Villi viisikko.

Vitsi, että mä fanitan itseeni toisinaan, ihan siis - todella. Tänään kun S olisi herännyt vasta (!) puolikuudelta, päätin itse kuitenkin jäädä valvomaan ja pyöriin sänkyyn S:n viimeisimmän heräämisen jälkeen, joka oli 3.30. Nyt kukaan ei usko mua, kun kerroin kuinka toisinaan luulen valvoneeni vaikka olen oikeesti nukkunut, mutta uskokaa pois, puoli neljästä asti olen kääntänyt kylkeä, katsonut kelloa ja koittanut ajatella tylsiä asioita. Tunsin S:n suorastaan pettävän minut, kun hän ei herännyt siinä neljän kantturoilla pitään mulle seuraa, vaan kehtas nukkua niinkin pitkään.

Onneks menin sentään aika aikaisin nukkuun, eilen minua viihdyttäneestä viidestä iloisesta jalkaparista johtuen illalla nimittäin uni maittoi. Meillä oli siis naapurin kolme lasta kylässä eilen illalla ja kun A lähti reeneihin, niin olin hiukan - kiireinen lapsikatraan kanssa. Kaksi vanhinta halusi leikkiä rauhassa omia leikkejään ja kiljuivat täysiä aina jos kaksi nuorinta tuli sotkemaan leikkejä ja keskimmäinen otti pääasiassa vaikutteita vanhemmista ja kiljui heidän kanssa tarvitaessa mukana ja kun yksi pissasi housuunsa ja sain housut vaihdettua, niin toisella oli jo kakat vaipassa ja kun pesin kakkoja, niin tarvi sitten tiputtaa ne kakat vaipasta kylppärin lattialle ja vielä kävellä epähuomiossa läjän päälle ja kun vaihdoin sukkiani ja toivoin ettei vessasta häipännyt vaipaton lapsi pissaa samalla olkkarissa dvd-soittimen päälle, kävi kaksi vanhinta pullavarkaissa ja sitten keksinkin jo tehdä "silmämuna keittoa" ja pistin pakastimeen jääpaloja joissa oli mustikat keskellä ja illalla viimeiseksi pesin saunalla matosta mustikkaa pois juuriharjalla ja mäntysuovalla. Siinä mattoa jynssätessäni ymmärsin viimein lopullisesti sen mitä olen joskus ihmetellyt; sen miksi mm. siskoni ja Naapurin Rouva ovat mielestäni aina käsittämättömän positiivisia kertoessaan erinäisistä reissuistaan lapsiensa kanssa, jotka minun mielestäni kuulostavat, jos nyt ei aivan katastrofeilta niin varsin stressaavilta ainakin. Tilanteilta, joita en itse kuvailisi varmaankaan positiivisin sanankääntein. Huomaan kuitenkin, että tietyn rajan ylittyessä, sitä oikeasti tuntuu siltä kun kaikki olisi mennyt ihan nappiin, kun kukaan lapsista ei a.) vahingoitu b.) ... - niin. Siinä missä L:n ollessa pieni koin useammankin reissun mennee ihan metsään, kun L ei vaikka nukkunut ja itki väsymystään, niin nykyään, kaikki tommonen jatkuva itku, räkä, sylki, kiljuminen ja kiukuttelu on sillain ihan ok -juttuja. Musta eilinen ilta oli kaikin puolin varsin onnistunut, pääasiassahan se on sellaista damage-controllia, ja kun damagea ei tule, voin tyytyväisesti todeta onnistuneeni.

Hauskaa, mulla on illaksi ohjelmaa! En tiedä muista äiti-ihmisistä, mutta musta on jotenkin noloa kysyä mun ystäviltä ja kavereilta, varsinkaan niiltä keillä on lapsia, että kiinnostaisko heitä lähteä mun kanssa joku viikonloppu-ilta hiukan humputteleen. Jotenkin mulle tulee siitä hiukan huono äiti -fiilis, jos kysyn jotain viettään iltaa mun kanssa ja saan vastaukseksi vaikka, että "Ei, kun me aateltiin saunoa koko perheen kanssa yhdessä ja paistaa sen jälkeen porukalla lettuja.", tekis mieli vastata, että "-Aijaa, joo, ei se mitään, en määkään taida minnekkään lähteä. Ehkä me vaan lämmitetään koko perheen voimin pihasauna, paistetaan yhdessä vaahtokarkkeja ja nukutaan yö siskonpedissä takkahuoneen lattialla.". Tuntuu, että pitäis näin perheenäitinä olla sen verran sisältöä elämässään, ettei moinen kaupungilla hilluminen enää kiinnosta, mutta - väärin. Musta on tosi kivaa toisinaan laittautua ajan kanssa ja istua iltaa vain aikuisten kesken. Onneksi minulla on kuitenkin raskausaikojeni ei-sanasta lähes poikkeuksetta itkuun piillahtaneen hormoni-minäni arpeuttama pikkuveli, joka sanoo mulle lähes poikkeuksetta mieluummin "Joo.", kuin "Ei." ja aloitankin mahdollisen illanvietto seuran kyselyni useimmiten hänestä, turhien syyllisyyden tuntojen minimoimiseksi. Näin ollen soitinkin viime viikolla, myös kaiken turhan vaatimattomuuden roskiin heittäen veljelleni, että hänen tulisi järjestää minulle juhlat. "... Mää en millään jaks... Okei.". Sen verran täytyy myöntää, että nyt vaikuttaisi pahasti siltä, että juhlat ovat paisumaan päin, enkä taida enää olla kemujen päätähti, mutta menkööt. Kunhan saan kihartaa tukkaani kaikessa rauhassa ja laittaa kimalletta (Ooooh, kirjotin eka, että kimalletta hiuksiin, sepäs vasta oliskin.) luomiin. Kivaa!

Eipäs tässä paljon muuta ole tapahtunut. Torstaina kävin salilla ja tekemässä sen sopimuksen PT:n kanssa ja L oli mulla mukana, vaikka A olikin jo kotona. Ajattelin tutustuttaa L:n kuntosalin leikkipaikkaan ja poikahan tykkäs! En sitä kyllä epäillytkään. Kotimatka taittui mukavasti L:a pulkassa vetäen. Pulkka on aika näppärä menopeli jos on lunta paljon, helpommin se kulkee kun vaunut. Ja salille ainakin on sen verran pitkä matka ettei L sitä jaksa kävellä. Kaupungilla näkee aika vähän ihmisiä vetämässä lapsiaan pulkassa ja musta tuntuukin aina kun ollaan pulkalla liikenteessä, että ihmisiä hiukan huvittaa ja jotkut jopa ihan avoimesti hymyilee meille, tai ainakin L:lle. Tottakai on niitäkin, joita tuntuu lähinnä vaan ärsyttävän se, että olemme pulkkamme kanssa kävelytiellä edes olemassa, mutta siihen ei toisaalta tarvitse aina edes pulkkaa, näitä ihmisiä nyt vaan on. Niinkuin tällä viikolla esimerkiksi kun olin viemässä L:a kerhoon ja S istui vaunuissa. Tiedän, että kun mulla on vaunut ja jos ei L istu jalkatuella, niin hän kävelee vaunujen vieressä niistä kiinni pitäen ja näin ollen viemme yhtä ihmistä enemmän tilaa jalkakäytävällä, eikä tuollainen kolme-vuotias katso aina eteensä, vaikka sitä kuinka koittaisin hänelle toitottaa, silti koitan olla aina mahdollisimman vähän ihmisten tiellä, enkä ainakaan omasta mielestäni koe minulla olevan minkään sortin etuajo-oikeutta vaunuineni. No, tällä kerhoreissulla satuimme kävelemään erään entisen naapurimme (naapureissa ja ex-naapureissa piisaa) kanssa vaunuinemme toisiamme vastaan samalla puolella tietä ja väliimme sattui paikallaan seisoskeleva herra kävelytukineen. Entinen naapurimme lähti ylittämään tietä toisen puolen jalkakäytävälle, että minä ja pojat pääsisimme herran ohitse ja minä lähdin ohittamaan häntä lumipenkan kautta, mutta kaikki tämäkös se vasta kyseistä herraa ottikin päähän ja hän ei ujostellut kertoa mielipidettään minusta, entisestä naapuristani ja pojistamme. Minulle jäi kaikessa siinä tohinassa hiukan epäselväksi, harmittiko häntä enemmän se, että pojistani kasvaisi jotain typeriä tietokone-miehiä, vai epäilikö hän poikien isäksi jotain typerää tietokone-miestä, mutta epäselväksi ei jäänyt, että herraa harmitti erityisesti tietokoneet ja no, me. Tilanteen tyynnyttyä käännyimme vielä katsomaan entisen naapurin kanssa toisiamme kulmat koholla ja hymynkareet suupielissä vaihdoimme katseen: "-Oho! Kylläpäs häntä kiukutti!".

Muistatteko kun kerroin joskus kesällä siitä, etten uskalla pyöräillä keskustassa, kun en oo varma pyöräteistä ja mulle on pari kertaa ärähdetty sillon kun vielä uskalsin kaupungilla ajaa ja olin vahingossa liikenteessä kävelytiellä ja tästä johtuen epäilen edelleen kaikkien minulle pyöränkelloa soittavien ja muutenkin pyöräilystäni huomauttavien vihaavan mua? No, perjantaisella kerhoreissulla maailmankuvani taasen avartui. Olin liikenteessä naapurin mummon ja hänen koiransa kanssa ja siinä kävellessämme ja jutellessamme vastaamme pyöräili nuori mies ja täytyy myöntää, että mulla vähän sekosi rytmi askelluksessa, kun herttainen naapurin mummo kertoi, melko kuuluvasti, nuorelle miehelle mielipiteensä tämän kävelytiellä pyöräilystä. Ihan herttaisia ihmisiä ne huomauttelijatkin siis voivat olla, eikä ne välttämättä mua vihaakkaan, ne vaan vihaa sitä kävelytiellä ajoa, vähän niinkuin mää verhojen alas repimistä.

Kuvat on eiliseltä, kun leivottiin L:n kanssa korvapuusteja. Tollanen eilen vallinut lumimyräkkä ja siellä tarpominen vaatii ehdottomasti kaverikseen joko jauhelihasoppaa ja tuoretta ruisleipää tai sitten pullan tuoksua. Toissapäivänä oli soppaa, eilen pullantuoksua.

Hitsi, koskakohan sitä vaan oppis, että yleensä siinä vaiheessa kun se pulla alkaa oikein todella tuoksuun, niin se palaa. "Äiti, äiti! Katso, sisältä se ei ole palanut vaan on ihan kunnollista!". Kiva, kiitti.