Ihan kun jotain olis unohtunut.

Hei, muistatteko sen kun kerroin kuinka A tipautti mut autolla sukulaisperheeni luokse ja sitten kun olin ottamassa kamppeitani takakontista hän kaasutti tiehensä minun jäädessä roikkumaan takaluukun nappiin? Tänään kävi vähän sama homma, mutta tällä kertaa mies kaasutti tiehensä unohtaen - mut. Jos nyt silloin taannoinkin hiukan nolotti ja tsekkailin ympäristöäni, että huomaskohan kukaan, niin tänään se tunne moninkertaistui johtuen siitä, että jäin käsi ojossa hamuamaan matkustajan puoleista ovenkahvaa kauppakeskuksen pääoville. Kerättyäni itseni (huomattavan nopesti) päätin esittää kaiken tapahtuneen olleen suunnitelmallista: Olin laittanut vanhemman lapseni takapenkille turvaistuimeensa ja mies lähtee lapsien kanssa kotiin minun jäädessä shoppailemaan, käden ojoon laittaminen oli vain heilautus, tietty. Nostin leukani maasta ja nenäni korkeuksiin ja marssin sisälle kauppakeskukseen. Hetken jopa mietin, että alkaisin tekemään ale-ostoksia, mutta hämmennykseni oli kertakaikkiaan niin massiivinen, että päätin tehdä U-käännöksen ja lähteä kävelemään bussipysäkille.

Huomion arvoista on sekin, että mielessäni ei käynyt kertaakaan, että olisin soittanut A:lle, sillä silläkin, maksimaalisen typertymisen hetkellä, tunsin asettavani parasta aikaa hihaani niin megalomaanista ässää tulevien tilanteiden varalle, että päätin ottaa hetkestä kaiken ilon irti. Kun astuin pääovista ulos, alkoi taskussani soimaan puhelin ja edesssäni nökötti tutun näköinen auto, joka jo sekin huokui syyllisyyttä ja sisällä autossa vasta olikin nöyrä tunnelma. "Iskä! Äitiä ei saa koskaan unohtaa." Sieluni laulaessa hoosiannaa, A esitti pahoittelunsa kotimatkalla kiitettävän monta kertaa.

Kotimatkan päätteeksi koimme kaikki vahvasti, että meidän tulisi tehdä jotain kivaa yhdessä, jotain joka saisi meidät entistä enemmän arvostamaan toisiamme ja pitämään toisiamme merkityksellisinä. Kröhöm. Kauppakeskukset eivät tue tämän päämäärän tavoittelussa, joten päätimme hakea kotoa uikkarit ja lähteä kylpylään. Tietenkään en löytänyt poikien uikkareita mistään, mutta onneksi Naapurin Rouvalla oli homma hanskassa ja sopivia uikkarivaihtoehtoja löytyi käden käänteessä. Matkalla kylpylään pysähdyimme huoltoasemalle, A vaihtoi pyyhkijän sulat (?) ja mää menin hakeem meille kahvit mukaan. Hitsi, mää haluaisin tosi paljon olla huoltsikka ihmisiä, mutta en valitettavasti oo yhtään. Tiättekö sen fiiliksen mikä huoltoasemilla on? Semmonen tietty karskius. Mun mielestä huoltoasemalle kuuluis mennä aina, no ensinnäkin hiukan likasissa vaatteissa (tähän asti oon hyvin vielä jutussa mukana) ja sitten pitäis sanoo myyjälle "Moro." tai "Terve.", eikä siis missään nimessä huudahtaa vaan todeta silleen itsevarmasti ja ehkä nyökätä samalla, sitten iskeä tiskiin Iltasanomat, kahvi ilman maitovaraa ja jäädä odotteleen höyrymakkaran valmistumista. Ehkä odotellessa tehdä Lotto. Mää jo siis tiedän hienosti kuinka mun tulis toimia, mutta sit mää kuitenkin aina mokaan jo siinä vaiheessa, kun tervehdin turhan reippaasti just jotain "Moikka!" tai muuta ihan liian innokasta. Sit mää alan etusormella leukaa naputellen ja "Titttidittidiidii..":tä hyräillen etsiin hyllyistä jotain kivaa. Kun ne huoltamoiden myyjätkin on musta ihan tietyn tyylisiä ja mää haluaisin olla heti samalla aaltopituudella niitten kans ja heittää takasin jotain nokkelaa, niin tänäänkin kun lopulta sain päätettyä mitkä suklaapatukat ostan kahvin kaveriks ja olin maksamassa niitä, niin se myyjä sanoi mulle jotain Snickersistä, mutta kun en saanu selvää ja hän alkoi heti jutteleen työkaverinsa kanssa, niin hymyilin vaan ja aattelin, ettei se varmaan ollut mitään tärkeetä, kunnes hän sitten sanoi hetken mun hymyilyäni katseltuaan uusiksi, että "Voisitko lainata toista Snickersiä?", jolloin tajusin ojentaa toisen viivakoodin lukua varten. Sitten kun kaadoin maitoa kahvien päälle (tosi epäuskottavaa), niin maitokannusta loppu maito ja sanoin, että: "Anteeksi, tää maito loppui.", johon se myyjä totes vinosti hymyillen, että: "Joskushan se loppuu kun on noin pieni kannu.". Ja taas mää vaan hymyilin, koska mää en tajunnut yhtään sitä juttua, koska se kannu oli iso ja siis, en vaan tajunnu. Häntä se kyllä hymyilytti, niin koitin kovasti hymyillä takas ja näyttää siltä, että oltais yhteisymmärryksessä. Hitsi, olis pitäny sanoo jotain, että: "Saas nähdä kuinka ton kermakannun kanssa sitten käy.".  Jotenkin haluaisin kyllä tuntea huoltoasemien ilmapiirin omakseni, musta olis tosi siistiä kuulua siihen porukkaan, mutta - ei.

Oon/ollaan käyty L:n kanssa muutaman kerran uimahallissa ja vihata nyt on hurjan vahva sana, mutta siitäkin huolimatta aika lailla juurikin oikea kuvaamaan L:n fiiliksiä uimareissuista, joten kerroin kyllä sivulauseessa meidän olevan menossa uimapaikkaan, mutta lähinnä korostin reissun olevan lomamatka. Tästä syystä L:lle ensisijaisen tärkeä asia oli ottaa mukaaan aurinkolasit. Ne päässä hän lähti kotiovesta ja ne päässä hän nukkui automatkan ja perille päästyämme tunsin sydämessäni kalman kouraisun kun katsoin ulos hämärään, jossa sade hakkasi maata. "L, herää, me ollaan perillä. - - - Joo, ota vaan ne aurinkolasit pois, et sää varmaan tarvi niitä.". L oli tosi reipas siihen asti, että mentiin suihkutiloihin, siellä alkoi vastaan hangoittelu, koska siellä oli pojan mielestä kylmä ja sitten kun mentiin allasosastolle L halusi jo hyvin vahvasti kotiin, mutta kun sain houkuteltua (kannettua) pojan lasten allasosastolle ja kastettua alati vartaloani pitkin ylöspäin kiipeävän pojan varpaat ihanan lämpimään veteen oli L myyty. Ja meillä oli hauskaa. S:kin oli ihan fiiliksissä. Tosi kiva reissu, käytiin vielä syömässä ravintolan buffetissa ja kun L näki sivusilmällä buffetin jälkiruokapöydän hävisi pääruoka alta aikayksikön ja ennen kuin suu oli tyhjä hän jo kertoi olevansa valmis jälkiruokapöytään. Ja kotimatkalla haettiin kaupasta limsat (höh, ei ollut lasipulloja) ja pillimehut, koska ne nyt vaan kuuluu siihen fiilikseen mikä uimahallissa (tai kylpylässä) käynnin jälkeen on. Oli kyllä kiva lomamatka!

(Kuvat on tapaninpäivältä kun aurinko pilkahti hetkeksi esiin ja oli niin nättiä.)

Sininen lelulaatikko.

Arvatkaa mihin mää oon käyttänyt tämän päivän? Enkä siis luonnollisestikkaan vain itseltäni, vaan myös mieheltäni ja lapsiltani. Aivan tietynlaisen lelulaatikon löytämiseen. Juu, juuri näin. Olen käynyt Löytötavaratalossa, Anttilassa, Vapaa Valinnassa, Etolassa, toisessa Vapaa Valinnassa, Halpahallissa ja lopulta ensimmäisessä Vapaa Valinnassa uudestaan. Ihan rentoo. Arvatenkin miesväki on arvostanut tätä mun lelulaatikon metsästystä ihan suunnattomasti.

L sai pikkulegoja joululahjaksi melkoiset määrät, mutta meillä ei ollut niille mitään säilytyslaatikkoa. Kuluneen puolen vuoden aikana S ja L on tuhonnut ainakin viisi muovilaatikkoa, joten kriteerinä oli kestävyys. S:n lemppariharrastuksia on kääntää lelulaatikoita nurinpäin ja rakennella niistä itselleen rappusia ja toisinaan on vain mukava pomppia lelulaatikoitten päällä niin kauan, että kansi antaa periksi ja työntyy laatikon sisään. Olen myös jokseenkin kyllästynyt, oikeastaan ihan kaikilla materialistisen maailmani osa-alueilla, ostaan mitään ihan hyvää, koska sen ihan hyvän ne puolet, mitkä tekevät siitä vain ihan hyvän, eikä loistavan, korostuu usein melkoisen nopeasti. Sikäli olisin napannut Löytötavaratalosta sen ison keltaisen legoukon pään mallisen säilytyslootan olisi L ollut valintaani varmasti vähintäänkin tyytyväinen, mutta mua olisi pian alkanut ärsyttään poikien ympäri kämppää pyörittelemä/potkima legopää, lootan muodon aiheuttamat säilytys-haasteet, pään mahduttaman legomäärän pienuus ja no, koko pää. Sikäli olisin hyväksynyt Anttilasta löytämäni laatikon, sen läpinäkyvyydestä huolimatta, olisi minua pian ruvennut rasittaan se, että sikäli pikkusälä näkyisi laatikon seinistä aina läpi, ei se ikinä näyttäisi siistiltä, eikä läpinäkyvä laatikko nyt vain sovi yhtälöön, kun kaikki muut ovat umpivärisiä (Hei vaan sinä uusi sana,). Jokin minua olisi alkanut varmasti haittaan myös Salama-laatikossa, murretun värisessä laatikossa, liian pienessä laatikossa, liian syvässä laatikossa tai värillisessä, mutta läpikuultavassa laatikossa.

Tai sitten ei. Ehkä olisin ostanut minkä laatikon tahansa, laittanut legot sisään ja unohtanut koko asian, koska kyse oli lelulaatikosta. Mutta ihan oikeesti, sen jälkeen, kun A ja pojat on istunut autossa sen aikaa, kun mää oon ihan nopeasti juossut pari kauppaa läpi löytääkseni juuri mieluisen lelulaatikon, omat odotukset alkaa kasvaan aika huimasti, eikä tee mieli ostaa sitä harmaata laatikkoa, kun poikien  huoneessa on oikeastaan kaikkea muuta väriä, mutta ei harmaata. Toisaalta, ehkä se olisi ollut juuri se puuttuva palanen.

Ja kyllä, palasin siis ensimmäiseen Vapaa Valintaan illan tullen hakemaan sen laatikon minkä olin teilannut aikaisemmin. Syy aamupäiväiselle teilaamiselleni oli se, että meillä on jo yksi sininen laatikko. Sen lisäksi meillä on valkoinen, oranssi ja vihreä. En sitten tiedä, että kuinka montaa eri väriä kyseistä laatikkoa oletin valmistettavan. Ja siis, tottakai sen täytyi olla saman mallinen kuin muut laatikot. No mutta nyt meillä on sitten kaksi sinistä lelulaatikkoa, toisessa on pikkuautot ja toisessa legot. Sinisen laatikon lisäksi ostin lopuksi myös ihan pienen läpinäkyvän laatikon, koska vaikkakin sen sisältämät tilpehöörit näkyy ikävästi lootasta läpi, niin se nyt oli vaan niin soma.

Mää vielä voisin ymmärtää tämmösen toiminnan, jos mussa olis jonkin sortin perfektionistin vikaa, mutta kun ei ole. Lainkaan. Mää oon varmaan epä-perfektionistisin ihminen, jonka tunnen, eikä minkään asian kanssa ole niin nöpön nuukaa, paitsi ilmeisesti sitten lelulaatikoiden.

Ihan oikeesti, mikä mua oikein vaivaa?

P.s. Kuka haluaa viettää aina lomansa ensimmäisen päivän mun kanssa? Kuten on nyt jo toistamiseen toteen näytetty, niin mää oon ihan rennon letkeetä seuraa varsinkin lomaillessani.

P.p.s. Ai hitsi, mutta nyt kun hain koneelta ton vanhan kuvan noista lelulaatikoista (joita oon siis aiemmin kuvaillut, mistä voikin jo jotain päätellä kiintymyssuhteestani kyseisiin lootiin), niin toi aikaisempi sininen laatikko onkin tollanen iso ja nyt mää ostin tommosen pienemmän, niin joo joo, siinähän se juju nyt on. Ihan siis, korvaamaton suorastaan.

P.p.p.s. Huomasinko korostaa, että päätin toteuttaa tämän lelulaatikon metsästys -ekskursioni alennusmyyntien ensimmäisenä päivänä? Herkkua.

Lepäilyä.

No mooooi!
Sikäli joku on kummastellut miksi en ole joulunaikaan ollenkaan postaillut, niin sehän johtuu yksinkertaisesti vain siitä, että olen nukkunut. Jouluaattona kahden tunnin päikkärit, joulupäivänä yhden ja puolen tunnin päikkärit ja tapaninpäivän aamuna puolentunnin päikkärit ja iltapäivällä kahden tunnin päikkärit. I-ha-naa. Voi pojat. Joulu oli kaikin puolin ihana, saanen jakaa kanssanne jouluni highlighteja varsin tehokkaasti ranskalaisinviivoin lueteltuna:

-No ne lukemattomat päiväunet.
-Olohuoneessa nököttänyt, jouluista tunnelmaa luonut joulukuusi, joka ei kiinnostanut S:a enää sen jälkeen kun hän selätti kaksimetrisen kuusen kerran.
-Naapurin mummun ilahtuminen, kun menimme jouluaattona L:n kanssa käymään.
-Anopiltani saadut ihastuttavan erikoiset ja sopivankokoiset villasukat.
-L:n "Tälläistä mää olen aina toivonut!" -huudahdukset lahjoja avatessaan.
-Hiukan kömpelö halaus, jonka vaihdan rakkaan ystäväni kanssa oikeastaan vain jouluisin.
-L:n ennakkoluuloton asennoituminen jouluruokiin.
-S:n kinkun, sienisalaatin ja fetan mättäminen.
-Telkkarista tulleet komediat.
-Yhdessä A:n kanssa vietetyt illat telkkaria katsoen ja herkkuja syöden kun pojat olivat jo nukkumassa.
-Kun huomasin oikaisevani appiukolle päästyämme lattialle makaamaan ja olin - kuin kotonani.
-Rosolli ja kaikki muutkin jouluruuat.
-Kuinka L halusi välttämättä syliin, kun rakennettiin yhdessä joululahjaksi saaduilla pikkulegoilla.
-S:n "vauvailu", joka ilmenee lähinnä sylissä istuskeluna.
-Tapaninpäivän auringon pilkahdus.
-Kuinka kaikki ehtivät joulusaunassa juomaan saunaoluensa ja pillimehunsa.
-Tulppaanit.
-A:n huolella anoppilaan tekemä puolukka-rahka-hyytelökakku.
-Pikkuveljeni herättäminen S:a panssarina käyttäen.
-Kotona oleminen.

Siinä nyt ainakin jotakin, ehkei ne ole ihan highlighteja, mutta mieleen jääneitä asioita kuitenkin. Ihmeellisesti mulla on vielä sellainen olo, kuin olisimme vain olleet, vaikka kolmen päivän aikana poikkeismmekin neljässä kyläpaikassa ja meillä kävi yhdet vieraat. Määhän en välitä olla öitä pois kotoa ollenkaan. Se ei mun mielestä johdu siitä, ettenkö mää saisi nukuttua muualla tms, mää vaan haluan aina yöksi kotiin. Me ollaan ajettu huomattavan pitkiä matkojakin ihan vain sen takia, että voidaan herätä aamulla kotoa. Ja vaikka joulut mun vanhempien tai A:n äitin luona ennen poikien syntymää olikin kivoja, mulle tietty omien vanhempien luona oleminen oikein erityisen rakasta, niin nyt musta on kyllä niin ihanaa olla joulut kotona. On jotenkin hellyyttävää huomata, että mekin saadaan A:n kanssa ihan kunnon joulu tänne aikaseks, ja kyllä se joulu tuntuu ihan joululta, vaikka ympäristö on sama mikä arkenakin. Ja tärkeää on tietty sekin, että me nähdään kuitenkin jouluaaton kotona viettämisestä huolimatta kaikki läheiset joulun aikana.

Poikien unirytmit eivät menneet kyläilyistä ja ajomatkoista sekaisin ja illat kuluivat leppoisasti ja helposti, kun ehdittiin rauhottuun aina kotona ennen yöunille menoa. Illat me valvottiin A:n kanssa puolille öin, kun se kumpi nousi aamulla poikien kanssa pääsi kuitenkin nukkuun (aamu)päiväunia seuraavana päivänä. Yöt on olleet aika levottomia, kun pojat on hiukan kipeitä, S:lla on nyt vuorostaan se silmätulehdus (Jaiks, ekaa kertaa mun äitinä olon aikana mua tuli vastaan semmoset rähmästä umpeen muurautuneet silmät ja se oli - kokemisen arvoinen juttu. Tai ei oikeastaan.) ja poika on ollut muutenkin räkäinen ja L:a valvottaa öisin kova yskä. Mutta sama juttu kun myöhään valvomisessa - Mitä väliä, kun seuraavana päivänä voi ottaa päikkärit tai yöllä enemmän valvonut voi nukkua aamulla pitempään. Ollappa joulu ainainen.

Ehkä sekin on rentouttanut tunnelmaa, että joulua seurasi tosiaan loma, eikä joulun loppuminen näin ollen merkinnyt välitöntä arkeen siirtymistä. Lomasuunnitelmia meillä ei oikeastaan ole lainkaan. Koitetaan ehkä vaan pitää kuusi pystyssä ja pitkittää joulua välkisin. No, ei sentään. Eiköhän tämä joulu ala oleen taputeltu. Palataan muihin asioihin tuonnempana.

Hyvää Joulua!

Heipparallaa!
Toivottavasti kaikilla ketkä niin haluaa on jouluvalmistelut hyvällä mallilla ja pääsevät pian joulunviettoon siellä missä haluavat sitä viettää. Meillä alkaa oleen kaikki valmista. Eilinen  päivä leivottiin, siivottiin ja sitten illalla päästiin viemään vähän lahjoja ja hakeen joulukuusi. Joulukuusi oli tarkoitus laittaa partsille, koska S epäilemättä osoittaisi suurta mielenkiintoa moista kapistusta kohtaan, mutta mietittyäni yön yli asiaa, päätin, että se tuleekin olkkariin. Aamuseitsemältä A roudasi kuusta parvekkeelta olohuoneeseen ja mainitsi samalla pojille jotain vaimon päätöksistä ja turhuudesta pyristellä niitä vastaan.

Mää mietin, että pisteleehän se kuusi niin paljon, ettei S sitä kumoon saa, ja mitä sitten jos se käy niitä palloja nyppimässä pois, ainahan se on jotain kiellettyä tekemässä, nythän se vaan helpottuu siinä mielessä, että poika näpertää koko ajan samassa nurkkauksessa, eikä tarvi juosta vessasta makkariin ja sieltä taas keittiöön. Nyt kun kuusi on sisällä se nakkelee noita palloja tossa olkkarissa ja välillä pakittaa kun sormi osuu ikävästi havunneulaseen. Joululaulujen sekaan mahtuu hyvin joku tuhat "Ei!" -komentoa päivässä.

Epäilemättä kaikille on selvää, että oon aika joulufiiliksissä. Eilen olin jo ihan tippa linssissä, kun ihmiset on niin ihania. Kun oltiin aamupäivällä ruokakaupassa, yksi meidän naapuri, ehkä n.75-80 -vuotias herra otti meidät kaupassa kiinni, toivotteli hyviä jouluja ja sanoi haluavansa ostaa meijän pojille kermajäätelöt, siis ne sellaset pienet pahviset purkit. Voi pojat, mun sydän ihan rutistu, kun se oli niin suloista. Sitten siellä se koko toimitus, kuinka setä seuras meitä kassalle ja oli sitten niin huolisaan, kun mää joudun odottaan sen hetken, että hän saa maksettua ne jätskit ja siis - ihan oikeesti, ehkä ihastuttavinta koskaan. Ja L oli kans mahtava, kun obviously oli yllätyksestä mielissään ja näytti sen onneksi kyllä naapurin sedällekkin.

Kotimatkalla jäätiin taas katteleen yhden musiikkikaupan ikkunassa olevaa kapellimestari tonttua joka heiluttelee iloisesti aina joulukuun ajan sitä... säestyskeppiään (?), ja sitten semmonen herra, kaiketi musiikkiliikkeen omistaja, tuli meijän jutulle ja kertoi L:lle siitää tontusta ja sen kavereista, jotka eivät enää ikkunaan jaksa tulla. Sekin oli sydäntälämmittävää.

Vitsi mää oon onnellinen, että kiukuttelin ton alkukuun (:D), niin nyt voin sitten olla hyväntuulinen. Aamupäivä kyttäiltiin ikkunasta näkyykö postisetää, vai onko joku tuuramassa, mutta onneksi setä oli se sama tuttu, niin kävin viemässä meijän oveen ulkopuolelle L:n tekemän piparin ja joulutoivotukset. Kun posti sitten kolahti ryykästiin kuitenkin vielä ovelle toivottamaan hyvät joulut ja varmistamaan, että postisetä tohti katsoa kenelle ovenkahvassa roikkuva pikkupaketti oli tarkoitettu. Siitäkin tuli tietty hyvä mieli.

Ihan oikeesti, jos jollain on joulumieli vielä kateissa, niin viekää jollekin jotain tai käykää halaamassa jotakuta, sieltä se lähtee. Ja siis mää en tiedä teenkö mää kaikki toisten ilahduttamiset vaan ihan itsekkäistä syistä, kun mulle tulee siitä itelleni niin hyvä mieli, mutta ei kai se mitään haittaa, kun ei siinä kukaan varmaan mieltänsä pahotakkaan. Vielä ajattelin kipasta L:n kanssa viemässä naapuriin yhdelle mummulle pienen paketin, kun tiedän hänen viettävän joulua kotosalla. Pikku vinkki vielä; ennen kaikkea kannattaa muistaa vanhuksia, sillä musta tuntuu, etteivät he odota mitään, ja olettavat, että "nuorisolla" on omat kiireensä, joten ovat kyllä hurjan otettuja kun heitä joku muistaa. Aika moni vanhus on valitettavasti vielä vähän yksinäinenkin. Tämä samainen naapurinmummu on esimerkiksi kiittänyt mua nyt kai jo kolme kertaa siitä, että me kutsuttiin Naapurin Rouvan kanssa hänet sillon niihin meijän pikkujouluihin.

Mää oon siinä onnellisessa (?) asemassa, että mua ei haittaa edes toi sää, joka tuntuis aika monella vievän fiilistä, koska meijän ikkunoista näkyy pelkkiä naapurirakennusten seiniä, niin mää voin vaan mielessäni kuvitella, että pimeydessä on lumi maassa. Yksi dramaattinen käännehän on vielä tulossa, joka saattaa romuttaa koko fiiliksen, sillä siitä huolimatta, että olemme käyneet (A on käynyt) joulun ruokaostoksilla jo kerran, on käynyt kuitenkin niin hassusti, että me poikien kanssa ollaan syöty hiukan kuormasta ja kauppaan tarttis vielä mennä. Tavallaan mun tekis mieli mennä itse, että voisin tehdä kaikkia kivoja pikku heräteostoksia, mutta sit toisaalta semmonen maailman lopun meltdown jossain täpötäydessä marketissa aatonaattona ei ehkä houkuttele. Katsotaan. Popcorniahan olis vähän niinkun saatava.

Vuodelle 2012 (okei, kotiäitys tunnetusti vaikuttaa aika paljon kalenterin seuraamiseen, mutta ens vuotta kirjoittaessani aloitin eka, että 21.. - eiku 209.. eiku..) voisin tehdä sellasen lupauksen, että koitan (:D :D lupaukset kannattaa aina aloittaa muodossa koitan) saada L:n elämään lisää jännitystä, sillä äskön kun poika meni nojatuoliinsa katseleen Mikin Joulu dvd:tä ehdotin, että laittaisin rahin pojan jalkojen alle, niin olisi mukavampi (ja unettavampi) asento lepäillä, niin L hihkaisi, että: "-Aivan hullu lepopaikka! Aika villiä!". Oukei. (Nukahti viidessä minuutissa.)

Mutta; rauhallista, rentouttavaa ja ihanaa joulua teille kaikille. Olette ihania ja mun mieltä lämmittää jokainen visiitti ja kommentti mitä tänne saan. Rauhaa ja rakkautta, Hanna.

Bring it on.

Oi oi oi, ääk!
No siis eilinen päivä oli ihan syvältä. Postauksen kirjoittamisen aloitin jo aamulla, mutta pääsin vasta illalla julkaiseen sen, jollon mun olis tehnyt mieli jo julkaista ihan toisenlainen postaus. Heräsin eilen päänsärkyyn, mikä on ehkä kurjin tapa herätä, ainakin se on paljon kurjempi tapa kuin herääminen esikoisen naamalleni heittämään kylmään lehteen. No, päätä särki koko päivän, pojat oli ihan mahdottomia, S valitti ja itki koko päivän ja kun en muuta keksinyt, niin koitin saada toista nukkuun, kun vaikutti niin väsähtäneeltä ja halusi vaan syliin. Nukuttamisen aloitin aamulla klo. 10.00., ja poika nukahti siinä kahdentoista maissa ripuloituaan eka kolme kertaa. S nukkui päikkäreitä tunnin, jonka aikana heräsi itkemään muistaakseni kolme kertaa.

Tämän ajan L teki mitä teki, leikki, pyysi mua kaverikseen, pyysi ruokaa, metelöi ja sotki ja pääasiassa taisi tylsistyä ja hermostua, kun koko ajan vaan pyydettiin oleen hiljaa. Dvd:t taisi pyöriä taustalla koko päivän, mutta eivätpä nekään jaksa määräänsä enempää kiinnostaa. Jostain syystä olin koko päivän aivan veto pois, en olisi jaksanut tehdä mitään, koko ajan hain vaan katseellani jotain tyynyä tai pehmolelua, jonka päälle laskea pääni. Päivän paras leikki taisi olla täytekakku, jolloin makasin mahallani lattialla torkkuen ja pojat kasasivat mun päälle itsensä lisäksi tyynyjä ja peittoja, ikäänkuin kermavaahdoksi ja hilloksi.

Yhdeltä soitin A:lle puhelun, jollaista en ole tainnut tehdä sitten S:n vauva-aikojen. Nämä kyllä ovat niitä puheluita jotka unohdan aina varsin tehokkaasti, että hyvinkin on mahdollista, että olen samoissa merkeissä soittanut viime kuussakin.. "-Moi. Voitko tulla kotiin?" "Mää koitan.". A ei lopulta päässyt tuleen juurikaan normaalia aikaisemmin, mutta kun tuli, koti oli kaaos, ruoka tekemättä ja vaimo marssi melkein samantien makkariin nukkuun. Välillä heräilin talon ääniin: A paukutti keittiössä pihvejä ja S kikatti touhulle, A leikki poikien kanssa, A tyhjensi tiskikonetta ja A kehotti poikia siivoomaan kanssaan, että äitille olisi kiva yllätys, kun koti olisi herättyäni siisti.

Puoli seitsemältä mua tultiin herättään ja koti todellakin oli siisti, keittiötä myöten ja ruoka hautui uunissa. Kahvikupinkin sain käteeni saman tien. Olin jotenkin sellaisessa päikkyjen jälkeisessä herkkyystilassa ja olo oli aika onnellinen, kunnes A sitten aloitti: "Mää en oo viitsinyt sulle puhua mitään koko asiasta.." Ehdin ajatella, että voi ei, älä nyt pilaa tätä hetkeä, älä kerro mitään ikävää, kun A sai sanottua asiansa loppuun: "...koska se ei oo ollut ihan varmaa, mutta nyt näyttäis siltä, että mää saan pidettyä ens viikon lomaa.". Poru. Aivan holtiton helpotus-itkuhan siitä seurasi. A seurasi häkeltyneenä vaimon murenemista sohvan uumeniin, L tuli katsomaan, että mikä ihme äitiä nyt taas vaivaa ja S - no S varmaan kiipesi pöydälle sen kunniaks ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomioo. Mää en kestä. Ihan parasta. Ja siis kuinka mahtavasti hoidettu tilanne A:lta, se, ettei puhu asiasta mitään ennenkuin se on (95%) varmaa. Arvostan.

Kun A lähti reeneihin nukuttelin poikia, mutta S tuntui olevan ihan mahdoton saada nukkumaan. Normaalisti S vaan viedään sänkyyn ja sinne jää, mutta nyt mää reilun tunnin silittelin ja sylittelin ja annoin tuttia ja annoin vettä ja hyvänen aika. Lopulta alkuyö oli kaikin puolin varsin levoton, onneksi olin nukkunut ne päikyt, sillä nukkumaan pääsin vasta joskus yhden jälkeen. Ennen yhtätoista L istui jo potalla ja ilmoitti menevänsä siitä keittiöön avaan legokalenterinsa luukkua. Kun sain L:n nukkuun ja uskomaan, että vielä ei ole aamu eikä kalenteria saa näin ollen avata, alkoi S heräileen itkuisena. Sillon joskus yhden maissa annoin Ventolinea, jota poika taas vastustaa kyllä kaikella voimallansa. Päivisin L on ihana kun tsemppaa aina vieressä ja ottaa leikisti itsekin höntsää ja nauraa päälle tekonaurua "Tää on ihan hauskaa" -tyylisesti, jotta pikkuvelikin ottaisi maskin naamalleen rohkeasti, mutta nyt ei ollut L jeesaamassa ja homma sen mukaista. Kun lopulta sain Ventolinet annettua S simahti mun syliin samantien. Aamuyöstä en tehnyt muuta, kuin mumisin A:lle, että: "Mee sää.".

Tämä päivä ei ole juuri eronnut eilisestä, paitsi että mun pää ei ole ollut kipee, mikä oikeastaan muuttaa kyllä kaiken. Ulkonakin oltiin aamulla jonkun aikaa, koska tuntui että kaikki oli jo ennenkaikkea raittiin ilman tarpeessa. Lisänä eiliseen, tänään L:n silmät ovat menneet ihan punaisiksi. Ne ei rähmi eikä kuulemma ole kipeät, mutta ovat ihan punaiset, kaiketi siis silmätulehdus. Lääkäriaikoja ei ole ennen joulua, joten huomisen ohjelmanumero taitaa olla terkkarille jonottelu. Bring it on, meillä on ens viikko lomaa, ja sen voimalla mää selätän minkä taudin vaan.

Höh, ei oo mitään kuvia otettuna. No, ei se mitään. Loppukevennyksenä kerrottakoon eilisen kohokohta: Vein pojat kylpyyn, olin laskenut jo molemmille ammeet täyteen vettä ja L istuskeli omassa ammessaan (P.s. Ne tulpalliset ammeet on tosia näppäriä siihen asti, että hukkaa sen tulpan. Sen jälkeen ne ajaa asiansa lähinnä melko rivakoissa kylpyhetkissä. Mää tungin nyt sinne pohjassa olevaan reikään sinitarraa ja tunsin itseni suorastaan briljantiksi.), kun otin S:lta vaatteet ja vaipan pois. Sen hetken kun otin iteltäni sukkia pois S patsasteli L:n ammeen vieressä ja arvatenkin pissas heti kun lämmin vaippa otettiin pois, onneksi ei sentään isoveljen ammeeseen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. L:n reaktio oli mahtava, vaikka itse sanonkin, sillä se oli prikulleen, tai no, ehkä ihan vähän sanajärjestystä muuttamalla se, mitä olisin itsekin tokaissut: "-Okei. Sitten pissasit siihen.".

Paatos joululahjoista.

Mulla olis hyvä postaamis -fiilis, mutta mulla ei oo yhtään mitään kerrottavaa, kun me vaan sairastetaan. S on kuumeessa ja L:kin on kipee, mutta hällähän ei kuume nouse oikeastaan koskaan. Ja vaikka mää olinkin eka, että "Voi ei, maailman huonoin aika sairastua!", niin oikeastaan täähän on ihan ideaalinen, lukuunottamatta sitä, että tänään olis ollut yhden neitosen synttärit, joille olis ollut kiva päästä. Mutta siis, vettä sataa koko ajan, mutta me ei voida mennä ulos kun pojat on kipeinä, kirpasee tollasella sadesäällä aika vähän. Toisekseen L:n kerho on joululomalla, niin ei meillä olis mitään tekemistäkään. Joulu-kuviot on melko hyvällä mallilla, mutta jos mää nyt oon jotain unohtanut, niin voin vedota siihen, että pojat on ollut kipeinä, enkä oo päässyt tekeen mitään. Että jos on pakko sairastaa, niin täähän on ihan hyvä rako.

Joulukorteista voisin kyllä hiukan kirjottaa. Ihania! Vitsi, viime viikosta asti on joka päivä kolahtanut kortti/kortteja postiluukusta, ja vaikka mää en ikinä laita edes tekstaria kiitokseks kortista, niin ilahdun korteista kyllä tosi paljon. Ja vielä muakin enemmän niistä ilahtuu L, joka juoksee aina postin tultua katsomaan, mitä sieltä tuli ja on aivan tohkeissaan, että "Onko tämä kortti mulle? Onko tämä kortti mulle?" ja vie kaikki keittiöön taulun reunuksille, mihin niitä ollaan laitettu. Mää en oo tainnu ikinä lähettää joulukortteja kellekkään, se ei vaan oo jotenkin mua. Ja onhan se aika työlästäkin, mutta väittäisin, että ei se mulla kuitenkaan siihen kaadu. Ei vaan tunnu omalta jutulta. Nostan myös hattua kaikille, jotka pitävät näppärää osoite-kirjaa, josta kaikki osotteet saa helposti napattua. Mullakin on osoite-kirjanen, jossa on ehkä seitsemän osotetta, ja muut osotteet on kirjoteltu taas kaiken maailman lippusiin ja lappusiin ympäri kaappeja ja laatikoita tai sitten tekstareissa, joita on aina kiva selata joku 1468 läpi vain huomatakseen, että "Ai niin, määhän tallensin sen luonnoksiin.". Naimisiin mennessä oli jännä kartottaa ihmisten osotteita. Porukka on varmaan jo vähän kyllästyneitä muhun, kun kaikkihan pitää aina tehdä yllärinä, niin en voi kysyä osoitetta keltään koskaan suoraan, koska a.) En halua, että kyseinen ihminen tietää saavansa multa postia ja b.) Jos kysyn osoitetta osoite-kirjaani varten, en halua, että kyseinen henkilö pettyy, jos luulee saavansa multa jotain postissa ja c.) Koska mää muodostan ongelmia sieltä missä niitä ei ole. Joten soittelen aina ihmisille, että "Moi, mikäs se sun tyttären osoite olikaan?".

Oonko mää maininnut, että mun muut sisarukset ja vanhemmat oli päättänyt, jännästi kun mää en ollut paikalla saamassa järkyttävää temper tantrumia, että tänä vuonna me aikuiset ei osteta lahjoja toisillemme, vaan lapsille vain. (Mää en lähde edes kertoon, kuinka mun uudestä Fjällräven repusta kumpuavaa ihmisoikeusaktivistia puistatti toi "Vain lapsille".) Ekaksi se otti mua aika paljon päähän ja aloitin kirjottaan yhtä postaustakin, että "Hei, se kun mää oon puhunut, että mun perheenjäsenet on ihania, niin unohtakaa koko juttu. Jne.", mutta sitten mää olin jo ihan messissä ja nyt mua taas arveluttaa vähän. Arvostan kyllä mulle jätettyä porsaan reikää; "...jos ei ole aivan pakko." - helpompi jättää hommaamatta, kun tietää, että sikäli hyvä idea tulisi, niin lahjan kuitenkin saisi antaa. Mää en oikein arvosta tollasia sääntöjä, kun kyllähän nyt ihminen saa antaa lahjoja ihan kenelle haluaa. Toki voi ilmottaa muille, että itse en anna kellekkään lahjoja, jos epäilee sen vaikuttavan muitten innokkuuteen ostaa lahjoja, mutta ei kai sitä nyt voi sanoa, että: "Mulle ei saa antaa lahjoja."? Tai siis voi tietty ja yleensähän siinä vedotaan siihen, ettei kyseinen ihminen tarvi mitään. Eihän joululahjoja kuulukkaan tarvita. En määkään tarvi mitään, mutta silti toivon, että A keksii mulle jotain kivaa spessua. (Josta on ilmeisesti muodostunut hiukan paineita.) Ja pariskunnat jotka sopii, etteivät osta toisilleen mitään! Mikä teitä vaivaa?! :D (Äiti soitti just ja kerto, ettei ollut löytänyt iskälle lahjaa, niin olivat sopineet etteivät osta toisilleen mitään...) Eiks lahjojen antaminen nyt oo ehkä maailman kivointa? Jos ei, niin älkää antako mitään! Sikäli lahjojen keksiminen/ostaminen/jonottaminen/paketoiminen ei tunnu kivalta, niin pysykää ihmeessä kotona, syökää pipareita ja juokaa glögiä. :) Niinhän sen kuuluu musta mennä, kaikki teijän läheiset varmasti tietää, että ovat rakkaita sulle ilman mitään lahjojakin, mutta kivaa ylimääräistä bonustahan se on, kun osottaa jollain, että olen miettinyt sua hetken ja tästä sää varmaan tykkäisit. Aivan sama siinä vaiheessa vaikka se jokin olis Pätkis. Mää oon ostanut/tehnyt tänä vuonna vähemmän lahjoja kun koskaan aikaisemmin, mutta niihin mitkä oon hommannut oon varsin tyytyväinen. Itsehän tilasin myös tämän lahjojen anto -kiellon inspiroimana siskoltani joululahjaksi mittatilaus kangaspussukat. Auktoriteetti-vamma. Mää en vaan ymmärrä, kuinka niin kivasta jutusta kun joululahjojen antamisesta saadaan ressiä, kun siis, siinähän vaan mietitään, että mistäköhän toinen ilahtuis, mikäs sen mukavampaa. Ja jos keksii yhdelle hyvän, niin ei kai se nyt haittaa mitään, jos ei muille keksi. Musta on vähän tylsää, jos ihmiset ei edes jaksa miettiä, mikä vois jotain läheistä ilahduttaa. Ja joo, aikuisia kun tässä ollaan ja jos jotain haluaa, niin sen voi hakea kaupasta, mutta kun se ei oo sama asia. A tietää, että nyt, sushikauteni loputtua hetkeksi, vetäisin mieluusti hunajameloneita ja parmankinkkua joka ilta, ja sanokaa mitä sanotte, mutta musta on varsin eri asia, jos jouluaaton hunajamelonin ja parmankinkku-paketin oliskin roudannut mun itseni sijaan mulle A. Ja vaikka paketoinu sen hunajamelonin, vähänkö olis mahtavaa! (A myös toisinaan lukee blogia, minkä tiedostan varsin hyvin.) - Mutta siis, tärkeintähän on yhdessäolo ja rauhoittuminen. :) Ja se, että on kinkku. (Jee!)

Ah, mikä paatos. Mutta antakaa nyt hyvät ihmiset edes yksi lahja jollekkin, menkää illalla sänkyyn, miettikää jotain läheistänne ja pohtikaa hetki, että mistä se tyyppi tykkää. Keksitte jos keksitte, mutta oottepahan ainakin miettinyt mistä se ihminen vois tykätä. Kolme-vuotias L:kin keksi isälleen lahjan välittömästi, kun hetken pohti asiaa: "Punainen Chrysler". Niin helppoa se on. :)

Riisipuuroa.

Onko kaikille muille ihan yksinkertasta, että 1 kg riisiä EI ole 10 dl riisiä? Se on n.12 dl riisiä. Ja, että jos 2 dl:an riisiä tarvii litran maitoa ja siitä tulee neljälle annos, niin paljonko tarvit riisiä ja maitoa (josta osa laktoositonta), jotta saat tarpeeksi puuroa porukalle, jonka tiettyä lukumäärää voit vain arvailla. Ehkä 40 ehkä 60 ihmistä. Minullehan juhlia järjestäessäni "Pahimmat asiat mitä voi tapahtua" Top 3 -listalle sijoittuu aivan varmasti ruuan loppuminen kesken.Voi pojat. Kun suvun joulujuhlien puuro -vastaavat (minä ja serkkuni vaimoineen) lopulta pääsivät yhteisymmärrykseen/kompromisiin riisin ja maidon määrästä ja menimme juhlapaikalle sitä valmistamaan sujui kaikki aluksi hyvin. Löytyi 20 litran kattila tavalliselle puurolle ja 10 litran kattila laktoosittomalle. Kattilat liedelle, nupit koilliseen (?) ja - ei mitään. Hmmm. Nopea puhelu paikkoja paremmin tuntevalle ja lähes lamauttava fakta pöytään, keittiöön saa virrat lukkojen takana olevista tiloista, joihin meillä ei luonnollisestikkaan avainta ollut. Huomion arvoinen fakta on, että ensimmäisenä tilanteen karuuden minulle selvittyä otin käteeni puhelimeni valmiina soittamaan äidille: "Tee mulle 10 litraa riisipuuroa asap!". Koskaan en kuitenkaan päässyt niin pitkälle havaittuamme tiloissa henkilökunnan taukotilan, jossa oli pieni keittiö, eli siis tavallinen uuni ja liesi, mutta pieneltä se vaikutti varsinaisen keittiön valtaviin keittolevyihin ja höyrytys-kaappeihin verrattuna.

Tommoset 20:n ja 10:n litran kattilat ei varsinaisesti istu perus-liedelle somasti lomittain, joten tarvi funtsia puurokoot uusiks. Myös tarjolla olleet kattilakoot rajoittivat määrien päättämisessä. 10 litraa tavallista puuroa ja kaksi laktoositonta. Ja sitten alkoi maidon sekoittaminen puuhaarukalla. Maitoa, maitoa, maitoa... Miksi se ei ala näyttään puurolta?! Toisen serkkuni tytär kävi kommentoimassa puuroani toistuvasti, pääpointtinaan kuitenkin se, että: "Hanna, toi ei näytä puurolta. Mää en syö tota.". Kun puolitoista tuntia myöhemmin kolmannen (serkuissa piisaa) serkkuni naisystävä sanoi puuron olevan valmista ja että sen voisi jättää nyt tekeytymään, oli lähellä, ettei hänen tarvinnut irrottaa kauhaa kädestäni väkisisin ja sanoa (pahoittelut englannista, suomeksi ei vain taivu): "Let it go Hanna. Let it go. It's over.". Ja se oli valmista, ja sitä oli tarpeeksi. (Tosin mun täti teki tarvittavan avaimen haltuunsa saatuaan vielä yhden pienen satsin laktoositonta puuroa.) Aika tiukka, kahden kappaleen selostus riisipuurosta.

Tämä jännittävä riisipuuron valmistus-operaatio ei suinkaan ollut viikonlopun jännittävin tilanne. Eniten äimistystä ja ahdistusta aiheuttanut asia alkoi kehkeytymään jo torstaina, kun keskustelimme A:n kanssa tulevasta joulupöydästämme. A, joka on minua huomattavasti kokeilunhaluisempi ja heittäytyy rohkeasti uusiin tilanteisiin, meni ja heitti ilmoille ajatuksen kalkkunasta, jonka minä, rutiineja rakastavana ja tapojeni orjana, kinkkuun tottuneena tyrmäsin. Täystyrmäys ilman mitään tulkinnanvaraa. Kunnes tilanne lauantaina eskaloitui siihen, että A roudasi marketista kotiin kalkkunan. Hän oli ymmärtänyt, että kalkkuna olis mulle ihan ok. ??? Se oli jännittävää. Tämän siitä saa kun ei käytä voimasanoja. Kalkkunan. (Tottakai olen uhannut viettää joulun vanhemmillani kinkun kanssa ja jättäväni A:n ja pojat mussuttamaan kalkkunaa keskenään, mutta katsotaan nyt josko kuitenkin heltyisin = löydän jostain niin pienen kinkun, että kehtaan ostaa sen kalkkunan kaveriks.) Ja niin tosiaan, jos jollekkin oli vielä epäselvää, niin kasvisruokavalio-kokeiluni on päättynyt.

Eilen tosiaan vietimme iloisesti niitä suvun joulujuhlia, jossa oli paljon suloisia pikkuvauvoja, taaperoita ja hiukan isompia lapsia, jotka kaikki leikkivät iloisesti keskenään. Kuolasivat samoja leluja, nuolivat samoja ikkunoita ja (epäilemättä) maistelivat pöydiltä toistensa herkkuja, joten kun tänään aamulla sängystään heräsi kekäleen kuuma S, oli ensimmäinen ajatukseni: "Voi ei. Anteeks.". S on siis kipeä, kovaa kuumetta pitelee, mutta ei oikeestaan muuta. Päivän mittaan on myös L:n posket alkaneet punottamaan huolestuttavasti. Joten kaikille (yhdelle?) sukulaisille, jotka tätä lukevat; nöyrimmät pahoitteluni, sikäli jonkun lapsi/lapset sairastuu. Hyvitykseksi tästä tarjosin teille kaikille kuitenkin joulujuhlan tietovisassa esitettyyn kysymykseen "Mikä valittiin tänä vuonna vuoden turhakkeeksi?" oikean vastauksen. Joten, olkaa hyvä. :)

Mutta nyt tarttee alkaa testaamaan ihmesienen (taikasienen?) tehokkuutta, sillä L piirteli tänään permanenttitussilla (Onko se permanenttitussi? Vai onko tämä taas sellanen sana jota luulen kaikkien käyttävän (vrt. kissimirri on mulle yhtä kuin kaulassa oleva rusetti), mutta sitten joskus mun sisko alkaa nauraan ja sanoo jotain tyyliin: "-Voi Hanna, sulla on niin hauskoja sanoja!" ja mää ymmärrän, että nähtävästi kaikki eivät käytäkkään samaa sanaa.) mm. pöytään, valkoiseen keittiötuoliin ja kermavaahtopursottimeen(!).

Ooo, kuvia lisäillessä tuli mieleeni, että siellä pelattiin tommosta peliä, missä piti kyselemällä ja muitten joukkuelaisten vastaamalla "Olet" tai "Et ole" arvata, mitä otsalla olevassa kortissa luki. Wau, miten tyhmän olon siitä sai. Sen jälkeen, kun mää olin kysynyt "Oonko mää eläin?" ja "Oonko mää kasvis?" mulla ei ollut mitään muuta tarjottavaa. Olin muropaketti. (Ja itseasiassa arvasinkin sen lopulta kyllä. Toisin kuin tää Laatikosto-kaveri.)

Aasi ja lampaita (ja suklaata).

Oonko mää maininnut, että L sai kummitädiltään lego -joulukalenterin? Siis se on aivan sikahieno, siellä on joka luukussa jotain hiukan erikoisempia legoja, on joulukuusta, kalastaja legoukkoa kaloineen ja onkineen, poliisiautoa ja ties vaikka mitä. L välittää kans kalenteristaan huomattavan paljon. Siitä taisin ainakin kirjoittaa kuinka mun sisko (joka siis on myöskin tämä L:n kummitäti) ehdotti sillon, että merkkaan aina illalla sen luukun minkä L saa aamulla avata, ettei pojan tarvi tulla herätteleen äitiä ja iskää sen takia. No, eilen illalla taas merkittiin luukku ja sovittiin, että L saa avata sen aamulla itsekseen. Jätettiin kaikki muutkin pikkulegot kalenterin viereen, että kaveri voisi alkaa leikkiin niillä itsekseen.

Yöllä klo. 00.40., mää havahdun siihen, että keittiössä on valot ja sitten kuuluu "Kräts" as in periksi antavan pahvin ääni. Aaa, okei, L oli avaamassa kalenteriian heti puolen yön jälkeen. Menin sanoon, ettei tämmönen peli vetele ja, että kalenterin saa avata vasta aamulla. Siitä alkoi sitten semmonen noin puolentoista tunnin prosessi, että kuinka saada uudestaan unen päästä kiinni. Mulla ei siis ollut ongelmaa asian kanssa, L:lla sitäkin enemmän. Keittiöstä mentiin meijän makkariin pyöriin ja sitten kuiskutettiin korvaan, että "Vettä, äiti, anna mulle vettä." ja sitten juotiin ja käytiin pissalla ja koitettiin omaa sänkyä ja sitten tuli taas jo jano, ja sitten uudestaan äitin kainaloon, ja sitten vuorostaan omaan sänkyyn ja lopulta L otti tyynyn ja peiton sängystään ja marssi olkkariin nukkuun. Käsittääkseni ainakin nukkuun, koska tossa vaiheessa multa katkee filmi.

L on osoittanut lego -kalenterinsa kanssa kyllä melkoista taiturointia. Ensinnäkin L osaa siis laskea seuraavanlaisesti: "Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, seitsemän, neljä, kaksi, viisi, seitsemän, KYMMENEN!" Ja tästä huolimatta, kun poika on jo neljä kertaa kovista ukaaseista huolimatta avannut luukun ilman lupaa, hän on aina, jokaikinen kerta avannut oikean luukun, siis sen mikä seuraavaksi kuuluisikin avata, nämä ovat olleet luukut numero 2, 7, 11 ja 15. Aika vaikuttavaa. Hän on myös luukusta löytyvän kuvan perusteella osannut kasata huomattavan hienosti paloista kuvan kaltaisen teoksen. Niin kai se menee, että kun on tarpeeksi mielenkiintoa ja tahtoa, niin keinot löytyy kyllä. S-lurjus meni ja tökkäs luukun numero 20 sisään sen verran, että me nähtiin L:n kanssa, että siellä odottaa se moottorikelkka, jonka mää olen kalenterin kuvista nimennyt lemppareimmaksi ja mitä eniten odotan. Nyt ollaankin ihan tulisilla hiilillä, että koska me päästään se rakentaan. On ollut kyllä ihan mahtava joulukalenteri, että sikäli joku joskus haluaa muistaa jotain 3-5 (?) -vuotiasta, niin tässä on kyllä oiva idea, kiva kun kalenterista on vielä iloa melkein joka päivä yli kolmen viikon ajan. Ja ennenkaikkea jännitystä!

Tänään me oltiin poikien kanssa Tallipihassa käymässä. Aikasemmin oon jo käynyt molempien kanssa pyörimässä karusellissa, mutta nyt mentiin kattoon aasia ja lampaitakin (ja Suklaapuotia), vaikka L vähän ovilla peruuttelikin, kun muisti, että joskus aasi on mylväissyt ja pelästyttänyt L:n pahan päiväisesti kun ollaan oltu sitä katsomassa. Tällä kertaa aasi oli onneksi hissukseen. S koki aitaukset turhan rajoittaviksi ja olis halunnut tehdä lähempää tuttavuutta varsinkin toisen lampaan kanssa, mutta kuten yhestä kuvasta huomaa, äitin käsi viuhui välittömästi jos lammas ja S oli mun makuun liian liki. Siihen nähden, että mun lempileikit lapsena on sijoittunut pääasiassa navettaan ja laitumille, jotka ovat olleet täynnä lehmiä, mää oon hämmästyttävän arka oikeastaan kaikkien eläinten kanssa. Kaikista huvittavimpia tilanteita on, kun huomaan jonkun naapurin hankkineen uuden koiranpennun ja menen sitten jutulle, että: "Voooooi, mikä ihan pieni karvapallero teille on tullut?!"  ja välittömästi kun se samainen pieni karvapallero koittaa nuuhkaista mun kättä, niin ponkaisen kontrolloimattomasti pystyyn ja vetäisen kädet selän taakse. Äh, rasittavaa. Voitte kuvitella kuinka rento olen, kun eläimet on mun lasten lähettyvillä.

Ennen Tallipihalle menoa touhuttiin hetki tossa meijän pihassa, kuten kamppeista näkyy. Jotenkin mulla on pieni ongelma sen suhteen, että kun S jo leikkii pihassa ihan mainiosti ja könyää kaikki paikat, mutta liikkuu silti puistosta kotiin ja pihasta kauppaan vaunuissa, niin kuinka mun tulis toimia, ettei noi vaunut menis ihan saastaisiksi? Onko se edes vältettävissä? Tallipihalla pojat oli taas ihan pellolta revityn näkösiä, kuten myös minä, se taitaa olla jo joku meijän tavaramerkki ja kun sen jälkeen tultiin vielä kotipihaan leikkiin ja keksittiinkin sitten lähteä vielä kauppaan oli S jo siinä kuosissa, että pistin pojan ja vaunujen väliin vaunujen sadesuojan. Se tietenkin oli mun mielestä jo hurjan innovatiivista, mutta olisko jollain parempia ehdotuksia? Anttilassa kuljettiin sitten niin, että "Varo L, älä törmää kehenkään. Älä L koske mihinkään, me ollaan ihan mudassa ja kaikki paikat menee sotkuun.".

Postisedän hämmensin ehkä hiukan tossa kun nähtiin kertomalla, että hän on poikineen lähes jokaisessa meijän Itsenäisyyspäivän ilotulitus -valokuvassa. Se vaan tuli, vaikka kyllähän mää tiedän, ettei oo mitenkään kivointa maailmassa, kun joku sanoo, että: "Moikka, me nähtiinkin teijät eilen tossa kaupungilla, mutta ei viittitty tulla häiritteen." ("Ai miks ette, kiukuttelinko mää? Komensinko mää poikia? Valitinko mää A:lle?") "Aijaa... Missä päin?" "Siinä sillalla, ei viittitty vaan häiritä kun teillä näytti olevan niin hauskaa." ("Fiuuu, ne oli sattunut näkeen hyvällä hetkellä." Appearance is everything. (Sanoo nainen, joka kulkee mutaisena ympäri kaupunkia ja ottaa pojaltaan hanskan pois vesisateessa joulukuussa, että tämä saa paremmin syöyä suklaansa.) Kivointa maailmassa ei ole myöskään itsensä kuvaaminen kotipihassa, kun luulet, ettei kukaan ole näkemässä ja sitten kuitenkin huomaat, että takanasi on naapuri parvekkeellaan ja hän on juuri nähnyt, että sen sijaan, että kuvaisit pihamaalla suloisesti käyskenteleviä lapsiasi, naurat lapsiesi touhuille ja kuvaat - itseäsi.

Mukavaa viikonloppa!

Edit:// Mää oon vähän tolaltani, se alas huuhdeltava WC paperirulla on valittu vuoden turhakkeeksi.