Auto-juttuja.

No moooi!

Perjantaina meillä vaihtui auto, kun piiiitkän viikon jälkeen A sai puhelun, että auto olisi noudettavissa. Autoahan käytiin sitten tietenkin heti illansuussa testailemassa koko perheen voimin ja siinä missä määkin tietenkin koitin henkäillä, että "-Joo, tosi hieno.", huokui musta epäilemättä sekin, että autoa katsellessa näin sieluni silmin itseni kaatamassa saavi kaupalla rahaa likakaivoon. Mulle rahan laittaminen autoon on yhtä mielekästä kuin rahan laittaminen pitkiin kalsareihin, sukkahousuihin, aluslakanoihin (mikä ero ostaa pussilakanoita verrattuna aluslakanoihin!) ja hyttysmyrkkyyn. Erään ystäväni mummu on joskus sanonut, että kaikki mikä kulkee neljällä pyörällä, on hukkaan heitettyä rahaa ja alleviivaan tämän asian melko täysin. Toisaalta sitten, A saattaa hyvinkin ajatella, että esim. kaikki mikä nököttää kosmetiikka-osastolla on hukkaan heitettyä rahaa, että koita nyt tässä sitten. Ja koitinhan mää, varmaan vuoden verran vakuuttelin, miksi me ei tarvita uutta autoa, kärsivällisesti odottaen koska A koittaa alkaa järkeistään uuden auton ostoa, jolloin olisin iskenyt kiinni siihen tärppiin. A oli kuitenkin fiksu, eikä edes koittanut saada auton vaihtoa kuulostamaan järkevältä, joten eräänä aamuna juttelin L:n kanssa asiasta ja päädyimme siihen, että olisi vain ajan kysymys milloin A ostaisi auton joka tapauksessa, joten meillä olisi viimeiset mahdollisuudet antaa itsestämme mahdottoman reilu ja ihana kuva, myöntymällä auton osoon ja antamalla A:lle lupa sen hankkimiseen. (Antakaa Beyoncen Halo-kappaleen soida vaan mielessänne taustalla, niin se soi mullakin.)

L oli erityisen vaikuttunut uudesta autostamme, vaikka hän tuntuikin melko kiintyneeltä edelliseenkin autoomme. Tätä epälojaalia piirrettä ilmenee kyllä vähän vanhemmissakin pojissa. Se vanhan auton loppu-puunaus ihmetyttää mua aina kaikista eniten, kuinka ostetaan uusia aineita muovi-ja kromiosien pesuun, pestään ja vahataan ja - luovutetaan auto autokauppaan. ? Okei. "Iskä, tää on mätä-magee!" yms. kommentit taisi olla mannaa isän korville. Sivusilmällä seurasin, kuinka A:n käydessä läpi auton eri toimintoja, ei niin A kuin L:kaan meinannut saada huulia puristettua tarpeeksi pitään hymyä maltillisena, ja kun L:n viereinen takaikkuna alkoi laskeutumaan A:n painaessa etupenkillä nappia, taisi molemmilta päästä jo tirskahduksiakin. "Parempi." kuului jossain vaiheessa L:n hiljainen arvio takapenkiltä. Mulla ei ollut S:n "Ga ga":aan juuri lisättävää, mutta kyllähän se toki lämmitti vaimon ja äidin mieltä, kun miesväellä värisi sieraimet onnesta.

Jo ensimmäisistä kerroista asti, kun vajaat yhdeksän vuotta sitten vein A:n tutustumaan perheeseeni oli selvää, että voisin aivan hyvin sulkea isäni, isoveljeni ja A:n johonkin huoneeseen tuntikausiksi ilman pelkoa vaivaantuneisuudesta. Jos ei muuta, niin ainakaan yhdestä aiheesta (minun lisäkseni) ei juttu loppuisi kesken. Tunnin välein voisin vain vilkaista kurkistusikkunasta (okei, kurkistusikkunasta päätellen olisin sulkemassa heitä vankilaan tai johonkin muuhun laitokseen) ja kuulisin todennäköisesti jotain seuraavanlaista:
...koska siinä se turbo murisee kun vihainen leijona...
...kun kerta ihminenkin tarvii kaks silmää, niin kyllähän autossakin kaksi pakoputkee tarvii olla...
...kaikki muut värit oikeastaan käy paitsi metsänvihreä ja sekin passaa joissain malleissa...
Tai sitten ihan vaan erilaisia numerosarjoja, joiden väliin voi summamutikassa ripotella sanoja kuten: kulutus, vääntö, tilavuus, hevosvoimat, vuosimalli yms.
Sattuneesta syystä isäni on tällä hetkellä ajokiellossa, mutta päästäkseen tuntemaan uuden automme murinan allaan (nonni, nyt toi puhetapa jäi päälle), kurvasimme sunnuntaina kirkon pihamaalle mun porukoitten auton viereen odottamaan herrasväen saapumista paikalle ja A tarjosi isälleni kyydin kotiin, mun hypätessä äitin kyytiin. Se on kyllä jännä, kuinka kauan esim. just mun isä ja A jaksaa puhua autoista. Tai ei heidän tarvitse edes puhua, vaan he voivat vaan kiertää autoa ja katsella vuoroin autoa ja vuoroin toisiaan ja nyökkäillä ja hymyillä toisilleen välillä hyväksyvästi. Kun olin istunut poikien kanssa autossa ihmettelemässä tätä näytelmää mielestäni korrektin ajan, kysäisin, että "-Joko mennään?".

Ja sittenhän me mentiin. Tattadadaa, Ikeaan! Sunnuntaina. Mää oon joskus käynyt Ikeassa A:n isän (kenen kanssa A:lla luonnollisesti oli myös auton tuijottelu-treffit viikonlopun aikana) ja tämän naisystävän kanssa syömässä, mutta muuten en ole koskaan Ikeassa niitä kuuluisia lihapullia syönyt. Sunnuntaina olimme kuitenkin liikenteessä juuri päiväruuan aikaan ja mestoille päästyämme menimme heti syömään. Mua tosiaan ahdistaa aina jossain määrin kaikki uudet asiat, kun en tiedä mitä pitäis tehdä ja missä järjestyksessä ja jännitän mokaavani jotenkin tosi näyttävästi. Paljon on tapahtunut parannusta siitä, kuinka A:n ja mun seurustelun ensimmäiset 2 (3-4) vuotta tilasin ravintolassa aina A:n jälkeen "Samaa mitä hänellekkin.", mutta silti A hoitaa meillä yleensä kaikki tälläiset "ekaa kertaa Ikeassa syömässä" -tilanteet, mun katsoessa poikien perään. S:n valitus alkoi kuitenkin oleen jo niin korvia särkevää meidän ollessa vasta jonotustelineiden alkupäässä, että olin varsin myötämielinen, kun A ehdotti, että hän menis poikien kanssa leikkipaikalle odotteleen ja mää hoitaisin ruuat. Lukuunottamatta sitä, että jouduin nostaan sen tarjotinkärryn niitten jonotustelineiden yli, huomattuani moiset kärryt hiukan liian myöhään, kaikki sujui hienosti. Niinkuin kaikki yleensä aina sujuukin, kun muistaa hymyillä leveästi. Koska kun hymyilee, ihmiset toivoo sun onnistuvan ja haluaa auttaa sua ja kun ei hymyile ja murjottaa, ihmiset toivoo, että olisit murjottamassa jossain muualla. Niin no joo, pikku paniikki iski siinä poikien juomien kohdilla ja he saivat juotavakseen luomuseljankukkajuomaa, mutta siis, pääasiassa hienosti. Musta se ruokakin oli hyvää ja kyllä me varmasti mennään toistekkin. Ai niin, en mää huomannut A:n ja mun lasejakaan ottaa oikeessa kohdassa. Ja se tarjottimien palautus oli jännää. No, eihän se nyt sitten niin hyvin mennytkään, kun alkoi oikein eritteleen. Osaakos kukaan arvata kumpi hoitaa meillä tilaamisen Subwayssa? Wohou.

Viikonloppu sujui kaikin puolin varsin leppoisasti. Jottei suotta mentäis aikajärjestyksessä, niin lauantai aamusta sen verran, että (laittakaa Beyonce taas pyöriin) nousin poikien kanssa kuudelta, touhuttiin siinä aamu-juttuja ja lähdettiin yhdeksän aikaan ulos jättäen A nukkuun. Aattelin, että se on A:lle tosi kiva juttu, kun saa nukkua niin myöhään ja sitten vielä juoda tippumaan laittamani (ihan näin ohimennen tarvi sekin mainita) aamukahvitkin kaikessa rauhassa. Toki mulla oli ulkona Naapurin Rouva lapsineen pitämässä seuraa, etten mää varsinaisesti joutunut aikaa ulkona tappamaan ja kun sitten ennen yhtätoista toin S:n sisälle, tämän alettua käymään ulkona turhan haastavaksi, avasin oven valmiina ottamaan syli avoimena vastaan niin kiitosta kuin kehujakin, veteli A edelleen sikeitä. "A! Nukutko sää vieläkin?!" Tässä vaiheessa makuuhuoneesta alkoi kuluun heräilyn ääniä. "L on vielä naapureitten kans ulkona, mutta mää toin vaan S:n sisälle ja meen takasin." Ja nakkasin pakkasesta kylmän lapsen vastaheränneen ja kevyesti aamu-äreän A:n syliin. "Me tullaan päiväruualle.". Taas oli pilalla koko juttu. Kerrassaan. A oli nukkunu onnensa ohi ja kahvikin jo varmasti ihan pilallista. En tiedä sitten kuuliko A mun parvekkeen alta alkavan "-Voi vitsi, se nukku vieläkin.." -papatukseni Naapurin Rouvalle vai mistä johtui, että seuraavalla kierroksella saavuttuani sisälle L:n kanssa syli tuli täyteen kiitosta ja kehuja. Ja sunnuntai aamuna mun annettiin nukkua pitkään ja keittiössä odotti valmiiksi laitettu aamiainen. Tämmöstä söpöä kevytmielistä toisen ilahduttamisessa kilpailemista suosittelen lämpimästi muillekin pariskunnille.

Eilen illalla tein itselleni sushit valmiiksi, jääkaapissa oli kylmää limsaa odottamassa ja kun pistin poikien nukahdettua leffan pyöriin, en saanutkaan taas näyttelijän kasvoista mitään selvää. Whomp whomp whomp. Sahalaitojen risteillessä silmissäni nappasin migreenilääkkeen ja menin pimeeseen makkariin kahdeksan jälkeen makaan ja sinne jäin. Se oli aika bummer.

Kuvat on L:n ottamia tänään kerhoreissulta. A:lla oli vissiin sillon perjantaina muut asiat mielessä ja se mun kamera unohtu tämän työpaikalle koko viikonlopuksi. Se oli vähä raskasta mulle.

Mikään muu ei näytä sitten kuvista päätellen raskasta olleenkaan. ... ... Happy much?