Merileijona parturissa.

Se kun mää oon aikasemminkin jo täällä epäilly ettei se mun PT ehkä rakasta mua, välillä olen jopa jäänyt miettimään, että pitääkö musta lainkaan, tuli vahvistettua torstaina, kun hän laittoi mut kirjaamaan ensi viikkoon asti ylös ruokapäiväkirjaa. Oi, nam, oikein - super-nam. Jotenkin tosi noloo. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että tänään oli tiedossa siskoni ja tämän miehen yhteis-synttärit. Itseasiassa sillä PT:lla saattaa olla jotain tunteita mua kohtaan, koska se kyllä sanoi, ettei mun tarvi sieltä synttäreiltä kirjata mitään, jos se vaikuttaa mun juhlista nauttimiseen. Jos se vaikuttaa mun juhlista nauttimiseen. I can see your mind-games!!! Vaikutustahan ruokapäiväkirjan kirjoittamisella on ollut aikalailla sen verran, että syön kaiken vaan itsetietoisissa 1-1,5 sentin viipaileissa. Hitaasti, mutta varmasti.

Tämä ruokapäiväkirja ei ole edes vielä se piste i:n päällä, ei, vaan siellä kauniina pallona komeilee ensi torstaina kohtaamani kehonkoostumusmittaus. Kehonkoostumusmittaus. Mää kuolen. Ensi viikko kulkee kalenterissani nimellä Hannan henkilökohtainen Via Dolorosa. Hyvänen aika. Musta on hiukan tahditonta, että nyt kun mulla on näin hyvä tsemppi ja fiilis päällä, niin sit mun tarvii mennä mittaan mun kehonkoostumukseni, koska sehän tulee vääjäämättä oleen aika veret (/verisuonet) seisauttava kokemus.

Mutta sikäli koitan tässä kuitenkin keskittyä niihin positiivisiin ajatuksiin, niin voi pojat, miten mahtava tunne on, kun lihaksia särkee. Siis ihan mieletöntä. Mulla on torstaista asti särkenut kyljistä kainalojen alta ja joka kerta kun oon nostanut jotain ylähyllyltä ja kyljistä on vihlaissut on hymy noussut suupieliin. Kipu johtunee joko uudesta ystävästäni kahvakuulasta, joita meillä on ollut kotona useamman vuoden, käsittääkseni tällä hetkellä neljä kappaletta, mutta joihin en ole satunnaisia epäonnistuneita rimpuiluitani lukuunottamatta tutustunut, mutta jonka saloihin pureuduimme torstaina, ja sehän oli kans hauskaa, tai sitten eräistä mulle uudenlaisista punnerruksista, joita torstaina reenasimme myös. Mun ranteet on niin heikot. Samoin vatsalihakset, helloou?! Selkälihakset - ja käsilihakset. Onneksi olen kaikki nämä vuodet pitänyt huolta jalkojeni kuormittamisesta, sillä jalkaprässi oli - lasten leikkiä. Köh köh. Torstaina, huolimatta PT:n huudoista ja tatamin hakkaamisesta, tipahdin maihin ekaa kertaa kesken reenien, juurikin niiden punnerrusten kohdalla ja siitä sisuuntuneena oon nyt sitten harjoitellut niitä kotona, poikien suureksi hämmennykseksi ja tänä aamuna A oli aamiaisella, kun vaimo alkoi huhkimaan olohuoneessa. Mikä ero: "Hyvä Hanna, jaksaa, jaksaa!" on PT:n sanomana kannustavaa ja sisuunnuttavaa, sama "Hyvä Hanna, jaksaa, jaksaa!" aviomiehen sanomana on kokemuksena varsin erilainen. "Ole hiljaa!" sain sihistyä hampaitteni välistä ("Tee itte lihapullas!").

Postauksen alku sijoittuu kuntosalille erityisesti siitä syystä (että olen niin tolaltani ruokapäiväkirjan nöyryyttävästä tunteesta, enkä pysty ajatteleen mitään muuta), että mistään muusta mulla ei ole juurikaan kerrottavaa. Kuten arvata saattoi S sairastui hyvin pian L:n jälkeen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä olin täydessä sikeessä kun tajuntaani työntyi poikien huoneesta kurkkua kuristava merileijonan ääni. Sain pojan onneksi rauhoittuun ja nyt on jo ihan selvää, että S:lla on ihan perus-flunssa, ja yskäkin lohkeilee, eikä ole enää semmosta kuivaa norppa (/valitse oma mieleisesi vesistöjen eläin)-yskää. Loppu viikko on mennyt kotona aikaa tappaen ja räkää ryyst.. niistäen. A:kin tuli eilen kipeeksi, joten porukan kantava voima olen minä, haasteita kaihtamaton ja teräksisen vastustuskyvyn omaava yli-ihminen. Kahvi on ystävä. Viime yönä taisin nukkua pätkissä 4-5 tuntia, joista osan L kainalossani ja osan olkkarin lattialla S kainalossani. Ja yli-ihmisellä tarkoitan kykyä löytää Makuunin lasten dvd-hyllystä vielä leffoja joita L ei ole nähnyt, kykyä (jota ei opeteta Hyvä Vaimo -koulutuksessa) jolla saat miehesi uskomaan, että oli hänen oma valintansa jättää menemättä perjantain saunailtaan, kykyä saada vanhempi lapsistasi uskomaan, että leikit hänen kanssaa pikkulegoilla, vaikka mielikuvissasi olet Floridassa ja kykyä saada itsesi näyttämään huolehtivalta puolisolta ja äidiltä, kun tosiasiassa kahvittelet syntymäpäiväjuhlilla esikoisesi kanssa kipeän miehesi hoitaessa nuorimmaistanne. Se vaatii harjoitusta, nämä ovat kykyjä joita ei saa syntyessään.

Mutta että semmosta. Kuvat on tän päiväistä siskoni ja tämän miehen synttärikakkua lukuunottamatta torstailta (perjantailta?), kun leikkasin poikien hiukset. L oli sitä jo pyydellytkin (!). Kaveri riisui itsensä ja siirsi S:n syöttotuolin leikkuu-mestoille ja odotteli siinä, koska äiti malttais parturoida. S vaati hiustenleikkuuta heti perään. Aika hauskoja poikia, ovat vissiin vähän tottuneet. L käy aina oikein tarkistamassa lopputuloksen peilistä, sentään se ei kiinnosta S:a.