Kuvattavana.

Mun on nyt ihan pakko koittaa saada jotenkin kirjattua ylös fiiliksiäni eräästä asiasta, oon aloittanut kirjottaan aiheesta monta kertaa aikaisemminkin, mutten ole sitten koskaan tullut julkaisseeksi tekstejä, kun niistä on tullut niin paatoksellisia vuodatuksia, mutta jos nyt kokeilis (ainakin) kerran vielä. Asia ei ehkä äkkiseltään tunnu kovinkaan syvälliseltä, mutta sellaseks se on mulla muodostunut, kyse on valokuvaamisesta.

Vielä niihin aikoihin kun aloin tätä blogia kirjottaan, mää ihan kertakaikkiaan inhosin kuvattavana oloa. Ihan siis - todella. Ootte ehkä kuitenkin pistänyt merkille, että kuvia mustakin on alkanut blogissa näkyyn koko ajan enenevässä määrin. Useimmat mun kuvista on käsietäisyydeltä otettuja, eli toisin sanottuna mun itseni ottamia. Tämä johtuu osaksi siitä, että en laske kameraani L:n käyttöön, eikä muita kuvaajia useinkaan ole tarjolla. Tämä ei kuitenkaan ole painavin syy, vaan painavin syy on se, että mää itse otan itsestäni sellaisia kuvia, joissa olen mielestäni kauneimmillani. Mää tiedän mistä  kuvakulmasta mää haluan itseäni kuvattavan, mää tiedän mitä asioita en halua korostaa, mää rakastan vastavaloon (mikälie on oikea termi) kuvaamista ja mää kehtaan aikalailla vain itseni "nähden" nostaa naamalleni sen ilmeen milloin olen mielestäni ainakin kuvissa viehättävimmilläni. Ennen kaikkea mää tiedän aivan varmaksi, että mää haluan saada itsestäni sellaisen kuvan joka tekee hyvää mun itsetunnolle.

Mua todella tympii ihmiset, jotka alkaa neuvoon kuvattaviaan. "Kato tänne! Eiku tänne! Hymyile enemmän - niin, että hampaat näkyy!". Ihan oikeesti. Musta on jokaisen kuvattavana olevan etuoikeus olla kuvissa just niinkun itse haluaa, tai sitten sanoa, että älä kuvaa mua. Musta on todella epäreilua ja sanoisinko jopa vallan väärinkäyttöä sellainen toiminta kuvaajilta, jotka räpsivät kuvia ihmisistä ja nauravat epäonnistuneiden kuvien päälle. "Vähän hauska kuva! Kattokaa!" ja kamera kiertoon, ennekuin kuvaan tallennettu ihminen on edes itse otosta nähnyt. Mää veikkaan, että aika harva ihminen haluaa kuviaan kuvailtavan hauskoiksi ja niille naurettavan porukalla, ainakaan siis sikäli kuvan tarkoitus ei ole alunperin ollut olla nimenomaan hauska. Jotkut varmasti voivat nauraa epäonnistuneillekin kuville, mutta kaikki ei ja sillon mun mielestä olis parempi olla nauramatta kenenkään kuville, ihan vaikka vaan varmuuden vuoksi.

Sikäli sää naurat jonkun ihmisen kuvalle, kaksoisleualle, mahamakkaralla, ruualle hampaitten välissä tms, niin säähän naurat sen ihmisen peilikuvalle. Kuinka törkeetä se on? Kaikilla on oikeus tuntea itsensä super-kauniiksi ja sikäli ihminen heittäytyy niin rohkeaksi ja antaa itsensä toisen kuvattavaksi, niin silloin mun mielestä on kuvaajan tehtävä ja velvollisuus, koittaa saada tallennettua niihin kuviin sen kuvattavan ihmisen kauneus. Se tunne on mun mielestä ihan mieletön, kun mää saan napattua jostain ihmisestä sellaisen kuvan, missä se ihminen näyttää niin kauniilta kuin miltä hän mun silmissä näyttää ilman kameraakin. Sitä tunnetta parempi on vain se, kun näen kuvattavana olleen olevan itsekin kuvaansa tyytyväinen.

Musta on ihanaa, kun mää nään onnistuneen kuvan itsestäni. Siis sellaisen missä mää näytän omasta mielestäni kauniilta. Se on vähän sellasta salaista onnea, koska onhan se nyt noloa sanoa, että "Oon tässä nyt jo tovin ihaillut hyvää kuvaa itsestäni.". Mutta kun siitä saa niin kauniin muistonkin. Vaikeetahan siinä toisten kuvaamisessa on se, että mää saatan kiinnittää ihmisissä eri asioihin huomiota kuin he itse. Jos mää vaan keskityn saamaan läheiseni kauniit silmät näkyyn mahdollisimman kauniina, saattaa käydä niin, etten huomaa hiuksien olevan vähän sinnepäin, mutta musta tosiasia on se, että jos kuvaaja ihan vilpittömästi haluaa saada kuvattavastaan mahdollisimman hyvän kuvan, niin silloin kuvasta tulee hyvä. No en tiedä, ehkei kaikki vaan suostu näkeen kuvissa omia hyviä puoliaan, mutta ainakin kuvaajan täytyy yrittää parhaansa.

Siksi mää varmaan kuvaan poikiakin niin mielettömästi, että mää saisin napattua niistä sellasen kuvan, missä ne näkyis just niin kauniina ja ihanina, kuin millaisina mää ne nään. Sama pätee A:han, mutta arvatenkin hän on hieman poikia estollisempi kuvattavana. Lapset myös ymmärtää mielestäni aikuisia paremmin, että he todellakin ovat jokaisen kuvan arvoisia. Ihan oikeesti kuvalla voi tehdä ihmeitä ihmisen itsetunnolle, kun itseään rumana pitävälle ihmiselle näyttää hänestä otetun kauniin kuvan, niin pakkohan se on uskoa hänenkin sen olevan totuus, kun siinä se on, mustaa valkoisella. Joskus sitä tuijottaa itseään peilistä vaan niin kriittisesti, ettei ymmärrä, että hyvältähän se näyttää. Kuvan saa vieläpä otettua kuvakulmista, mistä ei itse itseään voi edes nähdä. Nykyään mää pystyn oleen jo melko vaivattomasti kahden ihmisen kuvattavana; A:n ja siskoni, mää tiedän, että ne haluaa aivan varmasti saada musta sellaisen kuvan johon olisin itse tyytyväinen. Niin ja tietty L:n, mutta ne kuvat ovat asia erikseen. :)

Tämmöstä tunteen paloa tästä taas tulee väkisin. Ja vaikka tekis mieli jatkaa ja jatkaa, vääntää oikein rautalangasta fiiliksiäni asiasta, niin eiköhän tämä jo riitä. Ja kuten niin usein muulloinkin; kuvat puhukoon puolestaan. Ne ovat mun siskoni ottamia ja musta jo kuvia katselemalla, sen enempää musta tai kuvaajasta mitään tietämättäkään näkee, että a.) Kuvattavana ollut luottaa kuvaajaan. b.) Kuvaaja on halunnut ottaa henkilöstä mahdollisimman kauniin kuvan ja ennenkaikkea kauniin kuvan kuvattavan itsensä mielestä. Ja c.) Kuvaaja on ottanut kuvan antaakseen sen kuvattavalleen. Kiitos siis siskolle.

Hitsi mää haluaisin ottaa kuvat kaikista mun rakkaistani, oikein rauhassa ajan kanssa, että eka vietettäis vaikka päivä yhdessä ja sitten alettais kuvaan ja lopuksi voisin antaa sen kuvan hänelle  ja sanoa: "Kato nyt, sää oot niin kaunis, nääthän sää sen?!".

Hän on puhunut. :)