Sunnuntai mummuloissa.

Sunnuntai aamupäivällä olimme viettämässä aikaa vanhempieni luona, jossa oli myös siskoni poikineen. Meille melko tyypillisesti taisimme olla perillä joskus yhdeksän maissa, ja siellä oltiin jo ihmetelty, että missä me oikein viivytään. L ja S on aina herännyt aamuisin aika aikaiseen ja siinä missä yhdeksän maissa on meille ihan optimaalinen kyläily-aika, ihan kaikki ei taida olla sitä mieltä, ainakaan viikonloppuisin. Mutta kun yhdentoista jälkeen tarttee alkaa suunnitteleen päiväruokaa, niin aamuisin täytyy olla tehokas, että ehtii jotain tekeenkin. Mutta siis, porukat on ainakin jo varsin tottuneita meidän aikatauluihin ja osaavat meitä aina viikonloppuisin aamutuimaan odotella. Mehän emme tietenkään myöskään ilmoittele tulostamme, koska se on tylsää ja koska siitä voi tulla isäntäväelle (joskaan ei mun vanhemmille, mutta noin yleisesti) paineita, jos soitellaan, että "Nyt oltais tulossa" (Teillä on vartti aikaa siivota ja pistää pullat pakkasesta sulaan).

Mummulassa on kiva käydä senkin takia, että siellä on reilusti pihaa, jossa pojat voivat leikkiä vapaammin eikä koko ajan tarvi kulkea perässä ja hokea "Ei" -mantraa. L on kovasti jo pyydellyt, että pääsisi meneen tohon meidän omaankin pihaan yksin edeltä ja mummulassa poika onkin aina ylpeä, kun pääsee pihaan yksin tai serkkujen kanssa. Tässä omassa pihassakin ollaan reenattu sitä silloin kun ollaan koko perhe kotona niin, että mää meen hiekkalaatikolle odotteleen ja A on lähettämässä poikaa sisältä. Kivaa antaa pojan olla välillä "isompi poika". (Aaargh, kiva uus juttu tullut, siinä missä L normaalisti haluaa aina olla just "isompi poika" ja uhoaa naapuruston päätä pidemmille pojille kädet puuskassa olevansa heitä isompi, tyytyy hän ruokapöydässä (missä aiemmin söi itse) oleen kuitenkin taas pienempi poika. "-Äiti, syötä mua pientä poikaa." Räps räps, räpsyy silmäripset.)

Tästä viikonloppujen ja iltojen yksin ulos meno -vapaudesta on kylläkin tullut arkiaamujen raivarien saanti -aihe nro.1., kun mää en millään uskalla päästää poikaa meneen edeltä jos pihassa ei ole kukaan odottamassa. Mistä noista tietää, jos yhtäkkiä näkyykin joku pulu, jota tarvii lähtee seuraan tms. Ja yksi syy on myös tuo hissi. Mun ja S:n täytyy tulla vaunujen kanssa hissillä ja L kulkee aina yksin mennessään portaita, sillä sattuneesta syystä pelko hissin jumiutumisesta on ihan relevantti. Siinä sitä sitten oltais, kun me oltais S:n kans jumissa hississä ja L odottelis meitä hiekkalaatikolla. :( En tiedä onko tämä taas ihan mahdotonta maksimointia ja jossittelua, mutta jos moinen vaihtoehto käy mielessä, ei millään viitsi ottaa riskiä, jos sitten niin käykin. Oi sitä itse syytösten määrää. Raivareiden saanti -aihe nro. 2. on kun tullaan sisälle ja L haluais mennä portaita ja meijän tarvii mennä taaskin vaunujen takia hissillä. Joka päivä, sama juttu. (Maan tasolla asuville lämpimiä ajatuksia, osatkaahan arvostaa tämän vaiheen skippausta.)

Mutta eiliseen. S nukahti kivasti mummula-vaunuihin ja mää lähdin siskon kanssa juoksulenkille. Mun sisko lähti liikenteeseen ihan turistina, just jossain valkosissa sortseissa, juhlatopissa ja aurinkolasit silmillä ja miten rasittavaa, siellä se kipitti koko lenkin ihan kantapäillä, ja mää piiputin urheilukamppeissani, muka jo niin tottuneena lenkkeilijänä. Niin ja edelläni kiritti siskoni vanhempi poika, pyöräillen tosin. Joo ja sit se mun pahin pelkonikin toteutui, kun muuan tuttava pariskunta näki meijät, pysäytti auton ja tuli jutulle kesken lenkin. Onneks kyseessä oli sen verran hyvin tuntemiani ihmisiä, että kehtasin sanoo hetken kuulumisten vaihdon jälkeen, että pakko jatkaa tai jalat ei enää toimi. Niin ja pystyin siis puhuun, jee!

Lenkin jälkeen leikittiin siskon poikien kanssa, kun A vahasi autoa (molemmille jotaikin, mulle lenkki ja miehelle auton puunaus, näin säilyy onni ja autuus) ja S senkun nukkui.

Tässä nyt sitten olisi ne mun lemppari-kuvat, joista eilen kirjoitin. Alko muuten illalla jo nolottaan, kun loin itselleni moisella kehuskelulla kauheet paineet, mutta on nää musta kyllä tosi kivoja kuvia. Ja pojat on niin onnellisia.

On kyllä tosi ihanaa, kun serkukset näkee toisiaan välimatkasta huolimatta kohtalaisen usein. L:lla ja siskoni nuoremmalla pojalla on ikäeroa viikko ja siskoni pojilla on ikäeroa päivälleen kaksi vuotta. (Jee, pikku aivohiiri, vähän niinkun "jos siskoni ja minun pojat haluaisivat veneellä saarella vuohen ja kaalin kanssa, miten he siinä onnistuisivat" -tyylisesti.) Joka tapauksessa, pojat ovat aika saman ikäisiä ja näin ollen kiinnostuksen kohteet ovat myös samansorttisia.

Oli kyllä kiva seurata kuinka hauskaa niillä on yhdessä. Vaikka matsiakin välillä otetaan, niin taitavat serkukset siti toisistaan kovasti tykätä. Mulla on itselläni kolme sisarusta (ja myös korvaamattoman tärkeitä serkkuja), jotka on kaikki tosi erilaisia ja tärkeitä ihmisiä mun elämässä ja koska musta ei taida kuitenkaan olla kovinkaan monen lapsen kasvattajaksi, niin olis tosi mahtavaa, jos noi L:n ja S:n serkut pysyisivät aina pojille tosi läheisinä.

Oli muuten melkoinen vuodenajan muutos eilen. Aamupäivä oli ihan kesää ja siinä vaiheessa kun katettiin lounas ulos, tuli syksy. Ihan uskomaton juttu. Itsehän turhien riskien kaihtajana ehdotin kattauksen siirtämistä autotalliin, mutta jostain kumman syystä muut kokivat, että ulkoilma on miellyttävämpi miljöö, pienellä sateen uhallakin. Eikä muuten alkanut sataan. Tai ei vettä, lehtiä ja havunneulasia senkin edestä.

 

Kivaa kun tuon S:nkin voi ottaa jo kahvi -ja ruokapöytään mukaan, eikä ole enää sitä, että syödään miehen kans vuoronperään ja kysellään, että "Ootko valmis? Meinaatko santsata? Voin mää kyllä lämmittää sit oman ruokani mikrossa.." , vaan nyt voidaan istua koko perhe pöydän ääressä, kun S:kin jo voi jotain natustaa tai levitellä ainakin pitkin pöytäliinaa.

Iltapäivällä menimme vielä kylään mun appiukolle ihan perus-sunnuntaisyöminkeihin, tai niin ainakin luulin. Kun oltiin hetki oltu, appiukko totesi, että tälläiset vilkkaat lapsien täyttämät juhlat on kyllä juuri sopivat synttärisankarille. (Hannan aivoissa käy kuumeinen pikakelaus, kun yritän jäsennellä kuulemaani.) Juhlat? Synttärisankari? Kuka? Mitä? Miksei mulle kerrottu? No, ei se mitään. Appiukkoni naisystävä siis oli syntymäpäiväsankari. Mitä en tiennyt. Mutta muut nähtävästi tiesivät. Ei kai siinä sitten, pääsin kiusaantuneisuudestani yli onneksi melko nopeasti ja osasin iloita kaikkien kivojen ihmisten näkemisestä.

Viimeiseen kyläpaikkaan en enää ottanut kameraa edes mukaani, sillä ounastelin ettei minulla olisi ihan hirveästi aikaa ottaa kuvia (Asunto: kolmio, Lapsia: 6, Aikuisia: 10 S: Ei pysähdy, eikä välitä toisten omaisuudesta.). Mulla on muuten (taas) ongelma. Musta on ihan yli-noloa kysellä ihmisiltä, että: "Sopiiko jos laitan teidän tai teidän lapsen/lapsien kuvia blogiini?" Jotenkin.. en välitä. Varsinkin, jos en oo varma tietääkö kyseinen henkilö koko blogin olemassa olosta, tuntuu aika jännältä. Vaikka voihan se kai joistakin olla ihan kivakin juttu, mutta silti, en tiedä miksi se nolostuttaa mua tosi paljon. Myös se on kiusallista, etten tosiaan edes muista koko blogin osoitetta, enkä näin ollen osaa sitä kertoa, jos joku haluaisi nähdä mitä kuvia sitten olen näytille laittanut. Tarviikin koittaa opetella se. Se ja sit tosiaan ne syntymäajat, sillä niitä taas kyseltiin viikonloppuna hyvinkin tiuhaan, launataina sanoin ainakin S:n iän väärin, mutta sunnuntaina sanoin jo oikein, jei!

Huh, onneksi on maanantai ja tämä poskilihaksia kramppaava hymyily epäilemättä helpottaa taas. Kyllä, se mun ihanaa, ihanaa, ihanaa -fiilis perjantailta pysyi yllä koko viikonlopun. Miten yllättävää ja mieluisaa!