Melko jännää.

No huh, huh. Aikas jännittävää tämä blogin perustamis-touhu. Kerran aikaisemminkin olen päässyt aikaslailla tähän asti ja sitten kirjoittelu kuitenkin jäi, kun valitsin aihepiirin liian suppeaksi, eikä kirjoitettavaa aiheesta kertynyt. Tällä kertaa päätinkin olla rajaamatta aihealuetta lainkaan, niin josko tekstin tuottaminenkin helpottuisi.

Olen siis Hanna, mikä ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, blogini osoitteen kun meinasin antaa siskolleni ja miehelleni ja ehkä.. pikkuveljelleni, sikäli edes häntä kiinnostaa jorinani.
Mutta tässä vielä kuvakin minusta, kyllä, minä se olen, Hanna.

Minusta ei montaakaan kuvaa koneeni arkistoista löydy, sillä en juurikaan viihdy kameran edessä, sen sijaan sen takana sitäkin reippaammin. Sain juuri lahjaksi ihan oman digi-järkkärin ja nyt koko homma on levinnyt käsiin ja kuljen hiekkalaatikolta toiselle kameralaukku olalla heiluen. Pääasiassa kuvaan poikiani, 3 ja 1 -vuotiaita ihanuuksiani. Tykkään erityisesti lasten kuvaamisesta, sillä he eivät poseeraa, eivätkä vaikuta muutenkaan tiedostavan kuvattavana oloaan (no, ainakin tuo nuorempi on vielä aivan kuutamolla) ja ovat siksi jopa kameran edessä täysin aitoja ja keskittyneitä puuhiinsa, juuri niinkuin haluan heidät tallentaakin.

Toki toisinaan kuvailen muutakin kun lapsia tai muitakaan ihmisiä, mutta valitettavasti olen joutunut niin tukalaan tilanteeseen, että kuittailtuani äidilleni (joka siis myöskin harrastaa kuvaamista) vuosikausia hänen kuvaamistaan koivun rungoista ja pyöritelleeni silmiäni hänen kertoessaan, kuinka sammalmätäs oli oikeinkin kiinnostava kuvattava, on minun jokseenkin vaikea myöntää itselleni, saati sitten äidilleni, että kamera tekisi mieli kaivaa nykyään esiin itsekin, kun nurmella heiluu yksinäinen voikukka.

Että sellaista. Katsotaan nyt kuinka tämä pyörähtää käyntiin.

Ja mitä tulee blogin nimeen, niin sen on tarkoitus olla kai hiukan sarkastinen. Tai no, kyllähän tämä kotiäitinä olo toisinaan onkin aika leppoista, päivän rytmin saa valita niinkuin haluaa (tavallaan ei kyllä saa, jos saisi, epäilen etten heräisi joka aamu viimeistään 6.30) ja ulos ei ole mikään pakko mennä jos vaikka sataa (tämä kyllä pitää paikkansa, mutta vaihtoehtona oleva sisällä kökkiminen kahden lapsen kanssa on kaikkea muuta kuin leppoisaa). Joten sanotaan vaikka, että viitenä päivänä viikosta blogin nimi on sarkastinen, viikonloppuisin on aika seesteistä. :)