Kiva eilinen.

Tykkään asua keskustassa, musta on kivaa kun on "kaikki" lähellä, menoa ja meininkiä ja paljon ihmisiä, pihassa ja puistossa valinnanvaraa jos jonkun kanssa eivät kemiat kohtaa. Ei sillä, että ihan kauheasti pääsisin nauttimaan näistä lähellä olevista mahdollisuuksista, mutta kiva kun ne silti on tuossa ihan likellä. Olen myös tottunut ja tykästynyt asumaan "ilmassa", enkä huomaa kaipailevani kovinkaan usein maan tasalle. Itse maalla lapsuuteni kasvaneena tiedostan silti varsin hyvin kaupunkiasumisen haittapuolet, näistä ehkä suurimpana sen, että heti kun astun ovesta ulos olen "ihmisten ilmoilla", eikä ulkona ollessa omaa rauhaa ole lainkaan. Omaa lapsuuttani muistellessa kaikki kivat lapsuusleikitkin liittyivät omaan pihaan, metsiin ja pelloille, lukuunottamatta MacGyver -leikkiä (Ihan paras!), jossa mm. tiirikoin itseni saranapuolelta ulos autotallin ikkunasta, isäni suureksi iloksi. Mutta tilanne nyt on sellainen, että mitään realistista mahdollisuutta maalle muuttoon meillä ei ole, niin mun kannattaa varmasti jatkossakin keskittyä oman elinympäristöni hyviin puoliin ja miettiä sitten joskus josko maalla oli mukavampaa.

Niin tai näin, ihan lemppari-asioitani kaupungissa asumisessa on lauantai ja sunnuntai aamut kaupungilla, varsinkin sunnuntait. Musta on jotenkin ihanaa käppäillä autiossa keskustassa ja ihmetellä, että eikö kenellekkään muulle koko kaupungissa ole tosiaan tullut mieleen lähteä aamukävelylle, kuinka voi olla ettei täällä ole ketään muita. Ei ole kiirettäkään mihinkään, kun kaikki paikat on kiinni. Sitten vastaan alkaa käveleen ihania mummoja ja pappoja keiden kanssa voi vaihdella hymyjä yhteisymmärryksessä, "Eikös oo mukavan rauhallista?". Huomaan mummojen ja pappojen hymyilevän vielä aina hiukan leveämmin kun mukana on koko perhe tai ainakin jompikumpi lapsista.

On yksi asia mitä harrastan oikeastaan vain näinä hiljaisina viikonloppu-aamuina, pyöräily. Ensinnäkin minulle tuottaa suuria vaikeuksia katsoa pyöräillessä taakseni JA ohjata samalla suoraan, tästä syystä en aja liikenteen seassa, vaan olen valmis tekeen jopa jonkun verran ylimääräistä lenkkiä, jotta voin pysytellä pyörätiellä. Pyörätiellä ongelmanani on kellon soittaminen, en pidä siitä. Mää jostain syystä yhdistän pyöränkellon ääneen vahvasti negatiivisia tuntemuksia. Aina jos kävellessäni kello soi takanani, ensimmäiset ajatukseni ovat: "Sivuun! Toi vihaa mua." Siksi koitan pyöräillessäni kohteliaasti livahtaa ihmisten kävelylenkkiä häiritsemättä heidän ohitseen ja todennäköisesti vain pelästytän heidät pahanpäiväisesti kun yhtäkkiä pöpeliköstä pelmahtaa heidän eteensä emäntä pyörineen hihaa hipoen.

Eilen aamulla heräsin kovaan pyöräilyn tarpeeseen, oli niin kauniin kesäinen sääkin vielä. Meillä on vain yksi pyöränistuin, mutta lainasimme naapurista miestenpyörän istuimineen, joten pääsimme reissulle koko sakki. Ja johtuen juurikin näistä autioista sunnuntaisista kaduista saimme polkea vieretystenkin aiheuttamatta ryysistä ja stressitaso oli varsin alhainen. Pieni miinus (kerran irroneiden ketjujen lisäksi) oli, että aikuisten pyöräilykypäriä meillä on vain yksi, joten minä lähdin mukaan vahvasti tupeeratulla tukalla ja huivilla.

Kokeilin muuten pari viikkoa sitten S:n kanssa pyöränistuimessa oloa ensimmäistä kertaa, kun vedimme pihan muutaman kerran ympäri. En löytänyt siihen hätään itselleni sitä kypärää ja luotin taitoihini sen verran, että pystyn pari rinksaa tekeen muksahtamatta, tyhmä en silti ollut, joten S sai kypärän päähänsä. Naapurin mies tulikin sanomaan hetken pyöräilyämme katsottuaan, että: "-Ompas mahtavaa, kun olet laittanut kypärän lapsellesi, mutta et itsellesi." Oletin miehen olevan sarkastinen, kun itse koin hienoista huonoa omaatuntoa kypärättömyydestäni ja olin juuri aloittamassa puolustuspuheeni, kun mies jatkoi: "Joskus kun niitä näkee aikuisia lapsineen ja vain vanhemmalla on kypärä. Kyllä se minusta niin menee, että se lapsen turvallisuus on tärkeintä." Okei, naapurin setä oli hiukan laitamyötäisessä, mutta siis, sikäli hänen väitteensä oli totta, niin mitä ihmettä ?! Onko oikeasti joku nähnyt sellaista tilannetta, että vanhemmalla on kypärä ja kyydissä olevalla lapsella ei? Itse en usko nähneeni, onneksi.

Joka tapauksessa pyörälenkki oli suksee ja kaikilla hauskaa. Kerran jouduin kotiin päin ajellessa soittamaan sitä kelloa, kun aamulenkillä ollut pariskunta  ei kuullut takaansa hienovaraista kröhimistäni. Typerä kelloni oli jäänyt käsijarrun alle jumiin ja ääneksi sain vain aneemisen "Pim, pim, pim!", mutta pariskunnasta toinen onneksi kuuli sen ja siirtyi syrjään. Kiitollisena ja varmistaakseni, ettei hän oleta minun vihaavan itseään, huusin liioitellusti kiitosta hyvän matkaa, hänkin onneksi sanoi kiitos kahdesti, että sikäli se oli hyvä kokemus.

Lenkin päätteeksi poikkesimme vielä aamukahville ja munkille. Kahvilassa S sai maistaa (kai) ensimmäistä kertaa mehua (ja munkkia) ja ähkäisikin tyytyväisenä jokaisen kulauksen jälkeen, niinkuin raavas mies olut-huikan päälle. Se oli kyllä kiva sunnuntai-aamupäivä kaupungissa.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

P.s. Kaikki kuvat on otettu pysähdyksissä, kapasiteettini ei todellakaan riitä vauhdissa kuvaamiseen.