Lomailu olis tavallaan se mun juttu.

Okei, mää voisin pitää nyt taukoa mun rankoista mielipide (?) -kirjoituksista, joita kyllä on vääjäämättä tulossa lisääkin, olenhan luonteeltani jokseenkin dramaattinen. Mutta tosiaan, nyt voisin siirtyä hiukan reippaampiin asioihin. Ottaen kuitenkin huomioon, että mieheni loma loppuu huomenna ja valvoin viime yönä S:n kanssa aamu viiteen pojan mitä ilmeisimmin sairastaessa kurkunpääntulehdusta (esim. tästä aiheesta minulle ei tuottaisi pienintäkään ongelmaa kirjoittaa omaa postaustaan sydäntä riipaisevin sanankääntein, mutta antaa sen nyt olla), en ehkä kuitenkaan ole vielä ihan reippaimmillani/parhaimmillani/virkeimmilläni/kauneimmillani.

Mieheni vietti siis lomansa kahdessa 1,5 viikon pätkässä, joista ensimmäisen olimme aktiivisia. Päätimme, koska tässä vaiheessa oletusarvona oli, että se  puolitoistaviikkoinen jää kesän ainoaksi lomaksi, tehdä mahdollisimman paljon kaikkea kivaa ja pysyä poissa kotoa, jossa kuitenkin väkisinkin huokuu tekemättömät asiat. Huokua, mikä kaunis sana viitata likapyykkiin, roskiin, pölyyn, sotkuun ja tiskipöydällä kuivumassa oleviin maitotölkkeihin, joita muuten on, siis missä ihmeessä kaikki muut niitä oikein pitää?!

Suurin tavoitteemme lomassamme oli pitää (lyhyt pinnainen/uhmaikäinen) L tyytyväisenä, joka vääjäämättä vaikuttaa koko porukan yleisvireeseen. Ilmassa saattoi olla pientä varmistelun makua, kun 10:ssä päivässä kiersimme läpi Särkänniemen, Herra Hakkaraisen talon, Kaarinan liikennepuiston ja Puuhamaan. Ei ehkä ole ihan uskomatonta, että lomamme oli suksee! L viihtyi. Jälkikäteen mietittynä (kuitteja katsoessa) olisimme samalla investoinnilla varmaan päässeet vaikka Kreetalle tms, jossa L olisi voinut myöskin viihtyä, mutta ei se mitään, meillä oli tosi kivaa, eikä  tarvinnut stressata mistään.

Jälkimmäinen loma ollaankin sitten viihdytty ihan kotosalla ja tässä lähistöllä, sitä Ti-Ti Nallen talossa ja mun ja L:n mökillä poikkeamista lukuunottamatta. Ja yllätyksekseni on todettava, ettei tämäkään yhtään hassumpaa ole ollut. Välillä on tuntunut, että olemme ihan oikeasti vain olleet ja ottaneet rennosti, minkä olen olettanut olevan vähän niinkuin mahdotonta. Yksi aika mainio piirrekin on ilmaantunut, kun työntekoon tottunut mieheni ei ole osannut enää vain olla,vaan on kaiketi alkanut haikaileen työntekoa ja purkanut sitten tätä intoaan kotitöihin. Se passaa, en valita.

Mutta kuten sanottua, loma alkaa oleen lopussa. Ja mahdollisesti kesäkin alkaa oleen nähty. Tuleva syksy pistää jopa hiukan jännittään. Kesän alussa S oli vielä aika vauva, nukkui 2 pitkät päikkärit, L:kin yhdet, S ei vielä ravannut ympäri maita ja mantuja vaan käytössä oli pääasiassa neliveto ja L ei vielä puhunut niin isojen poikien juttuja, kuten: "Mennään pihaan, kaverit odottaa mua. Mun on ikävä kavereita." Kesä meni hujauksessa ja nyt perus arki onkin taas jo aika erilaista kuin pari kuukautta sitten. L:n kerho alkaa taas parina aamupäivänä viikossa, samoin kuin kakkien "super-tärkeiden" pihakavereiden kerhot. Jaiks, täytynee kaivaa esiin taas kesälomilla ollut mielikuvitus, jotta päivisin riittää tekemistä.

 

  

Okei, tarvinee koittaa kaivaa se reippauskin jostain, eihän tämä taaskaan mikään erityisen ilo-luonteinen postaus ollut.