuumasin laittavani L:lle jonkun rauhallisen paidan, sikäli moinen passikuvassa on vaatimus. Tämän kuultuaan L valitsi paidan itse: "Mää haluan tämän.", no niin, eihän siinä ole kuin - mitä - ehkä viisikymmentä eriväristä autoa. En jaksanut alkaa tappeleen, kun en ollut edes varma onko paidalla mitään väliä. Siskoni kuitenkin kertoi hetken päästä puhelimessa, että kannattaa ottaa ainakin mukaan jotkut yksiväriset paidat, sikäli niitä vaadittaisiin. Tässä vaiheessa L oli jo sen verran innoissaan tulevasta, että sain paidan vaihdettua, kun kerroin, että paidan pitää olla joku tylsä, että poliisi pystyy tekeen valokuvasta myöhemmin passin, jotta L pääsee sitten lentokoneeseen. Oli muuten melko haastavaa löytää jotkut yksiväriset paidat meiltä, koska itsehän välitän väreistä melko paljon ja äitini, joka pääasiallisesti vastaa poikien vaatevarastoista ainakin taas näin joulun jälkeen, on sisäistänyt vähintäänkin tarpeeksi hyvin, että poikien vaatteiden tulee olla värikkäitä ja tapahtumarikkaita. Tylsin vaate mitä L:n kaapista löytyi oli kirkkaan vihreä. S:lle sentään löytyi ruskea. Kyseisen valokuvaamon täti tosin sitten sanoi, ettei paidalla ole niin kauheesti väliä, kunhan ei ole valkoinen.
L:lle nappasin mukaan kaapista löytyneet pari karkkia palkkioksi ja S:lle voileipäkeksin, reilu peli. Ja jälleen kerran osoitin erittäin määrätietoista ja joustamatonta kasvatusta, sillä korvissani kaikui vielä eilinen paasaus L:lle siitä, kuinka tänä vuonna pidetään visusti kiinni herkku-lauantaista, eikä muulloin herkutella. Ikinä. Koskaan. Edes omenamehua. Paitsi siis tänään, että poika suostuu käyttäytymään valokuvaamossa kunnolla. Hienosti hoidettu. L:lla on uutena juttuna jutustelu, joka on ihan kiva juttu sikäli, että A:lta ja multa puuttuu, jos nyt ei ihan täysin, niin aika huomattavissa määrin small talk -kyky. Kiva, että nyt perheessä on ainakin yksi, joka voi kyläpaikoissakin avata kahvipöytä-keskustelut. Nykyään hän starttaa keskustelut avaus-kysymyksellään: "Mikä on sun lemppari-päivä?". Koska itse joudun vastaamaan kysymykseen useampaan kertaan joka päivä, vaihtuu vastaukseni hääpäivästä, poikien syntymäpäiviin ja jouluun tasaisesti. L:lla sen sijaan on vain kaksi vastausta: Joulu tai lauantai. Kun olen tarkemmin tiedustellut syytä lauantain lukeutumisesta lempparipäiväksi, on vastaus ollut musta aika ihana: "Lauanataina tehdään iso lepopaikka olkkariin, haetaan Makuunista elokuva ja syödään karkkia.". Niin me yleensä aina lauantaisin kyllä tehdäänkin. Musta se on tosi kivaa ja musta on kivaa, että L:kin diggailee, enkä usko, että ihan vaan sen karkin takia. Ihan kaikkia elokuvia ei jakseta kyllä A:n kanssa katsoa, mutta piirrettyjen kanssa on vähän sama kun lastenkirjojen ja sarjistenkin, että kun niitä alkaa lukeen tai seuraan, niin kyllähän se kiinnostaa kuinka tarina loppuu. Ei ole yksi taikka kaksi kertaa, kun L:n keskittymisen jo herpaannuttua jään itse selaileen Roope-sedän taskukirjaa loppuun. Taas muuten logistisia (loogistisia?) ongelmia. Sarjakuvat ja mikä kupla tulis lukea eka ja kuka sanoo mitäkin. Aina tulee väärä äänenpaino, varsinkin jos innostun oikein eläytyyn. Ja sitten sitä "Lähdetään kotiini." "Ankkalinnassa." "Missä asut?" -sekoilua. Kiusalllista.
Mutta, mutta, pojista tuli hyvät passikuvat. Kumpikaan ei näytä itseltään, mutta päät on about suorassa, eikä kummallakaan oo liian leveetä hymyä. Koko keikan suurin haaste oli saada S oleen nauramatta, varsinkin siinä vaiheessa, kun täti otti esiin käsinukkensa, jota olis tarvinnut katsoa, niin S:han riemastu, kädet ojossa meinas tippua tuolilta kun tavoitteli nallea, "Ga ga!" vaan raikui, kun S oli niin tohkeissaan. Rohkeasti vilautin pojalle tuttia, niin johan ilme vakavoitui. Nobody messes with the pacifier. L ei olisi mallikkaammin voinut kuvauksessa ollakkaan, täydellisyyden tavoittelussa leuka vaan kohosi yläilmoihin, kun sitä kehotettiin hiukan nostamaan. Kuvaamon tätikin oli tosi kiva ja jutteli L:n kanssa tulevasta matkasta ja jeesas mua vaunujen kanssa jne. Aina joskus tulee sellanen olo, kun kampeaa itseään, vaunuja ja poikia jonnekkin liikkeeseen, että sori nyt kun me tänne ängetään ja sotketaan paikat, mutta joskus taas tulee niin kiva fiilis, että lähtiessä tuntuu siltä, kun olisimme suorastaan piristäneet jonkun päivää.
Passikuvat lompakossa tulimme pihaan leikkiin, johon meille oli tullut kavereita, jee! Sikäli joku meitä katseli asunnostaan, niin saattoipa ajatella, että: "-Wau, tolla lapsella on kyllä kurja lapsuus.", sillä vedin S:a pulkassa ympäri keinua, että pystyin jutteleen naapurini kanssa joka keinutti tytärtään. Mikäpä siinä, S:lla on pulkassa uutuden viehätys ja saimpahan vaihdettua kuulumisia naapurin kanssa. Ja sikäli S ei istu missään, hän todennäköisesti kiipeää liukumäkeä vääräänsuuntaan mukanaan itseään reilusti pitempi lapio ja sitä näkyä ei voi oikein sivuuttaa vaikka kuinka tekisi mieli jutustella aikuisten kesken.
Kuvituksena on mun yksi ilta pojille askartelemat pöytätabletit. Musta ne on kivat. Ja pojista kans. Noi on ihan hyvät siihen varsinaiseen tarkoitukseensakkin, mutta ennen kaikkea noi on hyvät iltapuurolla, niin ei tarvi sotkea kirjoja eikä roudata tietokonetta sieppaan poikien huomioo niin, että puurot saa lapattua suuhun, vaan nyt voi kysellä, että: "Missä on tulipalo?" tai "Missä on pikkuveli?" tms. Kiinnostusta riittää ainakin toistaiseksi hyvinkin sen yhden puurokipollisen verran ja S:llehan moinen kyseleminen on suorastaan opettavaista! Eikä maksakkaan mitään (jos on kartonkia ja kontaktimuovia omasta takaa), kun leikkailee vaan lelulehtiä ja laittaa jotain valokuvia ja tarroja lisäks. Ja siis tsekatkaa tota kontaktimuovin virheetöntä käyttöä! Aikamoista! Itsehän inhoan kontaktimuovia, koska kun kouluun joutu päällystään kirjoja niin mää ruttasin sen kontaktimuovin aina, tai sit sinne väliin jäi joku hius joka sitten tuijotti koko lukuvuoden mua kirjan kannesta, muistuttaen mua mun - meinasin kirjottaa kuolevaísuudesta, ehkä mää en yläasteella ollut vielä ihan niin dramaat... - eiku sillon se tais juurikin olla pahimillaan, eli joo, kuolevaisuudestani ja epätäydellisyydestäni. Päätin kompensoida asiaa niihin aikoihin tupeeraamalla tukkaani hiukan lisää.
Edit:// Hei tosi kiusallista, että nyt sieltä kuntosalilta soitettiin ja tietty mun sydän pomppas kurkkuun, että "Jee, se aika perutaan!", niin sieltä soitettiinkin vaan, että voisin mennä jo vähän aikaisemmin tänään. Ai kun kiva. Tosi kiva, että pystyin myös sen parin minuutin puhelun aikana sanoon lauseen; "Mua jännittää ihan kauheesti, koska mää oon niin out of my element." Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti