Mitäs, mitäs, tykkäähän ne toisistaan.

S:n parannellessa itseään sairaalassa, viettivät veljeksetkin tähän mennessä pisimmän ajan toisistaan erossa. Ja pienoiseksi yllätyksekseni, poikien jälleennäkeminen oli hyvinkin lämminhenkinen.

Tavallisestihan täällä menee hommat niin, että mun pääasiallinen tehtävä on pitää pojat erillään. Tämä onnistuu parhaiten ulkona, joten yllätys ei liene suuri kun kerron, että ulkoilemme yleensä aika paljon. Pihassa L:lla on omat kaverit ja leikit ja S saa rauhassa tampata maata sen minkä kerkiää. Sisällä ollessa S on pääasiassa tiellä, typerä, väärässä tai varastamassa L:n (poikien yhteisiä) leluja.

Tiedän, että L tykkää olla kyläilemässä ja hoidossa tai ainakaan se ei ole hänelle mikään ongelma. Kertaakaan L ei ole esimerkiksi kylään jäädessään haikaillut äitin ja isän perään, lähinnä vain patistanut meitä lähtemään pois kyläpaikasta, jotta L saa jäädä ihan yksin kylään. Kotiutuessaan poika ei ole koskaan sanonut mitään siihen viittaavaa, että takaisin kotiin olisi ollut kiire. Sinä aikana kun S oli sairaalassa, oli L sunnuntai-illan vaarilla ja mummulla ja  maanantaista puoliltapäivin tiistaihin klo.12 asti  toisessa mummulassa. Ajalla maanantaista tiistaihin äitini lähetti minulle kolme (!) kuvaviestiä, joissa kaikissa L hymyili leveästi, yhdessä kesken leikkien, toisessa suussaan valtava kurkun palanen ja viimeisessä edessään pöydälle levitetyt iltapala-karkit. :) Joten on varmaankin turvallista sanoa, että L:lla oli ollut kivaa. Kuitenkin kotiin palannut L oli hiukan herkällä mielellä.

Kun sunnuntaina lähdimme viemään S:a sairaalaan ja L:a vaarin ja mummun hoteisiin, kerroimme L:lle, että S on kipeä ja viemme hänet sairaalaan, missä on lääkäreitä, jotka auttavat pikkuveljeä. L:lle taisi jäädä pieni huoli veljen voinnista, sillä koskaan aiemmin, ei L ole ollut niin silminnähden ilahtunut pikkuveljen näkemisestä, kuin eilen kun hän kotiutui mummulasta ja näki pikkuveljen tolpillaan. 

Minä itsekin sain nauttia hellyyden osoituksista ja herkistä "mulla oli kova ikävä sua" -toteamuksista, mutta S, S sai osakseen halailua, silittelyä ja kuuluipa olkkarista muiskauskin ja perään "-Äiti, mää annoin S:lle pusun!"
Iltapäivällä L ei suostunut meneen edes kylpyyn ilman pikkuveljeä, ja leikkeihin S oli tervetullut suunnilleen ensimmäistä kertaa. Oli kyllä hellyyttävää katsella veljesten touhua ja asiat, joissa normaalisti S olisi joutunut juoksemaan jo lujaa karkuun äitin helmoihin, L katsoi eilen huomattavan usein sormien välistä. S sai sotkea, talloa, läpsiä ja töniä enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteensä. Sivuhuomatuksena mainittakoon, että vaikka periaatteessa tiedostankin, ettei yksi -vuotias tee mitään kiusallaan, niin jos määkin joudun välillä muistuttamaan itseäni asiasta, niin tuntuu melko turhalta odottaa, että L ymmärtäisi, ettei S kiusallaan hajota kaikkia rakentamiasi torneja, nypi legoja irti sitä mukaa kun saat ne alustaan kiinni tai läpsi  sinua naamaan. Kuluneen vuoden aikana arvostukseni vanhempia sisaruksiani kohtaan onkin kasvanut räjähdysmäisesti.

Hetken annoinkin itseni ajatella, että tämä veljesten välille syntynyt yhteisymmärrys on tämän episodin kultareunus. Noooo, se reunus rapisi kyllä varsin tehokkaasti aamun koittaessa, kun L oli yön aikana saanut varmuuden pikkuveljen pysyvyydestä, palasivat asiat turvallisesti (paitsi S:n osalta) vanhoihin uomiinsa.
Paitsi, että tähän kohtaan tulee ilokseni kunnes: Kunnes tänään tuli aika antaa S:lle hänen lääkkeensä. Laittaessani maskin S:n naamalle, L huomasi pikkuveljen itkun ja vastustelut ja riensi ritarillisesti veljensä puolustajaksi ja komensi ponnekkaasti: "-Äiti, riittää jo! Riittää jo!". Kun homma oli ohi, silitteli isoveli S:a ja taputteli päätä: "-Hyvä S, hienosti meni." Melko koskettavaa, olkoonkin niin, että veljekset pitivät yhtä puolustautuessaan suurta pahaa vastaan, eli äitiä.