Reipas tiistai.

No no, mikäköhän nyt on kun tuppaan oleen hyvällä mielellä ihan jatkuvasti. Epäilemättä ohimenevää, joten koittakaa vaan jaksaa nyt tätä mun Date -hajuvesi mainosmaista elämääni, joka pitää sisällään lähinnä vain hyvältä tuoksumista, naurua ja tietty tyynysotaa. Tämä on tosi hämmentävää mullekin.

Mun isä kehotti viikonloppuna mua ostaan kameraani jonkun suojalasin, kun meillä oli semmonen isä/tytär -hetki noiden kamera-juttujen tiimoilta. Isä fiksuna miehenä arveli mun etenevän asiassa verkkaisesti (sikäli verkkaisesti tarkoittaa hitaasti. Mää oon noin 25 vuotta elämästäni ollut siinä uskossa, että verkkaisesti ja kapuloita rattaisiin tarkoittaa molemmat nopeeta tai nopeutettua toimintaa, ja mielikuvan rikkominen on aika vaikeeta.), jollei minulla olisi porkkanaa, niin lupasi vielä maksaakin moisen suojuksen. Vanhan kuvaaja-miehen sydän ei kaiketi kestänyt katsoa kuinka pojat olivat ehtineet esteilyistä huolimatta tökkäseen kerran jos parikin sormellaan linssiin. Lähettiin poikien kanssa sitten tänään heti aamusta kamerakauppaan. Sain suojuksen ja lisäksi ostin vielä kahdeksan euron mikrokuituliinankin, kun myyjätär oli sitä mieltä, ettei olisi hyvä pyyhkiä kameraa ja vessan peiliä samalla mikrokuituliinalla. Aika turhan tarkkaa touhua. :)

Ennen kamerakauppaan menoa poikettiin torilla, kun L halusi välttämättä saada herneitä. Mulla oli kukkarossa tasan 2 euroa ja 10 senttiä ja aloin jo hyvissä ajoin henkisesti valmistautuun siihen, että rahat riittää mahdollisesti vain puoleen litraan herneitä. Mulla on jotenkin semmonen tunne, että se litra on herneitä ja mansikoita ostettaessa minimi, ja mua nolottaa ostaa sen vähempää, mutta toki olen siihen valmis sikäli tarve vaatii. Mutta herneet maksoikin lopulta sen 2e/l, joten kaikki henkinen preparaationi oli turhaa. Mutta herneet kyllä yllättäen tosi hyviä! Olisin luullut, että ne on tähän vuoden aikaan jo ihan pahvin makuisia.

Asiasta kukkaruukkuun; Hitsi mulla oli tossa kesäkuussa hölmö kaupunkilaistollo olo, kun menin kyseleen torimyyjältä tuoreiden lanttujen perään. Myyjät eivät edes yrittäneet peitellä huvittuneisuuttaan, kun opastivat city-naista, että lantut eivät todellakaan ole vielä myynnissä ja tämän vuoden lanttuja on tarjolla vasta loppu kesästä - alku syksystä. Okei, okei. Henkisesti kerroin myyjille, että "Mää oon oikeesti maalta ja mää oon luonu lantaa ja istuttanut perunoita ja lypsäny lehmiä ja ja ja..Älkää tuomitko!!!", fyysisesti tietty vaan hymyilin ja kiitin tiedosta. Ostin varmaan vielä jotain jättääkseni itsestäni hyvän kuvan. Niin tosiaan, nyt olis varmaan tuoreita lanttuja myynnissä jos jotakuta kiinnostaa.

Kamerakaupan jälkeen mentiin vielä Kauppahalliin ostaan (herkkuja ja) maailman parasta ruisleipää, hiivatonta ja palaneet reunat, ihan parasta! Siinä vakio paikoilla istu taas vanhat herrat rivissä ja L:lla oli niitten kans jotain pienimuotoista kuulumisten vaihtoa ja antoipa yksi papoista L:lle ja mulle vielä karkitkin. Kuka arvaa minkä karkin? Ei Marianne. Ei Omar. Eli tietenkin se mitä ei ole mainittu. Ja jonka oikeeta nimeä en muuten edes tiedä. Mää sanon niitä Pihlaja karkeiksi, mutta jotkut taitaa sanoa Kettu karkeiksi, no mutta joka tapauksessa, niitä kuitenkin. :)

Ja kun kaikki oli menny niin kivasti, niin mentiin vielä kukkakauppaankin ostaan leikkokukkia. Musta on ihanaa kun kotona on kukkia. (Tavallaan tarvin myös usein jonkun siivous-motivaattorin ja kukat on siihen hyviä.) Niitten kuoleminenkaan ei kirpase yhtään niin syvältä kuin viherkasvien ja ruukkukukkien. Mun ehdottomia lemppari-kukkia on tulppaanit, mutta kun niitä ei ole tarjolla (vitsi, mää olisin voinu heittää tän faktan niille torimyyjille sillon: "Ai mää luulin, et lantut tulee myyntiin nyt, kun tulppaaneita ei kuitenkaan enää saa."), niin joudun tyytyyn yleensä vain joihinkin valmiskimppuihin, ruusut kun ei lukeudu lemppareihin, vaikka kyllä nekin menettelee.

Ja ja ja sitten me soitettiin naapurit pihalle (herkutteleen ja) leikkiin ja aurinko alko lämmittään ja oli taas niin mukavaa. Koko aamupäivä meni ihan hujauksessa, mikä on musta aina hyvä merkki. Ne päivät kun oot jo ennen aamu kymmentä katsonut toistakymmentä kertaa kelloa, että koska on päikkäri-aika on pahimpia.

Sitten kävin iltaruuan jälkeen vielä pikkuveljeni kanssa kävelyllä, jossa intouduttiin ihan urheileenkin, kun kyllästyttiin maleksimiseen. Päätettiin spurtata tuolla harjulla yhdet portaat ja wau. Se oli hirveetä. Hyvin pian startin jälkeen ymmärsin, että on täysin tuurista kiinni nouseeko jalkani seuraavalle askelmalle vai potkaisenko varpaani ja mäsähdän naamalleni portaikkoon. Lopetinkin sen sitten aika pian. Raahauduttuani ylös, odotteli siellä minua loppuun asti selvinnyt pikkuveli, joka tosin muuttui huolestuttavaa vauhtia harmaaksi kasvoiltaan. Sellaista. Ilon kautta, ilon kautta.

Mää oon muuten miettinyt, että on jokseenkin noloa paljastaa tän blogin kirjoittelun myötä, ettei mulla ole "vapaa-ajallani" tämän tähdellisempää tekemistä. Jotta en siis antaisi ihan näin yli-innokasta kuvaa itsestäni, olen tuumannut, että alkaisin katsomaan iltaisin telkkaria. :) Ihan oikeesti. En oo katsonut tv:tä muistaakseni neljään kuukauteen, joten olisi aika palauttaa se rutiini kuvioihin, kun eikös näin syksyisin ala kaikkia hyviä sarjojakin. Sit mää voisin aina joka toinen päivä postata  vaan, että: Sori, sori, sori, en ehtinyt illalla ollenkaan koneelle. (Katsoin Täydellisiä naisia.)

Hymyilevät kasvot.

Eräänä arkisena päivänä, hyvän aikaa sitten, tapahtui jotain, jota en painanut edes sen kummemmin mieleeni, koska en uskonut tämän olevan mitään erikoista, mutta joka kuitenkin nousee ajoittain mieleni syövereistä ja näinä hetkinä muistan tapahtuneen edelleen kuin se olisi ollut eilinen.

Olin välinpitämätön ja kiireinen, eikä minulla ollut aikaa pikku asioille, keskityin vain suuriin kuvioihin ja talloin kaiken vähäeleisen kauneuden ylimielisyyteni alle. Tänä päivänä etsin siivouskaapistamme raivoisasti uutta pölypussia vanhan täysinäisen tilalle, joka ei suostunut enää vetäisemään sisuksiinsa roskan roskaa. Olin päättänyt, että siistiä on tultava, ja pettymykseni oli mitä massiivisin, kun siivouskaapisa löytyi vain tyhjä muovipussi, jossa ei ollut jäljellä pölypussin pölypussia. Sen sijaan näin pussissa ilkkuvat kasvot.

Mielessäni kyllä kävi, että miksi ihmeessä tyhjässä pölypussi -pussissa on hymiö, joka minulle mitä ilmeisimmin naljailee. "Typerä naama!" ajattelin ja jatkoin touhujani sulkien siivouskaapin hermostuneena.

Kului kuukausia, kun olin jälleen siivouskaapin kimpussa, mitä lie tällä kertaa vaille. Jälleen näin kaapin pohjalla samat virnuilevat kasvot. Tällä kertaa mieleni oli edellistä kertaa uteliaampi, ja päätin kurkata tyhjään, silti jostain syystä edelleen tallessa olevaan pussiin. Ja kappas, kun maltoin tarkastella löytämääni lähemmin, huomasin tarralla olevan muunkin tarkoituksen kuin minun ärsyttämiseni. Se oli sympaattinen pussinsulkijatarra.

Miten hieno älynväläys on jollain käynyt! Voi pojat! Olinhan itse juuri käyttänyt kokonaisen setin pölypusseja pölläytellen pussin sisällöt aina kasvoilleni tai lattialle, eikä mielessä ollut käynytkään, etteikö se olisi pakollista. Ties kuinka monta kertaa tarra oli koittanut minulle vihjailevasti hymyillä, mutta minä vain oli ignoorannut toisen, varmana siitä, että minä tiedän paremmin, eikä minulla ole mitään opittavaa.

Viime lauantaina, koitti jälleen aika kun yksi pursuileva pölypussi oli tullut tiensä päähän ja kun tuli vaihdon aika, avasin imurin löytääkseni sen sisältä aivan uuden mallisen pölypussin. Hain pölypussilaatikon ja kurkistin sen sisään, uusia pölypusseja oli kyllä useampikin, mutta tarvitsin vain yhden. Sen sijaan olisin halunnut laatikosta löytää vielä ne hymyilevät kasvotkin. En löytänyt. Pahoitin mieleni. Ehkä ansaitusti.

Aloin irrottaa pölypussia ja tein.. jotain ja tapahtui ihme. Pölypussin suu sulkeutui. Siinä oli joku kiinnostava mekanismi, joka sulki pussin kuin itsestään. Tulin jälleen iloiseksi, jopa niin iloiseksi, että kesken siivouksen hain kamerani ja päätin ottaa tästä loistavasta keksinnöstä kuvan. Niin kovin se minua ilahdutti.

Iloisesti rallatellen nappasin pölypussin kahvasta kiinni ja hypähtelin kohti roskista, kun kahva varoittamatta antoi periksi ja jäin kahva kädessä ihmettelemään lattialle tipahtanutta pölypussia ja sen suustaan sylkemiä pölytolloja.

Huokaisin syvään. Mieleeni nousi välittömästi yhdet avuliaat hymyilevät kasvot. Kasvot jotka eivät edes luvanneet kannatella koko pussia, ne vain halusivat helpottaa elämääni lupailematta liikoja, mutta minä en aikoinani sallinut. Koin vahvasti saaneeni ansioni mukaan.

Päätin sovittelun vuoksi koittaa kaivaa siivouskaapista tutun naaman. Ja jostain käsittämättömästä syystä tyhjä pölypussi -pussi lojui siellä edelleen, pitäen sisällään rivin iloisia kasvoja, ajattomina ja koskemattomina. Täten lupasin itselleni, etten eläessäni ohita hymyileviä kasvoja suomatta niille ajatustakaan, tai pitäen niitä itsestäänselvyytenä.

Sunnuntai mummuloissa.

Sunnuntai aamupäivällä olimme viettämässä aikaa vanhempieni luona, jossa oli myös siskoni poikineen. Meille melko tyypillisesti taisimme olla perillä joskus yhdeksän maissa, ja siellä oltiin jo ihmetelty, että missä me oikein viivytään. L ja S on aina herännyt aamuisin aika aikaiseen ja siinä missä yhdeksän maissa on meille ihan optimaalinen kyläily-aika, ihan kaikki ei taida olla sitä mieltä, ainakaan viikonloppuisin. Mutta kun yhdentoista jälkeen tarttee alkaa suunnitteleen päiväruokaa, niin aamuisin täytyy olla tehokas, että ehtii jotain tekeenkin. Mutta siis, porukat on ainakin jo varsin tottuneita meidän aikatauluihin ja osaavat meitä aina viikonloppuisin aamutuimaan odotella. Mehän emme tietenkään myöskään ilmoittele tulostamme, koska se on tylsää ja koska siitä voi tulla isäntäväelle (joskaan ei mun vanhemmille, mutta noin yleisesti) paineita, jos soitellaan, että "Nyt oltais tulossa" (Teillä on vartti aikaa siivota ja pistää pullat pakkasesta sulaan).

Mummulassa on kiva käydä senkin takia, että siellä on reilusti pihaa, jossa pojat voivat leikkiä vapaammin eikä koko ajan tarvi kulkea perässä ja hokea "Ei" -mantraa. L on kovasti jo pyydellyt, että pääsisi meneen tohon meidän omaankin pihaan yksin edeltä ja mummulassa poika onkin aina ylpeä, kun pääsee pihaan yksin tai serkkujen kanssa. Tässä omassa pihassakin ollaan reenattu sitä silloin kun ollaan koko perhe kotona niin, että mää meen hiekkalaatikolle odotteleen ja A on lähettämässä poikaa sisältä. Kivaa antaa pojan olla välillä "isompi poika". (Aaargh, kiva uus juttu tullut, siinä missä L normaalisti haluaa aina olla just "isompi poika" ja uhoaa naapuruston päätä pidemmille pojille kädet puuskassa olevansa heitä isompi, tyytyy hän ruokapöydässä (missä aiemmin söi itse) oleen kuitenkin taas pienempi poika. "-Äiti, syötä mua pientä poikaa." Räps räps, räpsyy silmäripset.)

Tästä viikonloppujen ja iltojen yksin ulos meno -vapaudesta on kylläkin tullut arkiaamujen raivarien saanti -aihe nro.1., kun mää en millään uskalla päästää poikaa meneen edeltä jos pihassa ei ole kukaan odottamassa. Mistä noista tietää, jos yhtäkkiä näkyykin joku pulu, jota tarvii lähtee seuraan tms. Ja yksi syy on myös tuo hissi. Mun ja S:n täytyy tulla vaunujen kanssa hissillä ja L kulkee aina yksin mennessään portaita, sillä sattuneesta syystä pelko hissin jumiutumisesta on ihan relevantti. Siinä sitä sitten oltais, kun me oltais S:n kans jumissa hississä ja L odottelis meitä hiekkalaatikolla. :( En tiedä onko tämä taas ihan mahdotonta maksimointia ja jossittelua, mutta jos moinen vaihtoehto käy mielessä, ei millään viitsi ottaa riskiä, jos sitten niin käykin. Oi sitä itse syytösten määrää. Raivareiden saanti -aihe nro. 2. on kun tullaan sisälle ja L haluais mennä portaita ja meijän tarvii mennä taaskin vaunujen takia hissillä. Joka päivä, sama juttu. (Maan tasolla asuville lämpimiä ajatuksia, osatkaahan arvostaa tämän vaiheen skippausta.)

Mutta eiliseen. S nukahti kivasti mummula-vaunuihin ja mää lähdin siskon kanssa juoksulenkille. Mun sisko lähti liikenteeseen ihan turistina, just jossain valkosissa sortseissa, juhlatopissa ja aurinkolasit silmillä ja miten rasittavaa, siellä se kipitti koko lenkin ihan kantapäillä, ja mää piiputin urheilukamppeissani, muka jo niin tottuneena lenkkeilijänä. Niin ja edelläni kiritti siskoni vanhempi poika, pyöräillen tosin. Joo ja sit se mun pahin pelkonikin toteutui, kun muuan tuttava pariskunta näki meijät, pysäytti auton ja tuli jutulle kesken lenkin. Onneks kyseessä oli sen verran hyvin tuntemiani ihmisiä, että kehtasin sanoo hetken kuulumisten vaihdon jälkeen, että pakko jatkaa tai jalat ei enää toimi. Niin ja pystyin siis puhuun, jee!

Lenkin jälkeen leikittiin siskon poikien kanssa, kun A vahasi autoa (molemmille jotaikin, mulle lenkki ja miehelle auton puunaus, näin säilyy onni ja autuus) ja S senkun nukkui.

Tässä nyt sitten olisi ne mun lemppari-kuvat, joista eilen kirjoitin. Alko muuten illalla jo nolottaan, kun loin itselleni moisella kehuskelulla kauheet paineet, mutta on nää musta kyllä tosi kivoja kuvia. Ja pojat on niin onnellisia.

On kyllä tosi ihanaa, kun serkukset näkee toisiaan välimatkasta huolimatta kohtalaisen usein. L:lla ja siskoni nuoremmalla pojalla on ikäeroa viikko ja siskoni pojilla on ikäeroa päivälleen kaksi vuotta. (Jee, pikku aivohiiri, vähän niinkun "jos siskoni ja minun pojat haluaisivat veneellä saarella vuohen ja kaalin kanssa, miten he siinä onnistuisivat" -tyylisesti.) Joka tapauksessa, pojat ovat aika saman ikäisiä ja näin ollen kiinnostuksen kohteet ovat myös samansorttisia.

Oli kyllä kiva seurata kuinka hauskaa niillä on yhdessä. Vaikka matsiakin välillä otetaan, niin taitavat serkukset siti toisistaan kovasti tykätä. Mulla on itselläni kolme sisarusta (ja myös korvaamattoman tärkeitä serkkuja), jotka on kaikki tosi erilaisia ja tärkeitä ihmisiä mun elämässä ja koska musta ei taida kuitenkaan olla kovinkaan monen lapsen kasvattajaksi, niin olis tosi mahtavaa, jos noi L:n ja S:n serkut pysyisivät aina pojille tosi läheisinä.

Oli muuten melkoinen vuodenajan muutos eilen. Aamupäivä oli ihan kesää ja siinä vaiheessa kun katettiin lounas ulos, tuli syksy. Ihan uskomaton juttu. Itsehän turhien riskien kaihtajana ehdotin kattauksen siirtämistä autotalliin, mutta jostain kumman syystä muut kokivat, että ulkoilma on miellyttävämpi miljöö, pienellä sateen uhallakin. Eikä muuten alkanut sataan. Tai ei vettä, lehtiä ja havunneulasia senkin edestä.

 

Kivaa kun tuon S:nkin voi ottaa jo kahvi -ja ruokapöytään mukaan, eikä ole enää sitä, että syödään miehen kans vuoronperään ja kysellään, että "Ootko valmis? Meinaatko santsata? Voin mää kyllä lämmittää sit oman ruokani mikrossa.." , vaan nyt voidaan istua koko perhe pöydän ääressä, kun S:kin jo voi jotain natustaa tai levitellä ainakin pitkin pöytäliinaa.

Iltapäivällä menimme vielä kylään mun appiukolle ihan perus-sunnuntaisyöminkeihin, tai niin ainakin luulin. Kun oltiin hetki oltu, appiukko totesi, että tälläiset vilkkaat lapsien täyttämät juhlat on kyllä juuri sopivat synttärisankarille. (Hannan aivoissa käy kuumeinen pikakelaus, kun yritän jäsennellä kuulemaani.) Juhlat? Synttärisankari? Kuka? Mitä? Miksei mulle kerrottu? No, ei se mitään. Appiukkoni naisystävä siis oli syntymäpäiväsankari. Mitä en tiennyt. Mutta muut nähtävästi tiesivät. Ei kai siinä sitten, pääsin kiusaantuneisuudestani yli onneksi melko nopeasti ja osasin iloita kaikkien kivojen ihmisten näkemisestä.

Viimeiseen kyläpaikkaan en enää ottanut kameraa edes mukaani, sillä ounastelin ettei minulla olisi ihan hirveästi aikaa ottaa kuvia (Asunto: kolmio, Lapsia: 6, Aikuisia: 10 S: Ei pysähdy, eikä välitä toisten omaisuudesta.). Mulla on muuten (taas) ongelma. Musta on ihan yli-noloa kysellä ihmisiltä, että: "Sopiiko jos laitan teidän tai teidän lapsen/lapsien kuvia blogiini?" Jotenkin.. en välitä. Varsinkin, jos en oo varma tietääkö kyseinen henkilö koko blogin olemassa olosta, tuntuu aika jännältä. Vaikka voihan se kai joistakin olla ihan kivakin juttu, mutta silti, en tiedä miksi se nolostuttaa mua tosi paljon. Myös se on kiusallista, etten tosiaan edes muista koko blogin osoitetta, enkä näin ollen osaa sitä kertoa, jos joku haluaisi nähdä mitä kuvia sitten olen näytille laittanut. Tarviikin koittaa opetella se. Se ja sit tosiaan ne syntymäajat, sillä niitä taas kyseltiin viikonloppuna hyvinkin tiuhaan, launataina sanoin ainakin S:n iän väärin, mutta sunnuntaina sanoin jo oikein, jei!

Huh, onneksi on maanantai ja tämä poskilihaksia kramppaava hymyily epäilemättä helpottaa taas. Kyllä, se mun ihanaa, ihanaa, ihanaa -fiilis perjantailta pysyi yllä koko viikonlopun. Miten yllättävää ja mieluisaa!

Yhteis-synttärit.

Pahus, liika paljon juttuja, liian vähän aikaa. Kuten ehkä joku on pistänyt merkille, mulla tuppaa aina ajatus karkaileen, enkä osaa oikein tiivistää. Jo pelkkä lauseen tiivistäminen ihan äidinkielellisesti oikeaoppiseksi lauseeksi tuottaa minulle suuren suuria ongelmia, ja olenkin sitten itseoikeutetusti ottanut tavakseni vain laittaa pilkkua pilkun perään ja jatkanut lauseita loputtomin pitkikisi lapamatolauseiksi, kuten äidinkielenopettajani minulle yläasteella toisti ja toisti yhä uudelleen. Nyt sitten tilanne on se, että mää haluaisin jakaa täällä koko kivan viikonlopun, mutta mun aivot prakaa, kun sana- ja asiatulva vyöryy tajuntaan.

Haluan kuitenkin kertoa täällä asioita mahdollisimman reaaliajassa, sillä on vähän tylsää kertoa tapahtumista jälkikäteen niin, että se oikea fiilis on jo ehtinyt laimeneen, ja asioista kerrotaan vaan faktoja ilman tunnetta. Joten tästä saattaa tulla aika pitkä postaus, koska kaikesta täytyy kertoa nyt, ennen kuin huomenna alkaa arki.

Lauantaina olimme tosiaan ystäväni lasten yhteis-synttäreillä. Lapsilla on ihan vähän yli vuosi ikäeroa. Ja vaikkakin olen ystävääni arvostanut aina, tänä viikonloppuna ymmärsin, että on ollut aika, jolloin hänellä on ollut tuollainen S:n ikäinen, täyttä höyryä eteenpäin, joskin ilman sen suurempaa ymmärystä puskuttava taapero, joka ei hereillä ollessaan anna äidille juurikaan hetkenkään lepoa ja vastasyntynyt vauva. Wau. Epäilemättä elämä on ollut jokseenkin työlästä. Mutta hyvin on siitäkin nähtävästi selvitty ja perheen lapset uskomattoman suloisia.

 

Kuinka söpöjä voi olla?! Ja noi kikkurat, mää en kestä. L:lle mää oon koittanut kasvattaa pari kertaa hiukan pidempää tukkaa, mutta se on aika...jännä, koska pojalla on ensinnäkin piikkisuora tukka ja sit se kasvaa aivan suoraan päänahasta, että sit se on semmosen siilimäinen (ja nimenomaan se eläin, eikä hiusmalli) pallo. S:n kans mää meinaan vielä yrittää, koska hällä on inasen taipuisuutta ja koska mää nyt vaan oon päättänyt. Synttärisankareitten kodista mainitsinkin, ja jotta ystäväni ei kiusaantuisi tätä (käsittääkseni) lukiessaan, niin en hehkuta sen enemää. (Upea. Ihan  käsittämätön.) Niin palaisin vielä vähän kuitenkiin ympäristöön. Vaikka tosiaan tykkäänkin asua kaupungissa, niiiiin tavallaan mä voin myös ymmärtää ihmisiä, jotka viihtyvät kaukana kaupungin hälinästä, jos etuovelta katsottaessa maisema näyttää seuraavanlaiselta. Ihan ok. :)

Oli muuten kivaa ja erilaista olla sellaisissa juhlissa, joissa oli tuntemattomia ihmisiä. Tai siis oon uskoakseni nähnyt kyllä kaikki vieraista aikaisemminkin, mutta en ole ollut sen enempää edes jutulla kaikkien heidän kanssaan. Oon ollut mieheni kanssa yhdessä sen verran pitkän aikaa, että sieltä suvusta ei käsittääkseni ole ketään ylläreitä enää löydettävissä ja oma sukuni on sen verran tiivis, että useimmiten juhlissa (ääääks, mun tekee mieli kirjottaa: ...tunnen kaikki. :D Miten uskomattoman coolilta se kuulostais. Annanhan mää itsestäni tosi nöyrän kuvan täällä blogissa?! Eiku nyt mää tajusin, cooliahan olis jos kaikki tuntis mut. Noni, ilmakos. ) ei ole kovinkaan monia uusia kasvoja. No mutta nyt kuitenkin oli. Ja varsinkaan tossa jokunen vuosi sitten, mää en olis varmaan uskaltanut ihmisille juurikaan jutella, sen lisäks, ettei mulla olis ollut juurikaan mitään juteltavaa, niin nyt kun sitten oliskin kiva vaihdella ihmisten kanssa kuulumisia ja pienten lasten vanhemmilta kysellä miten on mennyt, niin en enää ehdi. Ja jos yritän, se menee just jotenkin näin: "Kiva nähdä! Teille onkin ehtinyt jo syntyyn toinen lapsi, mites on mennyt? Tai ei sittenkään mitään, mun lapsi näköjään istuu kahvipöydällä. Palaillaan."

Vaikka sitten toisaalta, asiallahan on sekin kääntöpuoli, että lapset, ah, mikä ihana tekosyy. Kiusaantuneiden hetkien haarniska. Vaivaantuneiden kuulumisten vaihtojen kilpi. "-Mites teillä on menny?" "-Hyvin." "-Okei. Kiva, kiva." (heinäsirkkojen siritystä) "-Hitsi, mun lapsi näköjään istuu kahvipöydällä, pakko mennä, mutta oli kiva nähdä." :)

Joka tapauksessa, kemuissa oli kivaa. Eikä pojat edes rikkoneet yhtään aikuisten tavaraa. Lasten kamppeista tais tosiaan hajota pari, mutta nehän nyt joka tapauksessa sai synttärilahjaks niin paljon kaikkea uutta, että ehkä osa vanhoista joutikin roskikseen. (Voi että, ärsyttävää aina jos lapset rikkoo jotain, kiusallista vanhemmille (joiden vika se kai vähän niinkuin on, mutta ei aina vaan mahda mitään, vaikka kuinka koittais kattoa perään), mutta ei niitä lapsiakaan ihan tavattomasti viitsi soimata, kun vahinkojahan nyt aina sattuu. Inhottavaa joka tapauksessa. )

Okei, okei. En ota itteeni, mutta tää ei suostu lataan enempää kuvia. Tai lupailee tolleen kiusallisesti, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan, että kyllä mun nyt on kai lopetettava tähän ja kerrottava joskus toiste tästä päivästä. Otin kyllä tänään ehkä kaikkien aikojen lemppareimmat kuvani, että sikäli tietty ne ansaitseekin oman postauksensa.

Tsemiä alkavaan viikkoon!

Mä keksin, mä keksin!!!

(Tavallaan A keksi teorian/tekniikan, mutta mää tein käytönnän työn. Paitsi tosiaan A otti tän kuvankin, mutta mää otin sitä ennen monta hienoa kuvaa hänestä, en vaan viitti laittaa niitä tänne, jos kaveri ei arvostais sitä. Mutta kunnia kuitenkin mulle ja mun kameran säätö-taidoille, eiks ni?)

 Hitsit, tässä mitään kursseja tarvita! :)

Ja ihan hirveesti tekis mieli sanoa, että kuva otettiin just lenkin/solariumin/saunan tms. jälkeen, mutta ei, mä vaan olin. Ilmeisesti oli kuitenkin lämmin. Ja hiukset ei näy kaikessa harmaudessaan, mutta kyllähän tosta latvasta on hiukan aistittavissa sitä. Ihanaa. Varsinkin kun on ne juhlat. Hiukset ovat naisen kruunu, niinhän sitä sanotaan.

Niittis-Hanna on tehnyt vain täsmäiskuja menneellä viikolla, ja nyt olisi aika kaivaa syvällä piilossa oleva alter-egoni esiin ja alettava huhkimaan. Hauskaa viikonloppua!


Edit:// Whaaaat?! Meijän uuninpuhdistus -aineen käyttöohje alkaa näin: "Käytä suojakäsineitä. Vältä aineen kosketusta iholle ja silmiin. Roiskeet iholta ja silmistä huuhdeltava välittömästi vedellä vähintään 20 min." 20 minuuttia! Mitä saakelin ydin-kamaa tää on!? Toi 30 min. vaikutusaikakin venähtää äkkiä puolenpäivän mittaseks, jos ei oo tarkkana. ---> Uunin puhdistus joskus toiste. 

Jee, mikä perjantai!

Heippa, ihan mega-hyvä fiilis!!
Kivaa kun on perjantai, kivaa kun pihassa oli paljon ihania naapureita hauskojen loma kuulumisten kanssa ja ennen kaikkea, kivaa kun mää en oo enää punertava hiuksinen. :) Se siis oli se eilinen hius-vastoinkäyminen, punertava, se ei käy mulle yhtään. Aamulla sitten, eilisestä mitään oppimatta, jatkoin hius-projektiani ja pistin mustan värin tyveen ja levittelin sitä sitten myös pituuksiinkin vähän. Nyt mulla on musta/harmaat hiukset, nam! En ehkä arvostais jos en olis eilistä päivää joutunut kulkeen todella epämieluisessa kuosissa, no, katsotaan mitä tapahtuu, sillä nyt istun tässä sitruunamehu päässä. Miksikö? En tarkalleen ottaen tiedä. Oon lukenut joskus jostain, että sitruunan mehu tekee tukalle jotain, ja aattelin kokeilla, ihan valtaisasti kun ei ole menetettävää. Meillä ei kylläkään ollut sitruunoita joten pistin L:n hieroon mun hiuksiin tota keltaisessa muovipullossa olevaa esanssi sitruunaa. :D Varmaan sama asia ja silleen.

Mulla taitaa noin muutenkin alkaa taittuun se kesän loppumis-ahdistus, mikä oliskin ihan suotavaa kaikkien kannalta. Tai tänään kaikki ahdistelut on ainakin loistanut poissaolollaan. Aamulla tosiaan sohlasin tota tukkaa ja se meni ihan kivasti (considering..), sitten oltiin pihassa, johon tuli kaikkia kavereita ja oli niin mahtavaa nähdä L onnensa kukkuloilla, kun oli pihakavereita, L kun on heidän peräänsä kysellyt joka aamu. Ja tänään mua on hymyilyttänyt meijän ihana postisetäkin, joka on siis maailman paras postinjakaja. Kaveri on esim. pysäyttänyt mut kaupungilla, kun on muistanut, että meille on tulossa paketti, joka ei välttämättä mahdu postiluukusta ja antanut sen mulle sitten jo siinä. Sama mies on pahoitellut uusia ohjeita, joiden vuoksi hän ei voi enää tuoda ulkomailta tilaamaani kosmetiikkaa kotiovelle vaan mun täytyy hakea se postista itse. Annettiin (Tai korttiin kirjotettiin Terveisin: L, koska kotiäidin jakamat lahjat postinkantajalle vois tuntua jotenkin jännästi epäilyttävältä.) sille viime jouluna lahjaks kynsikkäät, kun se oli musta niin osuva juttu kun oli niin kylmäkin, ja niitä postisetä piti koko lopputalven ihan kulahtaneiks asti ja kiitteli ja kehu moneen otteeseen. Postisedälle voin myös avautua jos on ollu huono aamu ja saada mahdollisesti asia näin pois harteiltani heti aamutuimaan. On aika hienoo, että melkein joka päivä näen heti aamulla hymyilevät kasvot ja iloisen käden heilautuksen, väkisinkin piristää!

Ja jos en näe postisetää, näen varmastikin viereisen rapun mummon, joka ulkoiluttaa koiransa aina samaan aikaan ja lähtee sitten lenkin jälkeen kauppaan vetolaukkunsa kanssa. Aivan ihana hänkin. Ja hymyilee ja heiluttaa ja jutullekin jää aina, jos ehdin vaan pysähtyyn. Ihan oikeesti nää kaksi ihmistä ilahduttaa mua joka päivä tosi paljon. Tai ainakin tämmösinä päivinä kun mua hymyilyttää ja ilahduttaa kaikki.

 

Kun tultiin ulkoilun jälkeen kotiin, meni siinäkin kaikki hyvin. Pojat jakso odotella kun tein ruuan ja söivätkin mallikkaasti, määkin sain syödä samaan aikaan kaikessa rauhassa. Sen jälkeen askarreltiin mun ystävän lasten huomisia synttäreitä varten synttärilahjoja ja sekin oli kivaa. (Puhumattakaan kuinka kivaa on mennä huomenna niihin juhliin näkeen kaikkia ihanuuksia ja maailman kaikkeuden kauneinta kotia.) Ja sit leikittiin ja naurettiin ja mää otin näitä kuvia, kun pojat leikki naapureilta tuliaisiksi saadulla mageella vilkkuvalla jätti superpallolla. Sitten kun nukutin S:a oli L taas nukahtanut itsekseen sillä välin ja mää sain tehdä itelleni rauhassa sushia ja nyt oon jo syönyt ne ja kirjottelen tätä ja edelleen pojat vaan nukkuu. 

Meinasin muuten tossa ilmoittautua valokuvaus -kurssille kansalaisopistoon, mutta en mää nyt varmaan meekkään. Tuli vaan tota palloa pimeässä kuvaillessa mieleen, että sais varmaan mageita kuvia jos olis tekniikka hallussa, vaikka on noi musta kivoja jo noinkin, kamerassa varmaan olis kyllä potentiaalia parempaankin. Ja sit kun mää lupasin (ei kun siis sovittiin yhdessä, se kuulostaa paremmalta) A:lle, että se saa alkaa harrastaan jotain kuntoilu-juttua, en just nyt muista mitä, kolmesti viikossa, niin tulee ehkä hengailtua koko perheen kans liian vähän, jos määkin alan käymään jossain harrastamassa. Ja toivottvasti kaikille käy tästä (ja aikasemmista postauksista) selväks, että moinen uhrautuminen ja pyyteettömyys on niin mua. Mää oon just tämmönen, minkäs teet. ;) 

Ah, mutta, johan tätä fiilistä saikin koko viikon odotella. Ihanaa viikonloppua kaikille!

Meen peseen nyt ton sitruunan pois, wish me luck! 

Varasuunnitelma.

Katsoin tässä yksi ilta elokuvan (voi että, mun teki mieli kirjottaa yhden elokuvan, mutta sitten muistinkin elokuvan nimen, ja tuntuis epärehelliseltä esittää etten muka muistais sitä) nimeltä Varasuunnitelma. Jeees, semmonen Jennifer Lopezin elokuva, sillä mulle elokuvissa tärkeintä on just sanoma, puhuttelevuus (Onks tää sana?) ja moniuloitteisuus. Vitsi, mää en taas kestä kun mulle tulee mieleen se kun me tavattiin mun miehen kanssa ja ihan alun tutustumis -vaiheessa kerroin, kuinka mun lempikirja on Vasili Peskovin Taigan erakot. :D:D Tavallaan ihan totta ja kirja on erinomainen, mutta siinä vaiheessa elämääni se oli myös oikeastaan ainut kirja lapsuuden Kikero Kirjakerhon kirjojen jälkeen jonka ylipäätänsä olin lukenut. Saatoin antaa itsestäni ihan inasen todellista minääni kultturellimman kuvan. Mutta se oli aikalailla tuo tai sitten se mahtipontinen tarina kuinka olen kantanut 6 (en oo enää edes ihan varma oliko niitä oikeesti alunperin kuusi..) Lidlin vichypulloa - molemmissa käsissä!! Hellou, kuinka vaikuttavaa!? Mun pitää aina tilanteen mukaan miettiä kumpi tarina tekee kuulijaan suuremman vaikutuksen. Molemmat kuitenkin tosi vaikuttavia.

Mutta tosiaan korkeakulttuurin ystävänä katselin edellä mainittua elokuvaa, jossa sitten eräs isä ja tuleva isä juttelivat leikkipuiston laidalla, ja tämä isä valmisteli toista miestä tulevaa isyyttä varten kertomalla jotenkin suurimpiirtein näin: "Elämä lasten kanssa on pääasiassa syvältä, syvältä ja syvältä, mutta sitten tulee se hetki, kun se lapsi sanoo tai tekee jotain sellaista, minkä takia jaksat sen kaiken kurjuuden." Okei, en allekirjoita tuota ihan täysin, mutta joo, jotain sen suuntaistahan se on. Ilokseni näitä kauniita hetkiä on muitakin kuin ne kun lapset on nukahtanut. :)

Uskoisin, että näitä hetkiä olisi paljonkin tarjolla, kun vain huomaisin ne kaikki ja ottaisin ne aivan ainutlaatuisina hetkinä. Joskus vaan on sellanen fiilis, että mikään ei nappaa ja kun lapsi koittais kerätä äitille voikukka-kimppua tulee märistyä tälle vaan, että: "Älä viitti, ne sotkee sun (ja ehkä myös mun) vaatteet." Mutta sitten toisinaan on hyväkin fiilis ja kaikki mitä ne kullannuput tekee on ihanaa ja mokailutkin vaan naurattaa. Mulla on tänään ollut vähän molempia tunnelmia.

Päätin aamulla värjätä tukkani. Ja no, siinähän tuppaa aina sitä aikaa meneen. Sitten se olikin semmoista "Ihan kohta pojat, ihan kohta on valmista." -lupailua koko aamu. Mun tarvi kiireehtiä ja poikia ärsytti kun en keskittynyt niihin. Ja tukasta tuli tietenkin huono. Ja selkäkin on kipee. Ja sitten harmitti. Kaikki. Äksyilin ja kiukuttelin ja mulla oli huono omatunto kun koko aamu oli mennyt ihan plörinäks turhan takia. Huoh.

Asiat alkoi kuitenkin kääntyyn paremmaks, vaikka lähdimmekin kaupungille. S nukahti vaunuihin ja L oli tosi reipas poika ja käyttäytyi kauniisti vaikkei edes saanut mitään koko kauppa-reissulta.  :) Ei sillä, että aamunkaan ärtymys olisi ollut mitenkään poikien vika, mutta kun harmittaa niin silloin harmittaa, yleensä kahta kauheemmin silloin kun harmistus on itseaiheutettua, eikä siinä ehdi paljon miettiin onko pojille kiukuttelu kohtuullista vai ei. Tulimme kotiin syömään ja silloin tuli se hetki. Syötiin L:n kanssa vastapäätä toisiamme ja mää sanoi L:lle saman, minkä sanon usein muutenkin: "-Tiedäthän sää, että sää oot äitin super-tärkee?" Johon L vastasi saman minkä muulloinkin: "-Joo." Mutta sitten poikkeuksena tavalliseen L jatkoikin: "-Tiedäkkö sää, että mää rakastan sua tosi, tosi paljon?" Aamuisen kiukutteluni kurkkuun tuomalta huononomantunnon palalta sain vastattua: "-Joo."

Ruokailun jälkeen mentiin pihaan, missä mua hellittiin jo toisen kerran samana päivänä, kun L kiikutti mulle keräämänsä kukkakimpun. Todellisuudessahan juuri näitä kauniita, sydäntä ja mieltä lämmittäviä hetkiä on tässäkin päivässä ollut monia. Tämänkin päivän Se hetki olisi ihan yhtä hyvin voinut olla se, kun tuskailin ääneen peilin edessä, että onko mun tukka nyt ihan huono ja L huomasi tilanteen ja sanoi, että: "Wau! Se on ihan kuin hämähäkin seitti." Siinä kireystilassanikin se jopa hiukan hymyilytti, mutta sikäli fiilis olisi ollut hyvä, olisin ehkä osannut arvostaa pojan hellyyttävää kommenttai vieläkin enemmän. Mutta turha jossitella, tälläistä tämä nyt vaan on, aina ei huomaa, mutta pääasia on että välillä huomaa.

Ja nyt pojat nukkuu ja mää herkistelen täällä kuinka ihania ne on. Perus.

Vauva-ajan inhokki-asiat top 5.

Varsinainen hyvän mielen blogi. :D

En myöskään suosittele tätä kirjoitusta niille lukijoille, keillä kakka & pissa -jutut menee yli sietokyvyn.

Joka tapauksessa. Kaikkihan sen tietää, että vauva-aikaan kuuluu paljon kaikkea sellaista, mistä aikuisten kesken ei juuri puhuta. Asioista kuten kakka, pissa, räkä, kuola, puklu yms, tulee pelottavan äkkiä varsin arkipäiväisiä (suotavaa olisi ettei sentään pyhäpäiväisiä) puheenaiheita. Väittäisin, etten hätkähdä ihan pienistä. Ehkä dramaattisimmasta arkipäivän vastoinkäymisestä, eli siitä kun haistoin kiireessä varmuuden vuoksi S:n takapuolta ja hätiköidessäni tein peruuttamattomia nopeita liikkeitä, jonka ansiosta läväytin naamani kiinni lapsen selkään, jonne oli vaipasta kiivennyt tavarat valloilleen ja minä jouduin toteamaan sen suullani, tein aikanaan kyllä oman fb -päivityksensä.

Minulla on omat tietyt inhokki-asiani, joita yritän tässä kaivella muistini sopukoista ja täten torpata ihan pienen, mutta havaittavissa olevan vauva-kuumeen, joka on jälleen alkanut ilmoittelemaan itsestään. Ja tiedän kyllä, että nämäkin kaikki kuuluvat asiaan, ja joillekin nämä saattavat olla ihan ok-juttuja, mutta minulle itselleni nämä ovat asioita, joita en usko jääväni kaipaamaan, ja se on paljon se, sillä huomaan toisinaan kaipaavani jopa pulkun tuoksua.

Sija 5. Verhojen alas repiminen.
Voi pojat. Tämä on minulle kuin punainen viittaa härälle. Tai koiranomistajille se ihan minimaalinen oman lemmikin vinkaisu, jota ei kuule kukaan muu kuin koiran omistaja, mutta joka ajaa omistajan hermoraunion partaalle. (Kai joku muukin on huomannut tän ilmiön? Istut kahvilla jonkun kotona jolla on koira, ja juttelette niitä näitä, kun yhtäkkiä koiran omistaja karjaisee: "Jumankaude Reksi, ykskin ulina vielä niin mää saan niiiiin tarpeekseni!" Ja itse et ole kuullut mitään, mutta pelästyt pahanpäiväisesti karjaisua.) Enkä tarkoita tätä millään pahalla koiranomistajat, samaa ilmiötä on kyllä havaittavissa myös lapsiperheissä ja parisuhteissa ylipäätänsä. No mutta, mua todella syö, kun kuulen että verhonklipsu antaa periksi, useimmiten useampi heti sarjassa. Ensinnäkin koko koti näyttää heti olevan ihan rempallaan, jos verho roikkuu vain parista nipsusta kiinni ja toisekseen, se homma niiden takaisin kiinnittämisessä on rasittavaa. Niskat narisee, tulee kuuma ja sitten meillä on sen verran korkeat huoneet, että se on semmosta holtitonta kikkailua, jossa voi käydä köpelöstikin. Raskas vaihe elämässäni oli kun olin raskaana, ja mieheni kielsi minua kiipeilemästä ja L senkun kiskoi verhoja ja jouduin koko pitkän päivän tuijotteleen lattialla lepääviä verhon reunoja.

Sija 4. Syntymäajan kertominen.
(Tämä ei edes jää vauva-aikaan.) Apua. Ihan käsittämättömän noloa, etten mää muista niitä koskaan. Onneksi yleensä siihen osaa varautua, että koska niitä kysytään ja voin kaivaa Kela-kortin esille, koska ilman sitä ei ole toivoakaan. Päivän ja kuukauden mää sentään muistan, vuoden kanssa on jo vähän miettimistä ja se loppuosa on ihan silkkaa arpapeliä. Jos puistossa joku kysyy lapseni ikää, joudun aina hetken miettimään, ennen kuin vastaan. Ajatusketju menee näin: L on syntynyt maaliskuussa ja nyt on.. ööö.. elokuu, eli maaliskuussa se täytti kolme, kuinkas monta kuukautta siitä on.. (en ikinä osaa spontaanisti sanoa, mikä kuukausi tulee minkäkin jälkeen vaan joudun aloittamaan rimpsun aina tammikuusta) ..tammi-, helmi-, maalis-, (sormet avuksi tässä vaiheessa) huhti-, touko-, kesä-, heinä-, elokuuu: "L on kolme vuotta ja 5 kuukautta". Tästä syystä sanon aina puolet vuodesta L:n olevan esim. kolme vuotta ja sitten lopun aikaa hän on kolme ja puoli. Ja sitten ihan lopussa on se, "Kohta neljä." :)

Sija 3. Kynsien leikkaus.
Hitsi, tästä olis pitäny olla joku valmennus odotusaikana! En mää osaa, enkä uskalla, ihan kauheeta hommaa. Mää oon leikannut molempien poikien sormien ja varpaiden kynsiä yhteensä ehkä 5 kertaa. Mun sisko on leikannut mun lasten kynsiä varmasti useammin. Meillä se on iskän hommia, se ei vaan suju multa. Oon kyllä yrittänyt, mutta se on ihan hyödytöntä, kun en uskalla leikata niitä tarpeeksi lyhyiksi. Hui, en välitä.

Sija 2. Napatyngän hoito.
Pakollinen ja erittäin tärkeä asia, josta en usko, että juuri kenelläkään on kokemusta ennen oman vauvan syntymää. Ja mitään saman sorttistakaan ei varmaan moni ole tehnyt ennen sitä oman lapsen tuloa elämään. Mää olen käyttänyt satoja vanupuikkoja, ilmakylvyttänyt, kuivannut, pessyt, pyyhkinyt, pyöritellyt ja on laappistettu ja rasvattu ja puuteroitu ja silti, molemmilla kerroilla poikien navat ei ole ottanut parantuakseen. Mukaan kuvioihin tulee tietysti melko painavana asiana huono omatunto, ja epäilyt, että olen mokannut jotain, kun napa ei lähde paraneen. Se sen itse tyngän irtoaminen, mitä hiukan jännitin etukäteen ei ollut mitään, verrattuna siihen sen jälkeiseen navan pohjan hoitamiseen. Voi vitsi, se oli kyllä ikävää.

Sija 1. Kylpyammeeseen kakkaaminen.
Ihan oikeesti. Tästä puhutaan ihan liian vähän. Se tulee niin puskista. Tavallaanhan sitä luulis, että se on vähän mahdotontakin, mutta ei, ei se ole.  Tässäkin on aikamoiset itsesyytöset; "Miksi, oi miksi, en arvannut kun lapsi noin hidasti leikkejään ja istui hievahtamatta?!" Tilanteen huomaan ainakin itse aina, kun on jo liian myöhäistä. Pian sitä huomaa ajattelevansa, että tilanteen kultareunus on, ettei jälkkäriksi ollut luumua, ja se on - aika surullista.

 

Kaikille on varmaan ihan ok, ettei kuvat liity tällä(kään) kertaa tekstiin.

Sikäli jollain lukijoista (hihhhiihii) on omia inhokkejaan, niin niitä olisi ihan oikeesti kiva tietää!


KÄÄK! Kuinka mää saatoin unohtaa sormiruokiin siirtymisen, se on ihan ehdoton nro.1. Hieman stressaavaa aikaa, kurkun ja ruisleivän palojen kaivaminen paniikissa toisen kitarisojen tienoilta, kun lapsella nousee vedet silmiin ja suu on O:na. Yöks. Ihan kamalinta.