"Hanna! Jaksaa! Jaksaa!"

Okei. Ensinnäkin, mää palkkasin sen PT:n mulle kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Aika maksimaalista, mutta sikäli mulla on jo suihkun käytön kanssa niin paljon ongelmia, niin voinette kuvitella mitä mulle tapahtuu kuntosalilaitteiden kanssa. Tapahtuma on verrattavissa siihen, kun koittaa kelata c-kasettia liian kapealla lyijykynällä, ei rullaa, eikä varsinkaan ole tehokasta. Tänään menin aamun ryhmäjumpalle, kun sen veti se mun PT ja ajattelin näin päästä kertomaan hänelle päätöksestäni jatkaa reenaamista yhdessä. No joo, sehän oli kiva juttu. Hyvin pian tunnin alettua, huomasin juuri palkkaamani PT:n kuitenkin olevan hullu. Kertakaikkiaan. Mää kävin viime viikolla samalla tunnilla, mutta eri vetäjän kanssa ja sillon se oli musta kivaa, nyt mää löydän itseni tilanteesta, jossa oon varma kuolemastani ja ehdin vain miettiin, että räjähtääköhän ennen kuolemaa pää vai lentääkö laatta, ja juuri kun teen suuren päätöksen lopettaa liike hetkeksi, joka on aika paljon vaadittu ottaen huomioon historiani serkkupoikien ja isoveljeni kanssa, jolloin minulle, tyttönä, luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, pysähdyn (luovutan) ja tähtien tuikkeen läpi näen lohdutuksekseni muutaman muunkin luovuttaneen kesken, niin hyökkääpä viereeni tämä PT joka huutaa mikrofoniinsa: "Hanna! Jaksaa! Jaksaa! Jaksaa!" (Miksei hän muita kutsunut koko aikana nimellä?!) samalla polvistuen viereeni ja hakaten kämmenellään maata vieressäni. Ihan kiva. Riemastuttavaa löytää itsensä ylipainoisena tilanteesta, jossa minua reenaa super-kuntoinen tehopakkaus, joka kaiketi vihaa mua. No joo, ehkä ei vihaa, ehä jopa ajattelee mun parasta, vaikka se hiukan pöyristyttävältä tuntuukin, mutta kyllä mua nyt vähän arveluttaa.

Ja sikäli olisin pystynyt puhuun, niin olisin kyllä mieluusti kertonut muille kuntopyöräilijöille, että olin tossa aikaisemmin melko tiukalla ryhmätunnilla, etten mää tällä hitaahkolla pyöräilyllä ja Tunteitten ja Tuoksujen katsomisella oo itseäni saanut tähän jamaan. Tällä jamalla viittaan valuvaan hikeen, punaisuuteen ja punaisuutta korostaviin valkoisiin läikkiin kasvoillani. Ilon kautta, ilon kautta. Mutta lähteissä sain mukaani tuoretta ruisleipää, mikä oli aika palkitsevaa.

Pojat oli taas mun jumppailuni ajan sillä samalla naapurilla hoidossa kuin viimeksikin. Ihan mieletöntä luksusta. Kun menin hakeen poikia, kundit istui ruokapöydässä ja kohta jo sain itsekin ruuan eteeni. Aivan mieletöntä. Syötyämme kiitimme ja kumarsimme ja lähdin kovalla tohinalla viemään L:a kerhoon. L:kin taisi pistää merkille äidin aamuisen jumpan nuivettaman olemuksen, kun ehdotti, että veisin ens kerralla reeneihin mun (?!) naisille suklaata. Nautiskelija mikä nautiskelija. Pahoittelut muuten, jos jotain ärsyttää kun kirjottelen nyt niin paljon noista mun kuntosalikäynneistä, mutta ne on kyllä tosiaan tosi iso muutos mun arkeeni. Ja kuten sanottua, mulla ei ole ollut aikoihin tämän bloggailun lisäksi mitään harrastusta, joten olen nyt näin alkuun ainakin aika tohkeissani.

Aaa, S heräs taas neljän jälkeen. Olin malttanut mennä ajoissa nukkuun, joten kun S kolmannen kerran heräs sillon neljältä (Ihan kiva, heti kun pieni orastava vauvakuume alkoi nostamaan päätään, niin kuopukseni muuttui takaisin vauvaksi yöheräilyineen päivineen. Simsalabim ja häviää vauvakuume.), mää olin valmis taisteluun. Sovittiin muuten A:n kanssa, että nyt loppuu se toisen nakittaminen ja se kumpi eka herää menee poikaa katsomaan, eikä a.) leiki nukkuvaa ja odota, että toinen menee tai b.) sano toiselle, että "Mene sää.", A oli kertakaikkiaan niin tyrmistyneen näköinen tästä sopimuksesta kuultuaan, että heti sen kerrottuani oivalsin olevani itse olevani se joka leikkii nukkuvaa tai nakittaa toista. A ei vaan ihan oikeesti herää. Kaduin sopimustamme jo heti toisella heräämisellä, sillä näyttäisi pahasti siltä, että tästä lähtien tuun oleen se joka hoitelee yöheräilyt yksin. L oli yöllä nähnyt unta, että hänen pehmolelunsa liikkuvat (Ihan tosi kauheelta kuulostava uni kyllä oikeestikkin!) ja tuli yöllä jossain vaiheessa sitten meijän viereen nukkuun, joten hän ei ollut poikien huoneessa S:n herättyä sillon neljän maissa kolmannen kerran, vaan saimme ottaa S:n kanssa mittaa toisistamme kaikessa rauhassa. Henkäisin ovella syvään, venytin päätäni puolelta toiselle ja astuin areenalle. 40 minuutin kamppailun jälkeen (15 minuutin kohdalla A heräs ja kävi ovella katsomassa, että kappas vaimohan jo siellä olikin ja meni takas nukkuun.), kävelin areenalta meijän makkariin ja sanoin A.lle, että: "Koitatko sää vai annanko maitoa?", "Ööö, no, anna maitoa.". Ja kyllä, annoin meijän puolitoista vuotiaalle pojalla tuttipullolisen maitoa. Tiedän, että se on väärin, mutta siis mää en ymmärrä mikä häntä vaivaa. Vaihdoin yön aikana vaipan kaksi kertaa, että sen en usko haitanneen. Tarjosin vettä, mutta pullo lensi saman tien lattialle. Tarjosin tuttia, mutta ei kelvannut. Silittelin päätä, mahaa, selkää, jalkaa, pidin kädestä, hyssyttelin, lauloin (se hiljensi pieneksi hetkeksi), otin syliin, koitin ottaa kainalooni, koitin ottaa mahani päälle, mutta ei. Ihan älytöntä huutoa vaan, semmosta, että poika meinas ainakin kaks kertaa oksentaa kun itkeminen alkoi jo yskittäänkin niin kovin.

Maidon loputtua itku taas jatkui, joten - samapa se siinä katasrofissa, vein toisen pullollisen. Ja kun aloin itse vaipuun uneen ja kuulin, kuinka pullo kilahti tyhjänä lattialle ja itku taas starttasi, sanoin A:lle, että mee sää. Nukahdin ja heräsin siihen, kun A ja L tuli herätteleen mua seitsemän jälkeen "Äiti, mun pikkuveli nukkuu.". A oli hakenut S:n sängystä, mennyt sohvalle torkkuun S mahansa päällä, ja siihen se jätkä oli simahtanut saman tien. L:n herättyä kuuden jälkeen, A oli vienyt S:n sänkyynsä jatkaan uniaan ja siellä se nukkui johonkin puoli kahdeksaan. Mää tunnen kyllä välillä itteni ihan neuvottomaks, kun ei L tollain huutanut ja heräillyt (kai) enää sen vauva-ajan jälkeen ja sillon auttoi lähes poikkeuksetta maidon antaminen, mutta nyt tuo S kyllä hämmentää mua. Joku vaihe kai tämäkin taas on. Harmi kun kaikki (no ei kaikki) kurjat vaiheet liittyy nukkumiseen, jolloin on aina itekin väsynyt eikä oikein oo parhaimmillaan. Ehkä mää alan tekeen nyt sitä mitä isät tekee vauvan imetysajan, että heti kun vauva alkaa itkeen tai enteileen itkua, niin hänet tuodaan äitille, kun "Sen on varmaan nälkä.", ehkä mää alan kantaan öisin S:a isänsä mahan päälle, kun "Se haluaa varmaan nukkua siinä.". I kid, kid. En tietenkään ala.

Kuvat on sunnuntaiselta luistelukauden avaukseltamme naapureitten kanssa, jolloin luistelukauden starttasi kaikki muut paitsi vauvat ja Hanna. Mullahan ei siis ollut luistimia ja vaikka Naapurin Rouva olisi kernaasti omiaan lainannut, niin musta tommonen toisten luistinten laiunaaminen on hiukan tökeröä ja passasin koko touhun. Lupasin huomaavaisesti hoitaa sen aikaa vauvoja, joista toinen nukkui ja toinen touhusi omiaan, mutta mää koin silti tekeväni jotain niin relevanttia, ikäänkuin päivystäjän ominaisuudessa, etten mää viitsinyt keskeyttää sitä omien huvitteluideni takia. Vaikka tietty tosi, tosi paljon olisin halunnut luistella. L ei tykkää olla kotona edes villasukilla kun ne luistaa niin paljon, joten luistelu ei ollut ihan lemppari-puuhia, enkä voi syytellä, en tosiaan välitä itsekkään. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut, että luistelumestoille kävellessämme kerroin Naapurin Rouvalle saaneeni kerran aikamoisen aivotärähdyksen liusuttuani pää edellä kaukalon reunaan. Fun times. Kiinnostavaa on sekin, että mulla on jostain syystä melko vähän muistikuvia lapsuudestani, mutta sen aivotärähdyksen jälkeisen illan muistan hyvin, sen kuinka makasin kerrossängyn ylätasolla, oksennusvati vieressäni ja sen kuinka en saanut nukkua, ja äiti ja sisarukset kävivät vähän väliä tsekkamaassa että kaikki on ok. Sen verran vaatimaton oon aina ollut, että noi huomion keskipisteenä olot jää aika jännästi mieleen, vähän niinku tänään just siellä jumpassa, kun mut nostettiin jalustalle sen takia että en jaksanut hypätä enää kyykystä ylös. Mä diggailen.

No nyt se mun PT soitteli ja sano, että tsemppasin tunnilla hienosti. Mun on ton tyylisiä kehuja ollut tosi vaikea ottaa vastaan avoimin mielin sen jälkeen kun tulin äidiksi ja hoen kaikki päivät, että "Hienosti joit mukista!", jos suuhun osuu edes osa vedestä, "Hienosti osaat pukea ihan itse!", jos edes joku raaja on tullut ulos siitä aukosta mistä pitäiskin tai "Hieno auto!" jos väriliitu on edes osunut paperiin. If you know what I mean.