Aamuhämärissä.

Moikka!
Toivottavasti kaikki ovat varsin rentoutuneita viikonlopun jäljiltä ja maanatai on sujunut kivasti, eikä maanantaimaisesti. Mää ajattelin aloittaa päivän tehokkaalla siivouksella, mutta tänään ei ollut hyvä päivä siivoukseen, sillä keskityin jotenkin ihan epäolennaisiin juttuihin. Siinä missä tiskipöytä ja likapyykkikori kaipasivat kipeästi tyhjennystä - aloin imuroimaan eteiskaappien päällisiä (väärä sana vissiin, mutten keksinyt parempaakaan, kun siis eteisen vaatekaappien ja katon väliin jää semmonen puolen metrin rako, niin sieltä päätin alkaa imuroimaan), mikä osoittautuikin odotettua pölyn imurointia huomattavasti kiinnostavammaksi. Oon etsinyt monta, monta kertaa yksiä valokuvakehyksiä ja sieltähän ne löytyi. Ja joku lainas joskus L:lle pienen Lauri Kilpa-auton, joka nolosti hukkui lainausreissullaan, no mutta, sekin löytyi! Ja sitten yksi poikien puisista arpakuutioista meinas kans tukkia imurin! Aika fantsua. Ja vähän kiinnostavaa myös. Noi valokuvakehykset mää vielä ymmärrän, oon varmaan laittanut ne sinne ihan säilytysmielessä ja unohtanu iloisesti koko asian, mutta kuinka noi lelut on sinne menny?! Vaikka mää nyt poikien annankin toisinaan remuta aika vapaasti (ihan kuin ne ei antamatta remuais..), niin en mää silti näkis heidän tollasilla kovilla leluilla heittelevän kattoon. Hmm, erikoista. Eiku heeeei, ylttyisköhän A laittaan sinne leluja takavarikkoon?! Sehän selittäis. Mää yltyn sinne vaan keittiöntuolilla (mikä teki imuroinnista aika taiteellista), että ellen mää nyt oo halunnut tehdä L:lle jotain todella selväksi, niin tuskin oon marssinut ekaksi keittiöön hakeen tuolia ja sitten kiivennyt laittaan Lauri Kilpa-autoa teatraalisesti takavarikkoon. En tiä. Ei sekään tavallaan ihan mahdoton ajatus ole.

L:lla on aina näin maanantaisin se Seikkailu-kerho, jossa he ovat sen kolme tuntia ulkoilemassa. Ja voi vitsi, sinne täytyy tehdä aina eväät mukaan. Voi että, se on musta jotenkin super-suloista. Mää tykkään muutenkin tosi paljon kaikista retki-meiningeistä, joten musta on tosi ihanaa aina tehdä pojalle voikkareita ja taitella ne folion sisään (leivät toki palautuu aina noin kahta-kolmea puraisua pienempinä takaisin kotiin) ja laittaa juomista kerhopulloon. Ihan mun lemppari-juttuja. Koitan kovasti olla alkamatta maksimoimaan, vaikka tekiskin mieli ostaa joku mini-termari ja laittaa pojalle sadepäivänä lämmintä kaakaoo mukaan, kuinka ihanaa se olis! (Nyt alkaa kyllä vyöryyn heti aika rankkoja mielikuvia siitä, kuinka kiikutan 15-vuotiaalle L:lle kesken yläasteen biologian tunnin käsineitä, jotka kullanmuru on aamulla unohtanut kotiin. If you know what I mean...) Mää en tiedä muista, mutta mää en ainakaan kanna kaiken päivää mukanani mitenkään erityisen hurmaavaa äidillisyyden tunnetta, mutta sitten on semmosia ihania hetkiä, jollon tulee oikein semmonen äiti-fiilis, ja se tunne tulee yhtä voimallisena kun tulee huono äiti -olokin mutta päinvastaisena, yleensä se äiti-fiilis tulee just vaikka kun on saanut puhtaat, iltapuuron syöneet lapset nukkuun tai kun lohduttaa surullista lasta tai kun yöllä lapsi kömpii viereen nukkuun (paitsi sillon ei ole mitenkään hykerryttävän äidillinen olo kun herään yöllä siihen kun L:n kyynerpää porautuu mun silmäkuoppaan)  tai sitten sillon kun väsään niitä eväitä. Se on ehkä jotain semmosta mistä on joskus haaveillut ja nyt kun se on totta, niin se pistää hiukan hymyilyttään. Ja kun nyt tulee vastaan paljon semmostakin mihin ei ole ollut varautunut, niin kiva, että vastapainoksi ne haavekuvatkin toteutuu.

Ja asiaan; muutenkin se Seikkailu-kerho on musta ihan täydellinen. Ne siis ulkoilee sen koko ajan. Mun lapsi on puistossa kolme tuntia, josta mun ei tarvi seisoskella mukana hetkeäkään. Aika - aika jees. Ja tänäänkin L:n repusta löytyi karttoja, joista päättelin heidän leikkineen aarteen etsintää, vähän kivaa! Repusta puheenollen, se L:n reppu joka on täälläkin vilahtanut on käynyt pojalle pieneksi. Tai sitten L on perinyt mun pullonkaulahartiat, koska se reppu valuu koko ajan hieman häiritsevästi, lähes yhtä näppärä käytössä kuin naisilla ponchot. Tänään käytiin sitten ostamassa uusi reppu ennen kerholle menoa, sellainen missä on edessä se klipsu ettei repunhihnat valu alas harteilta. Vitsi, vaikka mää koitan olla aika rennosti noitten poikien vaatteiden suhteen, niin huomaan kyllä, että ostan aina vaan tiettyjä värejä, vihreetä, ruskeeta ja oranssia pääasiassa. No sitten siellä oli yksi melko kiva sammakkoreppu ja sit yks haireppu, joka oli musta-harmaa-punainen... Sitten menin kysyyn kumman sää haluat. Se on aina virhe. Ne haluaa aina sen rumemman (mun mielestä), siksi mää en yleensä paljon kysele (ja melko harvoin olen myöskään vaateostoksilla poikien kanssa) ja jos kysyn, niin pidän mulle mieluisampaa vaihtoehtoa pojan naaman edessä ja sit sitä toista jossain puoliks mun selän takana. No sammakot oli tietty ihan vauvojen juttu ja hait ihan mega-jees, ja sitten mää yritin perustella sammakko-reppua sillä, että "Kato, kuinka se sopii sun haalariin ihan mahtavasti." millä asialla ei arvatenkaan ollut L:lle pienintäkään painoarvoa. Sitten mää lopuksi vielä sanoin ponnekkaasti, että: "-Mitäs jos äiti nyt vaan päättää, että me otetaan tämä sammakko-reppu, joo, niin me tehdään." "Ei! Mää haluan hai-repun!" Okei, yritin kuitenkin, hai-reppu it is. Ja myyjän kanssa me oltiin kyllä varsin samaa mieltä siitä asiasta, että mieluummin se reppu on sellanen, että lapsi ottaa sen mielussti selkäänsä, eikä se kuosi ole ihan sen arvoinen, että joka kerhopäivä jaksais tapella sen pojan selkään. Niin kai sitten. Tää vaihe on mulle noin muutenkin L:n kanssa raskasta, kun kaikki ihanan värikkäät retro-kuosit ja just kaikki hauskat sammakot ja kalat vaihtuu joihinkin saakelin Spidermaneihin, dinosauruksiin ja Salama McQueeneihin... Hurjan raskasta. Tosin mun esteettinen silmäni niiaa melko nöyrästi hyvässä hengessä sujuvalle pukemiselle, että menkööt.

AAAaaa, hyvänen aika, melkein unohdin mainita, että sikäli olette ihmetelleet miksen ole kirjoitellut aikoihin mitään lenkkeilystä, niin sehän johtuu siitä että en ole lenkkeillyt. Oikea syyhän lenkkeilemättömyyteni on laiskuus, mutta ohessa olen käyttänyt tekosyinä pikkuveljeni kiireitä, joiden vuoksi hän ei ole lähtenyt mukaani sekä pikkuveljeni oletettuja kiireitä, jolloin en ole edes soittanut ja kysynyt ehtisikö hän lenkille, ajanpuutetta ja sitten sitä ettei mulla ole hyviä lenkki-vermeitä näin kylmiin säihin. Toi vika on mun lemppari. Eilen sitten päätin käydä kokeilemassa selviäisinkö lenkistä hengissä ja selvisin! Kaiken lisäksi lähdin liikkeelle ihan perus tuulipuvun housuissa ja hupparissa mikä oli huomattavasti mukavampaa henkisesti, koska jotenkin se kontrasti siinä kun mulla on kunnon juoksukamat päällä ja oksennan rajusti huohottaen ensimmäisen ylämäen päällä (tai puolivälissä), on hiukan turhan jyrkkä. Nyt kun olin tommosissa perus-releissä, niin ei nolottanut räkiä ja yskiä yhtään. Tosin se huono puoli noissa on, että niissä kehtaa kävelläkin mikä tietenkin vaikuttaa motivaatioon. Niissä juoksukamoissa ei todellakaan kehtaa, niissä mää mieluummin vaan heittäytyisin ojaan makaan, kun vaihtaisin kävelyyn. Ja jottei juoksu (Ei kai ihmiset oikeesti juokse lenkkeillessään, siis sillain miten juostaan jos kisataan 400 m juoksussa, vaan kai muillakin lenkkeily tarkoittaa semmosta hölkkäämistä?) olisi sujunut ihan kivuttomasti (ei pistänyt, ei sattunut jalkoihin, muuten kun jalkapohjiin, koska niihin tulee aina valtavat rakot), niin oli aika jänskää hengästyä niin kovasti, kun on ollut reilun viikon yskässä ja kurkkukivussa. Jos lenkillä tulee toistuvasti mieleen sellaiset asiat kuin veriyskä ja sydänpussitulehdus, niin se on ehkä vähän huono juttu. Eli toisin sanoen päätin sitten sivuuttaa tämän ainoan pätevän syyn miksi lekille ei ehkä olisi kannattanut mennä. Minkäs teet, mää en vaan kestä jos en pääse liikkuun. (:D :D :D)

P.s. Taisin jo joskus mainitakin, etten oikein välitä linnuista. Tässä kuva kun eräänä aamuna katsahdin kotipihassamme taivaalle. Nam.

Niin ja semmosta vielä, että laitoin tän blogin nyt Blogilistalle, kun jotkut on maininnut, että se olisi ihan näppärä juttu. Palaillaan!