Hymyilevät kasvot.

Eräänä arkisena päivänä, hyvän aikaa sitten, tapahtui jotain, jota en painanut edes sen kummemmin mieleeni, koska en uskonut tämän olevan mitään erikoista, mutta joka kuitenkin nousee ajoittain mieleni syövereistä ja näinä hetkinä muistan tapahtuneen edelleen kuin se olisi ollut eilinen.

Olin välinpitämätön ja kiireinen, eikä minulla ollut aikaa pikku asioille, keskityin vain suuriin kuvioihin ja talloin kaiken vähäeleisen kauneuden ylimielisyyteni alle. Tänä päivänä etsin siivouskaapistamme raivoisasti uutta pölypussia vanhan täysinäisen tilalle, joka ei suostunut enää vetäisemään sisuksiinsa roskan roskaa. Olin päättänyt, että siistiä on tultava, ja pettymykseni oli mitä massiivisin, kun siivouskaapisa löytyi vain tyhjä muovipussi, jossa ei ollut jäljellä pölypussin pölypussia. Sen sijaan näin pussissa ilkkuvat kasvot.

Mielessäni kyllä kävi, että miksi ihmeessä tyhjässä pölypussi -pussissa on hymiö, joka minulle mitä ilmeisimmin naljailee. "Typerä naama!" ajattelin ja jatkoin touhujani sulkien siivouskaapin hermostuneena.

Kului kuukausia, kun olin jälleen siivouskaapin kimpussa, mitä lie tällä kertaa vaille. Jälleen näin kaapin pohjalla samat virnuilevat kasvot. Tällä kertaa mieleni oli edellistä kertaa uteliaampi, ja päätin kurkata tyhjään, silti jostain syystä edelleen tallessa olevaan pussiin. Ja kappas, kun maltoin tarkastella löytämääni lähemmin, huomasin tarralla olevan muunkin tarkoituksen kuin minun ärsyttämiseni. Se oli sympaattinen pussinsulkijatarra.

Miten hieno älynväläys on jollain käynyt! Voi pojat! Olinhan itse juuri käyttänyt kokonaisen setin pölypusseja pölläytellen pussin sisällöt aina kasvoilleni tai lattialle, eikä mielessä ollut käynytkään, etteikö se olisi pakollista. Ties kuinka monta kertaa tarra oli koittanut minulle vihjailevasti hymyillä, mutta minä vain oli ignoorannut toisen, varmana siitä, että minä tiedän paremmin, eikä minulla ole mitään opittavaa.

Viime lauantaina, koitti jälleen aika kun yksi pursuileva pölypussi oli tullut tiensä päähän ja kun tuli vaihdon aika, avasin imurin löytääkseni sen sisältä aivan uuden mallisen pölypussin. Hain pölypussilaatikon ja kurkistin sen sisään, uusia pölypusseja oli kyllä useampikin, mutta tarvitsin vain yhden. Sen sijaan olisin halunnut laatikosta löytää vielä ne hymyilevät kasvotkin. En löytänyt. Pahoitin mieleni. Ehkä ansaitusti.

Aloin irrottaa pölypussia ja tein.. jotain ja tapahtui ihme. Pölypussin suu sulkeutui. Siinä oli joku kiinnostava mekanismi, joka sulki pussin kuin itsestään. Tulin jälleen iloiseksi, jopa niin iloiseksi, että kesken siivouksen hain kamerani ja päätin ottaa tästä loistavasta keksinnöstä kuvan. Niin kovin se minua ilahdutti.

Iloisesti rallatellen nappasin pölypussin kahvasta kiinni ja hypähtelin kohti roskista, kun kahva varoittamatta antoi periksi ja jäin kahva kädessä ihmettelemään lattialle tipahtanutta pölypussia ja sen suustaan sylkemiä pölytolloja.

Huokaisin syvään. Mieleeni nousi välittömästi yhdet avuliaat hymyilevät kasvot. Kasvot jotka eivät edes luvanneet kannatella koko pussia, ne vain halusivat helpottaa elämääni lupailematta liikoja, mutta minä en aikoinani sallinut. Koin vahvasti saaneeni ansioni mukaan.

Päätin sovittelun vuoksi koittaa kaivaa siivouskaapista tutun naaman. Ja jostain käsittämättömästä syystä tyhjä pölypussi -pussi lojui siellä edelleen, pitäen sisällään rivin iloisia kasvoja, ajattomina ja koskemattomina. Täten lupasin itselleni, etten eläessäni ohita hymyileviä kasvoja suomatta niille ajatustakaan, tai pitäen niitä itsestäänselvyytenä.