No onhan näitä muitakin.

Vietettyäni kesän melko tiiviisti kotipiirissä perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa tuli mulle syksyn lähestyessä vahvasti sellainen tunne, että mää oon ainoa joka on aina vaan kotona, tuntui että kaikki mun kaverit ja tutut menee töihin ja kouluihin ja kaikki L:n kaverit menee kerhoihin ja päiväkoteihin touhuaan ikäistensä kanssa ja vain minä junnaan täällä kotona, eikä mun elämä etene mihinkään ja jään jälkeen toisista. Yleensä tämä aina illan pimetessä etenee sinne perus: "-Byäääh, kukaan ei rakasta mua kun mää oon niin tylsä ja kaikki unohtaa mut homehtuun tänne kotiin!" -tilaan.

Ajatusta vahvisti vielä kotipihan autioituminen naapurin perheiden lomaillessa tahoillaan. Ihan oikeasti mietin useampana iltana nukkumaan mennessä, että voi ei, kuinka mää tuun selviään taas yhdestä syksystä ja koin vahvasti olevani ainoa, ihan ainoa koko suuressa maailmassa, joka on kotona ja kenelle ei tapahdu mitään.
Sitten mä menin poikien kanssa aamulla meidän kylän suurimpaan leikkipuistoon ja lämpö ailahti sisälläni. Kaikki ne muutkin ihmiset tiukoissa "Mää en kestä yhtäkään hiusta naamallani" -ponnareissa, puheet viipyili kakassa, pissassa ja räässä ja kauluksiin huokailtiin vaivihkaa väsyneitä haukotuksia. Olin tullut kotiin. Tai ainakaan en totisesti ole yksin.

Tiedän että voisin olla huomattavasti sosiaalisempi, ja mennä (L:n tavoin) rohkeasti porukkaan mukaan ja onhan näitä kaikkia tapaamisia ja ryhmiä, mutta jostain syystä en koe niitä ihan omakseni. Kerran kävin kyllä kokeilemassa erästä äiti-lapsikerhoa ja kokemus oli jokseenkin hämmentävä kaltaiselleni arkailijalle, kun vetäjä käveli luokseni ja sanoi "-Hei Hanna, tervetuloa kerhoomme!" tämän jälkeen hän viittasi kädellään vieressään seisovaan naiseen päin ja jatkoi "-Tässä on Liisa (nimi muutettu, luultavasti, sillä en enää muista nimeä), hänkin on ensikertalainen, tehän voittekin tässä sitten tutustua toisiinne". Kiusaantunutta hymyilyä puolin ja toisin, jonka jälkeen vetäjä poistui paikalta jättäen meidät Liisan kanssa miettimään mitä ihmettä puhuisimme toisillemme. Jokseenkin kuumottava tilanne, etenkin ihmiselle, joka kammoaa kiusaantuneita hiljaisia hetkiä ja vaivaantuneisuutta. Muutenhan se hiljaisuus ei haittaisi mitään, mutta kun mulle tulee akuutti tarve survoa se hetki täyteen turhaa puhetta, ilman minkäänlaista sensuuria. Kotimatka menikin sitten itseäni sättiessä, "Voi ei, tarviko mun puhua siitäkin ja voi crap, olisinpa jättänyt edes sen närästys-asian puimatta." En sitten mennyt toista kertaa.

Mulla on sikäli loistava tilanne, että mulla on kyllä paljon tuttuja ja kavereita, läheisiä ystäviäkin, jotka ovat tulleet samoihin aikoihin äidiksi kuin minä ja heidän kanssa voin aina tarpeen vaatiessa vaihtaa tietoja ja kokemuksia, mutta kuten sanottua he ovat nyt jotakuinkin kaikki siirtyneet elämässään seuraavaan vaiheeseen ja kehdanneet jättää mut ihan keskenäni kotiin näitten muksujen kanssa. (Rauhaa ja rakkautta teille ketkä tiedätte olevanne näitä läheisiäni! <3 )

Onnekseni on sitten kyllä useampi näitäkin ihania ihmisiä, jotka kasvattelevat pieniä esikoisiaan puistoikäisiksi huimaa vauhtia ja jotka voivatkin sitten kohtapuoliin siirtyä kotoa ja vaunulenkeiltä puistoihin minua ja lapsiani viihdyttämään. Että tavallaan huomaan taasen nillittäväni turhasta, mutta.. no, tuli nyt tämmönen tarve. Ja oikeastaanhan tässä on ihan positiivinen sanoma, just se aamupäivän kokemus siitä kuinka puisto oli täynnä, varmaankin samassa tilanteessa olevia, niin siellähän niitä äitikavereita odottelis, hitsi kun uusiin ihmisiin tutustuminen on vaan näin aikuisena työlästä.

Ehkä mää vaan alan lähestyyn ihmisä kertomalla, että: "-Moi, mää oon Hanna, ja mää tarttisin puistokaveria itelleni. Noin muuten mulla on kavereita jo ihan tarpeeks, mutta just tälläin aamupäivisin olis vajetta. Olis tosi hyvä jos sulla olis semmonen 3-5 -vuotias lapsi joka vois viihdyttää mun esikoista, kun mää en just aina jaksais. Tärkeetä olis myös, että oot hyvä kuuntelija mulle ja mun ajatuksille. Niin joo, ja hyvä huumorintaju, ja siis hyvällä huumorintajulla tarkoitan tietenkin samanlaista kuin omani, olis super-tärkee, ettei mulle tuu sit paha mieli, jos mun vitsit ei nauratakkaan." Semmosta, tarviikin tyhjentää kännykän muistia, että kaikki uudet numerot sit mahtuu sinne.

 

 P.s. Kuten kuvista näkyy S on taas tolpillaan ja takaisin rakkaan harrastuksena, loputtoman tarpomisen parissa.