Olen käsittänyt, että suureksi ällistyksekseni, on olemassa äitejä, jotka eivät juurikaan kaipaa omaa aikaa (tässä tarkoitan nimenomaan aikaa joka vietetään yksin), tai vaikka mahdollisesti kaipaisivatkin, he eivät sitä itselleen syystä tai toisesta juurikaan pyytele. Minä en kuulu tähän ryhmään. Eräänä päivänä katselin L:n ja yhden hänen pihakaverinsa leikkiä, jossa pojat ottivat tarpeen tullen käyttöönsä suojauskuplan. Eli näyttivät kädellä toiselle "seis", tärisyttivät kielellään kitalakea vasten (muodostuu sähköistä ritinää muistuttava ääni) ja huusivat "Suojauskupla!". Tämä tarkoitti käsittääkseni sitä, että kuvitteellisen kuplan sisällä kaveri oli aina koskematon. Tuumasin, että tällaisen suojauskuplan minäkin tarvitsisin, mieluiten iskunkestävän ja äänieristävän.
Olen siinä(kin) mielessä onnekas, että mieheltäni ei tarvitse vapaita juuri anoa, vaan aina tarpeen tullen sanon, että nyt täytyy olla yksin. Ja oikeastaan poikkeuksetta saan sillon oman aikani. Olen siltikin pystynyt muodostamaan asiasta pienoisen ongelman. Tässä elämäntilanteessa kun se oma aika on niin kullanarvoista, en oikein tiedä mitä sillä sitten tekisin, ettei se vaan valu hukkaan. Suurin toiveeni omalta ajaltani on yleensä rentoutuminen, mutta miten? Olen kyllä kokeillut eri vaihtoehtoja.
Nopea vilkaisu kelloon, olen luvannut tulla iltatoimiksi kotiin, eli aikaa on n. kaksi tuntia. Suorastaan ruopaisen kotiovella kun ampaisen matkaan, ainoana tarkoituksenani ehtiä tekemään kaikkea ja näkemään mistä jäänkään paitsi hilluessani kaiket päivät kotona ja puistoissa, enkä kaupungilla. Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin kotiudun, uupuneena kaikesta tehoilustani, kuulen korvissani "Hurraa!" -huudot ja taputukset kun saavun maaliin. Useimmiten tällöin mukanani on kiireessä huonosti sovitettuja vaatteita ja pieni morkkis sikäli rahaa on kulunut (omasta tai mieheni mielestä) liikaa. Mutta tiedänpähän mitä vaatekaupoissa on tarjolla, onko Tiimarissa uusia kivoja askartelu-tarvikkeita ja leikkokukathan nyt on aina piristäviä. Ihan jees tapa käyttää oma aikansa, mutta ei missään mielessä rentouttava, valitettavan usein jää huono fiilis syystä tai toisesta, sillä jos en ole päässyt tuhlaamaan, on syynä yleensä se etteivät vaatteet ole mahtuneet, joten kotiutuessani olen uupuneen lisäksi vielä läski ja rumakin.
Melko usein käytän oman aikani menemällä elokuviin, leffateatteri kun on mukavan lähellä, niin turhaan matkustamiseen ei mene aikaa. Alkuun tämä vaihtoehto tuntui hiukan vaivaannuttavalta, mennä nyt yksin leffaan. Lopulta eteeni tuli kuitenkin tarpeeksi kiehtova elokuva, johon en kuitenkaan koennut tarvetta saada miestäni mukaan, ja kas näin Hanna istui yksin katsomassa Brokeback Mountainia (tämä kylläkin tapahtui muistaakseni jo ennen lapsiemme syntymää). Tämän jälkeen elokuviin meno yksin ei ole ollut mikään ongelma, olen hymyillyt reippaasti popparit kainalossa pariskunnille odotellessamme Ystävänpäivä -elokuvan alkua ja vain vaivihkaa koittanut oikoa otsatukkaani niin, että ihmiset huomaisivat sormukset vasemmassa nimettömässä. Mutta, mutta, elokuvissa aika menee hurjan nopeesti ja ennen kuin huomaankaan on näytös ohi ja aika hipsia kotiin nukuttamaan väsyneitä lapsia. Olenko rentotunut, ehkä, mutta se on vahvasti sidoksissa katsottuun elokuvaan. (En esim. Black Swanin jälkeen.)
Yksi, aika lähellä edellistä on leffan katsominen kotona. Haen Makuunista leffan ja sulkeudun kuulokkeet päässä makuuhuoneeseen katsomaan elokuvaa. Edellisen kohdan haittapuolet, jonka lisäksi vaaditaan turhan rautaista sydäntä, kun kuulokkeiden läpi kuulee kuinka muuan yksi vuotias koittaa äidin kaipuussaan nykertää makuuhuoneen ovea auki pikku sormillaan. Ei rentouttavaa, useimmiten olo tulee melko itsekkääksi.
Yksi uusimmista oman ajan vietto -tavoistani on lenkkeily. Yöks. Erittäin kaukana rentoutumisesta. Syyt lenkkeilyyni on tarve kohottaa kuntoa, halu laihtua ja mahdollisuus tehdä liikunta -painotteisia facebook päivityksiä. That's it. Olen kuullut, että joidenkin mielestä lenkkeily on ihan oikeasti rentouttavaa, tämä tuntuu melko absurdilta, kuten myös se, että jotkut pystyvät puhumaan lenkkeillessään. Itsehän säikyn juoksulenkilläni tienvarteen pysähtyneitä autoja ja ihmisiä, sillä pelkään heidän olevan eksyksissä ja kysyvän minulta tietä. Kuinka noloa olisikaan, kun en pystyisi huohotukseltani vastaamaan heille useaan (kymmeneen) minuuttiin!? Joten, en tavallaan laske lenkkeilyä omaksi ajakseni vaan palvelukseksi lapsilleni ja miehelleni.
Olen jopa päässyt tutkailussani niin pitkälle, että uskoisin löytäneeni itselleni parhaan mahdollisen vaihtoehdon. Viihdyn kovasti kodissamme ja ihanteellinen tapa minulle viettää aikaa yksin, olisi rauhassa omassa kodissamme. Mutta vaikkakaan minulle ei tuota vaikeuksia pyytää jotain, jos sitä tarvitsen tai haluan, niin jopa minä koen tukalaksi pyytää miestäni ottamaan lapset ja lähtemään pois kotoa, jotta minä saisin olla siellä yksin. Tuntuu jokseenkin tahdittomalta. joten toistaiseksi tyydyn lähettämään miesväen pois silloin kun siivoan. Salaa nautin siitä kun saan yksin siivota, sitä ei tietenkään kannata liiaksi mainostaa miehelleni, mutta siltikään tilanne ei mielestäni ole vielä aivan optimaalinen.
(Kuvat ovat tämän päiväiseltä Ti Ti Nallen taloon tutustumiseltamme, eivätkä oikeastaan liity tekstiin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti