Ihan kun jotain olis unohtunut.

Hei, muistatteko sen kun kerroin kuinka A tipautti mut autolla sukulaisperheeni luokse ja sitten kun olin ottamassa kamppeitani takakontista hän kaasutti tiehensä minun jäädessä roikkumaan takaluukun nappiin? Tänään kävi vähän sama homma, mutta tällä kertaa mies kaasutti tiehensä unohtaen - mut. Jos nyt silloin taannoinkin hiukan nolotti ja tsekkailin ympäristöäni, että huomaskohan kukaan, niin tänään se tunne moninkertaistui johtuen siitä, että jäin käsi ojossa hamuamaan matkustajan puoleista ovenkahvaa kauppakeskuksen pääoville. Kerättyäni itseni (huomattavan nopesti) päätin esittää kaiken tapahtuneen olleen suunnitelmallista: Olin laittanut vanhemman lapseni takapenkille turvaistuimeensa ja mies lähtee lapsien kanssa kotiin minun jäädessä shoppailemaan, käden ojoon laittaminen oli vain heilautus, tietty. Nostin leukani maasta ja nenäni korkeuksiin ja marssin sisälle kauppakeskukseen. Hetken jopa mietin, että alkaisin tekemään ale-ostoksia, mutta hämmennykseni oli kertakaikkiaan niin massiivinen, että päätin tehdä U-käännöksen ja lähteä kävelemään bussipysäkille.

Huomion arvoista on sekin, että mielessäni ei käynyt kertaakaan, että olisin soittanut A:lle, sillä silläkin, maksimaalisen typertymisen hetkellä, tunsin asettavani parasta aikaa hihaani niin megalomaanista ässää tulevien tilanteiden varalle, että päätin ottaa hetkestä kaiken ilon irti. Kun astuin pääovista ulos, alkoi taskussani soimaan puhelin ja edesssäni nökötti tutun näköinen auto, joka jo sekin huokui syyllisyyttä ja sisällä autossa vasta olikin nöyrä tunnelma. "Iskä! Äitiä ei saa koskaan unohtaa." Sieluni laulaessa hoosiannaa, A esitti pahoittelunsa kotimatkalla kiitettävän monta kertaa.

Kotimatkan päätteeksi koimme kaikki vahvasti, että meidän tulisi tehdä jotain kivaa yhdessä, jotain joka saisi meidät entistä enemmän arvostamaan toisiamme ja pitämään toisiamme merkityksellisinä. Kröhöm. Kauppakeskukset eivät tue tämän päämäärän tavoittelussa, joten päätimme hakea kotoa uikkarit ja lähteä kylpylään. Tietenkään en löytänyt poikien uikkareita mistään, mutta onneksi Naapurin Rouvalla oli homma hanskassa ja sopivia uikkarivaihtoehtoja löytyi käden käänteessä. Matkalla kylpylään pysähdyimme huoltoasemalle, A vaihtoi pyyhkijän sulat (?) ja mää menin hakeem meille kahvit mukaan. Hitsi, mää haluaisin tosi paljon olla huoltsikka ihmisiä, mutta en valitettavasti oo yhtään. Tiättekö sen fiiliksen mikä huoltoasemilla on? Semmonen tietty karskius. Mun mielestä huoltoasemalle kuuluis mennä aina, no ensinnäkin hiukan likasissa vaatteissa (tähän asti oon hyvin vielä jutussa mukana) ja sitten pitäis sanoo myyjälle "Moro." tai "Terve.", eikä siis missään nimessä huudahtaa vaan todeta silleen itsevarmasti ja ehkä nyökätä samalla, sitten iskeä tiskiin Iltasanomat, kahvi ilman maitovaraa ja jäädä odotteleen höyrymakkaran valmistumista. Ehkä odotellessa tehdä Lotto. Mää jo siis tiedän hienosti kuinka mun tulis toimia, mutta sit mää kuitenkin aina mokaan jo siinä vaiheessa, kun tervehdin turhan reippaasti just jotain "Moikka!" tai muuta ihan liian innokasta. Sit mää alan etusormella leukaa naputellen ja "Titttidittidiidii..":tä hyräillen etsiin hyllyistä jotain kivaa. Kun ne huoltamoiden myyjätkin on musta ihan tietyn tyylisiä ja mää haluaisin olla heti samalla aaltopituudella niitten kans ja heittää takasin jotain nokkelaa, niin tänäänkin kun lopulta sain päätettyä mitkä suklaapatukat ostan kahvin kaveriks ja olin maksamassa niitä, niin se myyjä sanoi mulle jotain Snickersistä, mutta kun en saanu selvää ja hän alkoi heti jutteleen työkaverinsa kanssa, niin hymyilin vaan ja aattelin, ettei se varmaan ollut mitään tärkeetä, kunnes hän sitten sanoi hetken mun hymyilyäni katseltuaan uusiksi, että "Voisitko lainata toista Snickersiä?", jolloin tajusin ojentaa toisen viivakoodin lukua varten. Sitten kun kaadoin maitoa kahvien päälle (tosi epäuskottavaa), niin maitokannusta loppu maito ja sanoin, että: "Anteeksi, tää maito loppui.", johon se myyjä totes vinosti hymyillen, että: "Joskushan se loppuu kun on noin pieni kannu.". Ja taas mää vaan hymyilin, koska mää en tajunnut yhtään sitä juttua, koska se kannu oli iso ja siis, en vaan tajunnu. Häntä se kyllä hymyilytti, niin koitin kovasti hymyillä takas ja näyttää siltä, että oltais yhteisymmärryksessä. Hitsi, olis pitäny sanoo jotain, että: "Saas nähdä kuinka ton kermakannun kanssa sitten käy.".  Jotenkin haluaisin kyllä tuntea huoltoasemien ilmapiirin omakseni, musta olis tosi siistiä kuulua siihen porukkaan, mutta - ei.

Oon/ollaan käyty L:n kanssa muutaman kerran uimahallissa ja vihata nyt on hurjan vahva sana, mutta siitäkin huolimatta aika lailla juurikin oikea kuvaamaan L:n fiiliksiä uimareissuista, joten kerroin kyllä sivulauseessa meidän olevan menossa uimapaikkaan, mutta lähinnä korostin reissun olevan lomamatka. Tästä syystä L:lle ensisijaisen tärkeä asia oli ottaa mukaaan aurinkolasit. Ne päässä hän lähti kotiovesta ja ne päässä hän nukkui automatkan ja perille päästyämme tunsin sydämessäni kalman kouraisun kun katsoin ulos hämärään, jossa sade hakkasi maata. "L, herää, me ollaan perillä. - - - Joo, ota vaan ne aurinkolasit pois, et sää varmaan tarvi niitä.". L oli tosi reipas siihen asti, että mentiin suihkutiloihin, siellä alkoi vastaan hangoittelu, koska siellä oli pojan mielestä kylmä ja sitten kun mentiin allasosastolle L halusi jo hyvin vahvasti kotiin, mutta kun sain houkuteltua (kannettua) pojan lasten allasosastolle ja kastettua alati vartaloani pitkin ylöspäin kiipeävän pojan varpaat ihanan lämpimään veteen oli L myyty. Ja meillä oli hauskaa. S:kin oli ihan fiiliksissä. Tosi kiva reissu, käytiin vielä syömässä ravintolan buffetissa ja kun L näki sivusilmällä buffetin jälkiruokapöydän hävisi pääruoka alta aikayksikön ja ennen kuin suu oli tyhjä hän jo kertoi olevansa valmis jälkiruokapöytään. Ja kotimatkalla haettiin kaupasta limsat (höh, ei ollut lasipulloja) ja pillimehut, koska ne nyt vaan kuuluu siihen fiilikseen mikä uimahallissa (tai kylpylässä) käynnin jälkeen on. Oli kyllä kiva lomamatka!

(Kuvat on tapaninpäivältä kun aurinko pilkahti hetkeksi esiin ja oli niin nättiä.)